Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)

Kun olemme kadonneet meitä ei enää ole, ei edes poissaolona eikä kadonneisuutena, eikä kenenkään muistona. Kaikki mitä muistimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme, rakastimme ja kaipasimme on kadonnut kanssamme, olimme täällä vain täyttääksemme täällä olemisen tarkoituksen, joka oli kadota.

Kun lukuhaluni koheni, poimin hyllystä Claes Anderssonin (1937–2019) fiktiivisen teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa ja aloin lukemaan vailla epäilystä. Sain kirjan Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2016. Joulukuu 2016 on yksi elämäni rajakohta, joten lasken saaneeni kirjan ennen suurta surua. Näin kirjoitin marraskuussa 2016 kuultuani Anderssonia: 

Lauantaina minulla oli ilo kuunnella myös kirjailija Claes Anderssonia. Hänen sanansa elämästä, vanhenemisesta ja väistämättömästä kuolemasta jäivät mieleeni. Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen muutenkin. Andersson kertoi, kuinka hän kokee ruumiin rapistuvan ja muuttuvan möhkäleeksi. Elämä on hyvä, mutta kuolemankin on tultava aikanaan. Aion lukea Anderssonin teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on omaelämänkerrallista fiktiota.

Ei ihme, että kirja jäi tuolloin hyllyyn. Kun suru tuli henkilökohtaiseksi, en voinut lukea väistämättömästä kuolemasta. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.

Olen lukenut aiemmin Anderssonin runoja ja kuunnellut yhteiskunnallisesti aktiivista kirjailijaa useita kertoja. Olen aina arvostanut hänen moninaista asiantuntemustaan, erityisesti psykiatrian tietämystä ja kokemusta yhdistettynä kaikkeen muuhun. Suomessa on siis joskus ollut kulttuuriministeri, jolla on ollut käsitys sekä kirjailijana että muusikkona toimimisesta.

Romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa alaotsikko on Oton elämä 2. On varmasti olemassa myös Oton elämä 1, mutta en nyt tarttunut siihen. Lukemani teoksen päähenkilö Otto on hyvin kirjailija Anderssonin kaltainen ikääntyvä mies, joka pohtii yhteiskunnan epätasa-arvoa, omaa ikääntymistään ja kuolemaa. Teos on kuitenkin fiktiivinen, joten luen sen sellaisena.

Teoksen kannen kuva on vanha valokuva, jossa kaksi ihmistä matkaa skootterilla. Romaani alkaa Oton työhuoneen sisustuksesta, ylevä taidekokemus sekoittuu arkiseen ihmettelyyn naapurin nuoren parin äänekkäästä rakastelusta. Teos liikkuu menneen ja teoksen nykyajan välillä. Otolla on sanottavansa Suomen ja erityisesti Helsingin nykytilasta ja myös Putinin toimista. Oton vanheneminen ja rapistuminen on kuitenkin teoksen päävirta. Ote teoksesta:

Kun hän tarttui poikansa käteen ja poika puolestaan tyttärensä käteen, syntyi voimakas kuva ajan kulusta, siitä miten me synnymme toistamme ja kasvamme ja olemme yhdessä jonkin aikaa kunnes ketju katkeaa ja ketjun vanhin muuttuu muistoiksi ja ketjuun syntyy vähitellen uusia lenkkejä jotka puolestaan tavoittelevat uusia käsiä.

Teoksessa Otto puhkeaa itkuun tätä ajatellessaan. Minä, yli 50-vuotias lukija, ymmärrän kyyneleet oikein hyvin. 

Viihdyin Oton elämän ja pohdintojen äärellä. Huomasin ajattelevani omia ajatuksiani teoksen minäkertojan ajatuksia vasten. Sain uutta ajateltavaa ja paljon lohtua elämääni. Näinkin kaunokirjallisuus voi toimia.

Kustantajalle kiitos vapaakappaleesta vuosia sitten.

Teos: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)
Tekijä: Claes Andersson
Suomentaja: Liisa Ryömä
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Mä tiedän jo nyt liikaa mun kokooni nähden vaan en ymmärrä mistään suuremmasta tarpeeksi.

