Sarah Lark: Maorien laulu

Kuva Uudesta-Seelannista (Pixabay, CC0)

Kura ei ollut hento ja särkyvä, ei ujo niin kuin kuin Sally Gardensin tyttö, vaan avoin ja houkutteleva kuin kukat, joita beltane-juhlassa laskettiin jumalattaren alttarille.

Sain luettavakseni Sarah Larkin uutuusromaanin aiemmin syksyllä. Olen ollut monella tavalla uuvahtanut ja jossain vaiheessa ymmärsin, että sopiva hetki lukea tämä romaani on vasta jouluna kaikessa rauhassa. Jouluaattona avasin romaanin ja nyt se on luettu. Olen lukenut Larkin Valkoisen pilven maan pari vuotta sitten samoihin aikoihin. Maorien laulu sijoittuu samoille seuduille kuin tuo aiempi teos, nyt Helen on "iäkkäämpi rouvashenkilö" tai "lohikäärme", riippuen vähän kommentoijasta ja Gwyneira on vielä tarinassa mukana.

Kuva Uudesta-Seelannista (Pixabay, CC0)

Maorien laulu seuraa serkusten, Elainen ja Kuran, elämää nuorina naisina ja heidän aikuistumisensa polkua. Teoksessa eletään 1800-luvun loppua Uudessa-Seelannissa. Naisen odotetaan menevän naimisiin ja saavan lapsia. Siinä missä Elaine on sievä ja ystävällinen neito, Kura on järisyttävän kaunis perijätär, joka suhtautuu intohimoisesti laulamiseen. Kun yhden asian ihmisen energia menee todellakin siihen hänelle tärkeimpään asiaan, hänestä tulee hankala lähipiirilleen. Kuraa eivät arkielämä ja toisten odotukset kiinnosta. Vaikka Kura on puoliksi maori, se ei mielestäni näy hänen toiminnassan tai hänessä henkilönä miltei lainkaan. Kyseinen nuori nainen onnistui lähinnä ärsyttämään minua, joten luin teoksen keskittyen Elaineen. Suuri yllätys ei liene se, että molempien naisten elämään ilmaantuu hankaluuksia, joista heidän tulee selvitä.

Aloittaessani Maorien laulua minusta tuntui, etten muista mitään edellisestä kirjasta. Kirjan voi kuitenkin lukea hyvin itsenäisenä teoksena, joten tästäkin voi hyvin aloittaa. Maorien laulun intensiteetti oli suurimmillaan teoksen alkupuolella. Lark vie tapahtumia eteenpäin, ja lukijana olin tarinasta todella kiinnostunut. Loppupuolella, ehkä viimeiset sata sivua, jouduin houkuttelemaan itseni lukemaan tekstiä. Maorien laulu on viihdyttävä lukukokemus, joka mielestäni keskittyy perinteiseen kerrontaan ja sisältöön.

Valitsin tähän postaukseen kansikuvan lisäksi kuvia Uudesta-Seelannista. En ole vuosiin päässyt todelliselle ulkomaanmatkalle, joten kaipuu pois on kova. Jo pelkästään romaani, joka kertoo kaukaisesta ihanasta maasta on ihanaa luettavaa. Kaipaan valoa ja vihreyttä. Ote teoksesta:

Päivä oli leuto. Ensimmäistä kertaa häiden jälkeen oli kaunis sää, ja näköala järvelle oli kuin suoraan sadusta. Hiekkaranta myötäili syvänsinistä vettä, josta valtavankokoiset puut heijastuivat, eikä ihmisiä näkynyt mailla halmeilla.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Maorien laulu -romaani on luettu muissakin blogeissa:
Kirjojen kuisketta / Anneli A.
Luetut kirjat
Kirjavinkit / Marja-Liisa

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Maorien laulu (saksankielinen alkuteos Das Lied der Maori)
Tekijä: Sarah Lark
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Julkaisuvuosi: 2017 (alkuteos julkaistu 2008)
Kustantaja: Bazar

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Äidin kaula-aukkoon varisee munkin päältä sokeria, isä ennättää pyyhkimään sen pois ja saa samalla koskettaa rintamusta kesämekkokankaan läpi.
Molemmat värähtävät ja heitä naurattaa hämillisesti. Syttyy se jokin, jonka loimussa minutkin aikanaan tehtiin. 

Nimittelin Pihkatappia joulun alla liukkaaksi luikuksi. Heikkisen kirja oli ollut minulla jo pitkään, vaikka en ollut kirjaa lukenut. Olin toki luettanut kirjan puolisollani ja ennättänyt hänen kanssaan käydä Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän, jossa pääosaa esitti itse kirjailija. Melkoinen suoritus on kirjoittaa kirja ja saada itse esittää pääosaa näytelmässä.