Kansikuva kustantajan sivulta. Kannen kuva on Michael Salernon teos Untitled (2016).

Hankin itselleni Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus, koska rakastin Kanjonia. Nyt joudun turvautumaan IG-postaukseeni maaliskuussa 2021, koska muistan vain tunteen, en sisältöä. Silloin kirjoitin näin:

Aloitin kuuntelemaan Niko Hallikaisen Kanjoni-esikoisromaania. Teoksen alkupuoli saa minut levottomaksi ja ihastuneeksi. Koen kirjan olevan juuri oikea minulle, vaikka luulenkin monen kirjaystäväni kavahtavan Kanjonin aihetta ja käsittelytapaa. Seksiä sivutolkulla, päähenkilön rakkauden kinuamista mahdolliselta poikakaverilta. Nuoren miehen muistot nuoruuden häpeästä, kiusatuksi tulemisesta ja sosiaalisesta näkymättömyydestä kolahtavat minuun kovaa.

Ilahduin teoksesta. Rakastan kirjaa nyt viisikymppisenä. Tiedän, että olisin rakastanut kirjaa myös alle parikymppisenä. Se tuntuu harvinaiselta ja arvokkaalta.

Palloilen teoksen läpi vuorotellen äänikirjaa ja paperiversiota.

"Sain pidellä jotain, mitä en saanut pitää. Mitä sanoja sellaiselle on?"

Luin romaanin Suuri märkä salaisuus monien vaihtuvien tunteiden vallassa. Koin ainakin ahdistusta, väsymystä toistosta, iloa ja ihmetystä. 

 

Minun on vaikea lukea lasten kärsimyksistä. Romaanin minäkertoja on ahdingossa, moni ikävä asia ei ratkea lainkaan. Elämä tuntuu vaikealta. Romaani välittää loistavasti pienen lapsen tuskan ja myöhemmin kasvavan nuoren hämmennyksen. Oma elämä on tässä ja nyt, on vaikeaa astua hetkeksikään syrjään omasta kokemuksestaan ilman ulkopuolisen apua.

 

Teos on ymmärrettävästi toisteinen. Lapsen elämä on kaiken muutoksen ja kehityksen keskellä myös muuttumatonta. Päähenkilö elää kahdestaan äitinsä kanssa. Äiti on paljon poissa, pääasiassa töissä. Päähenkilö, teoksen alussa seitsemän vuotta vanha poika, joutuu selviämään yksin monena iltana. Avuksi annetaan herkkuja ja elokuvia. Ote teoksesta:

Mä inhoan olla lapsi. Mut on määrätty näin keskeneräiseksi, uskomaan mitä vain mua isompaa. Kumpa putoaisin näiden avuttomien ääriviivojeni yli. Vilkaisen taakseni enkä näe enää kotiin.

Minulle teoksen pääsävy on tumma. Kaiken sen keskellä on kuitenkin myös hetkellisesti iloa. Ihmetykseni ja ihailuni kohdistuu Hallikaisen käyttämään kieleen ja erityisesti lauseiden kauneuteen. Hänen kirjoittamansa teksti on ilmavaa ja yllättävää. Rakastan. Ote teoksesta:

Katson olkani yli, ja perheen koira nukkuu siellä. Ruudulla päälaki kolahtaa lohkareeseen ja koko ruho ponnahtaa hirvittävämpään vauhtiin. Kuvataiteilijan poika sanoo, niskat nurin. Hän pelaa kuulemma kaiken aikansa. Mä rakastan enemmän videopelejä, joissa edetään kaksiulotteisesti oikealle joka tasolle. Elämät loppuvat ja kaikki alkaa taas alusta vasemmalta.

 

Mä haluan päästä kaiken läpi.

Toinen ote:

Sielu odottaa pääsevänsä kunnolla näkyviin, se on lähetetty kehoon kuin lukematon tekstiviesti tai bensiinillä rasvattu timantti.

 

Mä pilkistän tuonpuoleiseen joka sanalla.

 

Tuonpuoleinen on matkalla tähän nimenomaiseen kohtaan, maksamaan moninkertaisesti takaisin sen, mitä mulle ollaan velkaa.

Minulle Niko Hallikaisen romaani Suuri märkä salaisuus on ihan Finlandia-kamaa. Suosittelen uppoamaan tähän kieleen ja maailmaan. Pidin, pidin todella paljon.

Teos: Suuri märkä salaisuus

Tekijä: Niko Hallikainen

Julkaisuvuosi: 2023

Kustantaja: Otava

Juhani Aho: Juha

SKS:n julkaisemassa Juhassa on Kai Laitisen kirjoittama esipuhe ja hyvä valikoima aikalaiskritiikkejä.

Tänä keväänä luin Juhani Ahon Juhan uudelleen. Juha ei ollut minulla ensimmäistä kertaa luettavana, mutta nyt romaani iski aika voimallisesti. Juha on vahvoja tunteita täynnä oleva kolmiodraama, jossa tuleva tuho on aistittavissa alusta asti.

Juhani Ahon romaanin Juha on talollinen, joka on kasvattanut karjalaisorvosta itselleen vaimon. Marja on miestään nuorempi ja romaanin alussa pariskunnan keskinäiset tunteet ovat aika viileät. Juha rakastaa Marjaa, mutta tulee torjutuksi suoraan ja välillisesti. Talon askareet kuitenkin sujuvat. Muutoksen tuo kiertävä kauppias Karjalasta, Shemeikka. Shemeikka on kaikkea sitä, mitä Juhassa ei tunnu löytyvän. Shemeikka on nuori, komea ja eläväinen. Puhelias mies lirkuttelee itsensä talon emännän suosioon, ja hurja elämä alkaa. Ote kirjasta:

Marja tahtoo katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallaankin, pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingotettuina ja otsakin kuumana kihisten.
- Mikä tapa?
Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.
- On kihlasoljesta sulholle suutelon paikka.

Ja sitten vähän myöhemmin:

Marja otti sen [lakin] penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa Marjan ja painoi rintaansa pään ja sitä sitä siinä hetken. Päästi sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja meni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi.

Tavallaan Shemeikka tietää, mitä tekee, mutta pohjimmiltaan hän ei ole valmis Marjan reaktioon. Shemeikalla on oma toimintatapansa naisten kanssa. Tuohon tapaan Marja ei suostu. Toki Marjalla menee aikansa, että hän saa toimintakykynsä takaisin tunnekuohun jälkeen.

Minulle tässä teoksessa kaikkein mielenkiintoisinta on Marjan sisäinen tuli, jota hän ei tunnu hallitsevan. Teoksessa on paljon muutakin: Juhan hiljainen rakkaus, puoliääneen huudettu tuska hylkäämisestä ja lopullinen murtuminen. Keski-ikä ilmeisesti vaikuttaa siihen, että ymmärrän jollain tapaa kaikkien toiminnan ja siedän heidän heikot kohtansa. Shemeikkakin vaikuttaa minusta kiinnostavalta nuorelta mieheltä. Eri asia tietysti on, oliko Marjan ratkaisu viisas.

Olen tiennyt Aino Kallaksen Sudenmorsiamen ja sen voiman. Kuitenkin Juhani Ahon Juha ei häviä voimassaan tuon romaanin dramaattisille käänteille ja vahvoille tunteille. Juhassa on hyvinkin samaa voimaa ja vaikuttavuutta. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani.

Ja Marjalta pääsi sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!

Teos: Juha
Tekijä: Juhani Aho
Julkaisuvuosi: 1911 (Painos vuodelta 1994)
Kustantaja: SKS

Rosa Liksom: Everstinna

Kansikuva kustantajan sivuilta

Kolmatta vuotta siihen meni ko mie tyhjensin kiven kerrallansa pois siittä reestä, jota olin vetäny perässä.

Olen lukenut Rosa Liksomilta monta teosta, mutta tämä uusin, Everstinna, puhdistaa minut sanoista, muistoista ja kaikesta. Minun tekisi mieleni huutaa ihastuksesta ja ylistää tätä teosta, mutta olen aivan oudossa mielentilassa ja jään miltei sanattomaksi. 