Olen vuodattanut arvostusta Antti Heikkisen suuntaan jo pari vuotta sitten, kun kirjoitin blogissani hänen vierailustaan Siilinjärven kirjastolla. Muistelin Pihkatappia myös kuunnellessani Turusen Simpauttajaa äänikirjana reilu vuosi sitten.

Nyt se on sitten luettu. Pihkatappi. Nautin suunnattoman paljon kirjan kielestä. Se oli iloa ja lohtua itäsuomalaiselle sielulle. Savolaista vääntöä oli sen verran, että Simpauttaja tuntui luonnollisesti läheisemmältä Joensuussa syntyneelle, mutta nyt jo viisitoista vuotta Savossa asuneelle tämäkin sopii vallan mainiosti. Ote kirjasta:

En minä ilennä kielteekään, vaikka monesti olen jäläkikätteen aatellu, jotta kylläpä ee ois tarvinna elläissän niin montoo rotanpaskoo syyvvä, jos oisin kotpihhaan jiännä enkä isäs matkaan lähtennä. - - Mitenkä se nyt nuin hupatuttaa.

Pihkatappi kertoo maalla syntyneen ja kasvaneen Jussi Timo Tapion tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Jussi elää isänsä kanssa, mutta ympärillä on sukulaisia ja kyläläisiä ihan nokko. Kuolema on väistämätön ja hautajaiset hautajaisten perään rytmittävät Jussin kasvua lapsesta mieheksi. Mummoa kuolee yksi toisensa perään ja Jussista kasvaa maalaispoika, joka ei halua olla maalainen.

Heikkinen kuljettaa romaanissaan minut lukijana vaivattomasti ihmiselämään liittyvän vaivan, surun ja pakollisen junnaavuuden läpi. Vähän väliä huomaan lukijana hörähtäväni nauruun, vaikka itku on melkein yhtä lähellä. Ote kirjasta:

- Mitä tuo on? ihmettelin vieressä.
- Siinon partavettä, jutteli isä liljamenttia naamaansa keskittyneesti taputellen.
- Kasvaako parta kun tuota laittaa?
- Mistäpä sen muuten tietää, vaikka kasvassii. Laitetaas sullekkii ja katotaan, jotta alakaako alaleuka karvottua.
- No ei!
- Laitetaan tok ies pikkisen. Isä kun kottiin tulloo, niin tiiä minkälainen karvamooses on tiällä vastassa.

Pihkatappi on luettu monissa blogeissa ja arvosteluissa. Se on kehuttu kupruille. On se hyvä!

Teos: Pihkatappi
Tekijä: Antti Heikkinen
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Siltala

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Kansikuva kustantajan sivuilta

Olen lukemassa pitkän kaavan kautta Mihail Šiškinin Neidonhiusta. Kirjan lukeminen on kesken ja tulee olemaan kesken vielä jonkin aikaa. Siksi erään päivänä lähdin kirjastoon etsimään itselleni jotain muuta luettavaa. Mielessäni oli keveys, joten oli aivan ymmärrettävää, että tulin kotiin paksukaisen kanssa. Nyt luettu Valkoisen pilven maa on melkein 900 sivuinen jötkäle.

Sarah Larkin Valkoisen pilven maa kertoo kahdesta naisesta, joiden elämät kietoutuvat yhteen. Helen Davenport on köyhähkö englantilainen kotiopettaja, joka lähtee Uuteen-Seelantiin 1850-luvulla. Seurakunnan kautta löytyy mahdollinen puoliso, johon tutustutaan kirjeenvaihdolla. Neiti Gwyneira Silkhamilla taasen on varakas perhe, mutta hivenen tulinen luonto ja myös hän päätyy järjestettyyn avioliittoon Uuteen-Seelantiin. Kaikki tämä selviää jo takakannesta.

Hän myhäili tyytyväisenä nähdessään taas kotimaansa. "Näyttäytyihän maa juuri samanlaisena niillekin ihmisille, jotka tulivat ensimmäisellä kanootilla Polynesiasta Uuteen-Seelantiin. Siitä maa on saanut maorinkielisen nimensäkin - aotearoa, pitkän valkoisen pilven maa."