Everstinna kertoo Kittilässä syntyneen naisen tarinan. Merkittävä osa hänen elämäänsä on eversti, joka tekee hänestä teoksen nimen mukaisesti puolisonsa, mutta myös sisäisesti repalaisen ja rikkinäisen naisen. Everstinna elää pitkän elämän ja tekee elämässään monenlaista. Elämänsä vaiheet hän kuvaa tässä teoksessa tavalla, joka haavoittaa lukijaakin.

Tämä kirja värisee minussa aivan erityisellä tavalla. Vaikka everstin pahuus onkin vaikeaa ja vaikuttavaa luettavaa, eniten minua kiehtoo ja puhuttelee minäkertojan sisäinen voima ja elämänhalu. Ote kirjasta:

Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoiseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkunlainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmoisilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä.

Olenhan minä tiennyt, että Everstinna on hyvä. Nyt sain sen luettua, koska käymme sitä läpi seuraavalla Karstulan lukupiirin kerralla. Maltan tuskin odottaa tämän teoksen käsittelyä!

Tällaista kirjallisuutta Suomessa kirjoitetaan suomen kielellä (ja millaisella kielellä) vuonna 2017. Kiitos Rosa Liksom! Bloggarit palkitsivat Rosa Liksomin Everstinnan Blogistanian Finlandia 2017 -palkinnolla. Se oli oikein tehty.

Teos: Everstinna
Tekijä: Rosa Liksom
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Like

Karo Hämäläinen: Yksin

Äänikirjat kuuntelen mieluiten CD-muodossa, autossa ja yksin. Elämäntilanteeni mahdollistaa minulle joka viikko monta tuntia tämän ilon äärellä. Joulukuussa kuuntelin tarinaa miehestä, joka eli, ainakin jos on fiktiota uskominen, elämänsä yksin. Ote kirjasta:

"Millä keinoin minusta oli tullut maailman paras? Kerroin, että olin tehnyt kaiken itse. Vain sillä tavoin oppii tuntemaan kehonsa ja sielunsa, eikä muun tuntemisella ollut väliä. Muut ihmisen ovat arvaamattomia. Ei omaa onnistumistaan voi mitata heidän kauttaan."

Karo Hämäläisen Yksin kertoo tosimaailmassa eläneen juoksija Paavo Nurmen fiktiivisen tarinan. Yksin on äänikirjana kuulijalleen vangitseva kokemus. Mies, jonka koko elämä nopeasti juokseminen on, on mielestäni vaikea ja yksitotinen ihminen koko tarinan ajan. Minäkertoja Nurmi saavuttaa niin paljon elämänsä aikana, mutta katkeruus on sisäsyntyistä ja katse jää itseen. Nurmesta tuleekin mieleen Sinuhe egyptiläinen.

Tartun harvoin kirjoihin, joissa tiedän urheilulla olevan merkittävä rooli. Kuitenkin Zlatan Ibrahimovichin elämäkerta ja Miika Nousiaisen Maaninkavaara olivat hyviä lukukokemuksia. Yksin solahtaa vaivatta samaan luokkaan. Jukka Pitkäsen lukusävy sopi hyvin romaaniin, jonka minäkertoja on miltei maaninen omassa tavassaan toimia.

"Luulin väärin. En ollut enää sama mies, jonka käynnin tunnin. Kone pyörähti muutaman kierroksen täydessä rasvassa, ja juuri kun luulin saaneeni juoksusta taas kiinni, hajosi taas joku kohta. Täytyi korjata, virittää, säätää, ja virittämisen aikana jokin toinen paikka rasittui liikaa, ei kestänyt, vaan päästi höyryt ulos, pihisi pilkallisesti. Olin läkkipellillä paikkailtu höyrymasiina."

Teos: Yksin (äänikirja)
Tekijä: Karo Hämäläinen
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 6 CD-levyä eli 6 h 28 min
Julkaisuvuosi: 2016 (kirjana 2015)
Kustantajat: WSOY ja BTJ Finland

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kansikuva kustantajan sivuilta

"Olen jo nyt niin väsynyt", hän sanoi. "Ihminen kuolee pikkuhiljaa, rauhan aikana siis, ja tällä tavalla se alkaa."

Lukukokemukseni romaanista Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa muodostui hartaaksi, miltei hurmioituneeksi. Luettuani Ahokummun pienoisromaanin olen häkeltynyt ja liikuttunut. Gummeruksen joulun aikoihin lähettämä ennakkokappale pääsi luettavakseni tammikuun alussa. Olen tietoisesti välttänyt muiden bloggareiden tekstejä tästä teoksesta, koska olen halunnut pitää muuttumattomana omat muistoni ja tunteeni, jotka teos on aktivoinut.

Teos alkaa minäkertoja Max Halman äidin kuolemalla. Max järjestelee ajatuksiaan, muistojaan ja ehkä jopa äitinsä jäämistöä tarinassa. Max myös joutuu silmätysten isänsä tarinan kanssa. Maxilla ei ole ollut isää elämässään. Hän tietää isästään jotain, mutta oppii paljonkin lisää tarinan edetessä.

Tarina etenee useammassakin aikatasossa. Äidin kuolema sijoittuu vuoteen 1982. Olin lukijana heti omien muistojeni keskellä ja samaistuin minäkertojaan. Max ihmettelee äitinsä kuolemaa ja uutta tilannettaan ja onnistuu liikuttamaan minua ja olemaan samalla hyvin vähäpuheinen ja -eleinen. Ote kirjasta:

En muistaisi äitiä tuollaisena. Savinen ihminen. Valettu arkunkokoiseen muottiin. Kasvot murenisivat heti, kun kansi vedettäisiin kiinni.

Muistaisin hänet luultavasti vähän yli kolmekymmenvuotiaana kuten tähänkin asti. En muistanut hänen vanhentuneen, se oli tullut aina yllätyksenä kun tapasimme. Muistin hänet jostain syystä sellaisena kuin hän oli ollut viisikymmentäluvulla. Silloin kun itse olin yhden- tai kahdentoista tienoilla.

Mykkä suru lisääntyy teoksen edetessä. Max viettää aikaa kuolleiden perhosten ja oman isänsä historiaa selvittäen. Teoksen nimi, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, saa merkityksensä teoksessa ja on hyvin liikuttava ja olennainen osa teosta.

Ahokummun teos on herkkä ja tosi. Teoksen tunnelmasta ja kielestä mieleeni tulevat sekä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista että Minna Rytisalon Lempi. Minulle teoksen teema on ihmisten samankaltaisuus, kaikki me olemme tehtyjä samasta aineesta. Erityisesti teoksen loppu oli minulle lukijana yhtä suurta liikutusta. Voi ihmistä, voi elämää ja voi kaiken rajallisuutta!

Mutta se olisi vain yksi päivä. Niin äiti sanoi, kun tapahtui jotain sietämätöntä: vain yksi päivä. Oli muitakin päiviä, toisenlaisia päiviä. Takana ja edessä.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Teos: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Tekijä: Anna-Liisa Ahokumpu
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Gummerus

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Vien sinut kotiin on romaani perheestä. Minäkertoja Markus on aikuinen, mutta hänen ympärillään värähtelee lapsuuden perheen suru. Markuksen lähipiiriä ovat olleet äiti, isä, sisaret Sofia, Ellen ja Carola, Timo ja seurakunta. Sisaret ja aikuisen elämän rakkaudet ovat Markuksen elämän merkittävimmät ihmiset ja heidän kauttaan Markus piirtyy maailmaan.

Luin romaanin Vien sinut kotiin nauttien. Intensiivisin ote romaanilla on Markuksen lapsuuskuvauksessa, jossa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen elämästä kerrotaan lapsen näkökulmasta. Seurakuntaan kuulumattomat ovat maailmallisia, ja lapsia velvoitetaan elämään Raamatun ohjeiden mukaan. Lapset muodostavat omanlakisen ryhmän, jonka vaarallisista toimista etäällä pysyttelevät vanhemmat eivät tunnu tietävän mitään.