Valkoisen pilven maa oli oikein viihdyttävää luettavaa. Kiinnyin molempiin päähenkilöihin, joiden elämä uudessa maassa ei todellakaan ollut helppoa. Uusi-Seelanti, sen maisemat ja esimerkiksi maorit ovat kuitenkin vain taustaa tässä teoksessa, pääpaino on Englannista kotoisin olevien ihmisen keskinäisillä sosiaalisilla kiemuroilla. Osa heistä on ollut uudessa kotimaassaan vain lyhyen aikaa, osa pidempään.

Valkoisen pilven maa sopii hyvin sukutarinoista nauttiville lukijoille. Sellainen itsekin olen. Mieleeni tulevat Okalinnut ja vaikkapa Tuulen viemää, jonka voi lukea myös suvun ja naisen tarinana. Mielenkiintoista oli, että kun lukemiseni päätteeksi yritin löytää sopivaa otetta tekstistä tätä blogikirjoitusta varten, sitä ei tuntunut millään löytyvän. Tarina on hyvin juonivetoinen. Juonen säikeet paljastuvat tekstilainoissa. Tai ainakin niissä kohdissa, jotka minua eniten liikuttivat.

Valkoisen pilven maa ennättää kuvata Helenin ja Gwyneiran lasten aikuistumisen. Teos aloittaa trilogian, joten lisää on luvassa.

Teos: Valkoisen pilven maa
Tekijä: Sarah Lark
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Bazar

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Kaikki menee niin kuin pitää. Jonain päivänä tästä kaikesta tulee loppu. Silloin tunnit eivät enää kulu eikä aurinko enää nouse. Silloin ei ole enää sotilaita eikä eri maita. Kipein ahdistus ja auvoisinkin menestys häipyvät olemattomiin. Millään muulla kuin tällä rakkaudella ei ole enää väliä.

Viime päivät olen lukenut Susan Abulhawan kirjaa, Sininen välissä taivaan ja veden. Minulla oli ilo kuulla kirjailijaa Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Abulhawan kuunteleminen herätti kiinnostuksen tähän kirjaan. Abulhawa kertoi mm. että palestiinalaisperheen kantava voima on äiti. Hän puhui myös länsimaisten ihmisten stereotypiasta musliminaisesta, joka on passiivinen ja alistettu. Jos Abulhawan ajatukset ja hankkeet kiinnostavat, lisää kirjailijasta löytyy mm. kustantajan sivujen kautta.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Sininen välissä taivaan ja veden on alusta asti hyvin vaikuttava lukukokemus. Ensin ääneen pääsee Khaled, joka kertoo päässeensä "hiljaiseen sineen". Khaledin ympärillä on naisia, ja Abulhawan kirja on kertomus naisista. Menetykset ovat läsnä koko ajan tarinassa, kaikki henkilöt joutuvat luopumaan ja selviämään ilman rakkaitaan, vailla kotia ja turvaa. Ote kirjasta:

Tarinoilla on väliä. Meidät on tehty tarinoistamme. Ihmissydän on tehty siellä säilyttämistämme sanoista. Jos joku joskus sanoo sinulle kurjia asioita, älä säilö niitä sydämeesi, ja varo panemasta rumia sanoja toisten sydämiin.

Sininen välissä taivaan ja veden kertoo erään palestiinalaisen suvun jäsenten tarinat. Monet heistä pääsevät itse ääneen, tarinaa kerrotaan monessa eri ajassa. Aluksi ollaan 1940-luvulta. Abulhawan tarina on maaginen, aika on suhteellista ja yhteyksiä syntyy eri aikakausien välillä. Rakastin näitä siirtymiä, näitä kurottumisia toiseen aikaan. Ote kirjasta:

Gazan valtavan mekkalan jälkeen täällä tuli hiljaista, täällä kymmenen vuoden iässä. Lepattaessani sen hiljaisuuden keskellä näin Ret Shelin oudossa luolassa meidän talon pohjalla. Baba piti seinää pystyssä nojaamalla selkäänsä siihen ja käski Ret Sheliä häipymään, ja tiesin että minun piti kutsua Rhet Sheliä. Niin teinkin ja kiersin samalla yhä maailmaa kuin tuulahdus ilmaa. - - Tämän haluan kertoa siitä, millaista on on olla kymmenen: sitä tietää asioita tietämättä mistä.

Kun luin Sininen välissä taivaan ja veden, itkin todella paljon. Tarina on liikuttava ja henkilökohtainen. Abulhawa kytkee yksityisen yhteiseen ja toisin päin. Suru ja menetys toistuu ja kertautuu.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Kirja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjapolkuni
Hyllytontun höpinöitä
Nenä kirjassa

Teos: Sininen välissä taivaan ja veden (The Blue Between Sky and Water)
Tekijä: Susan Abulhawa
Kääntäjä: Terhi Kuusisto
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Like