Vien sinut kotiin on minulle surullinen tarina. Markus jää elämässään yksin ja irralliseksi, vaikka hän onkin monin tavoin ulkoisia seikkoja tarkastellessa yhteydessä toisiin ihmisiin. Kyse on sisäisestä yksinäisyyden tunteesta, joka välittyy romaanista hyvin. Lapsena uskonnollinen viiteryhmä luo erillisyyttä suhteessa toisiin. Aikuinen Markus on selkeästi ulkopuolinen asuessaan vieraassa maassa miltei luvattomana työntekijänä. Kartta, jota nuori Markus New Yorkissa lukee, on painettu väärin, joten hän päätyy lukemaan vieraan kaupungin katuja virheellisesti. Aivan kuin Markuksen elämänkarttakin olisi painettu väärin: hän on kartalla, mutta jokin on pielessä. Hän tarvitsee perille pääsemiseen toista ihmistä, mutta tekee vääriä valintoja.

Ote teoksesta:

Luin romaanin illalla. Se oli taitavasti kirjoitettu rakkauskertomus, ja ymmärsin, miksi se oli herättänyt huomiota. Yritin löytää kirjasta viitteitä Alisoniin tai itseeni, poissaolevaan isään, mutta vaikka esikoiskirjat usein kertovat kirjailijan omasta nuoruudesta tai perheestä, en huomannut mitään ilmeistä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vien sinut kotiin
Tekijä: Ben Kalland
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Atena

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Kansikuva kustantajan sivuilta

Joka hetki olemme yhä elossa -teoksessa runoilija Tom Malmquist kertoo oman elämänsä suuresta surusta. Avopuoliso sairastuu vakavasti raskaana ollessaan. Lapsi joudutaan synnyttämään hätäsektiolla. Karin kuolee ja Tom jää kahden vastasyntyneen esikoisensa kanssa. Malmquist kirjoittaa vähäeleisesti ja paisuttelematta, mutta hyvin paljaasti puolison yllättävästä kuolemasta. Ote kirjasta:

Kirjoituspöytien välissä minulla ja Karinilla on saarnikirjahylly. Kirjat ovat hyllyssä sikin sokin. Suurimman osan yhteisestä ajastamme me olemme viettäneet istumalla vastapäätä toisiamme ja kirjoittamalla omia kirjojamme pelkkä kirjahylly väliseinänä. - - 
Ikävöin työtuolin narinaa hänen liikuessaan, rouskutusta joka kuului kun hän mutusteli seesamkeksejä, - - Karinin vaimeasti piipittävää hengitystä kun hän keskittyi miettimään, terottimessa kiertyvän lyijykynän kirskuntaa, kirjoittavien sormien hillittyä liikettä ja yhtä hillittyjä huokauksia.

Teoksessa vuorottelevat tarinan nykyhetki ja menneisyys. Minäkertojan lapsuus ja muut elämän tapahtumat tuovat merkittävällä tavalla tarinan henkilöitä lähelle lukijaa. Malmquistin omat vanhemmat, appivanhemmat ja ystävät joutuvat etsimään oman uuden paikkansa suhteessa Tomiin. Tom itse on suuren muutoksen keskellä valtavassa myllerryksessä. Vaikka teoksessa tapahtuu paljon ja monessa ajassa, sitä on helppo seurata.

Lukijana tunteeni ovat koetuksella. Itken Malmquistin romaanin äärellä ja näen öisin unia kuolleista rakkaista. Hänen romaaninsa herkistää ajatukseni, mutta se auttaa samalla ymmärtämään ja jaksamaan. Teosta lukiessani ajattelen, että kuolema tuntuu tältä, suru on raastava ja jähmettävä yhtä aikaa. Teoksessa suuren surun vierelle muodostuu uusia suruja, jotka vaativat huomiota. Tämä on minunkin kokemukseni.

Joka hetki olemme yhä elossa on voimakas romaani. Romaanilla on kaunis nimi ja vielä kauniimpi kansikuva. Malmquist pitää kertomuksen hallinnassaan ja kirjoittaa keveän vakavasti vaikeasta aiheesta. Suomentaja Outi Menna on onnistunut hyvin, lukeminen on nautinto. Ostin teoksen läheisestä kirjakaupasta ja aion pitää sen hyllyssäni.

Ote teoksesta:

- - minä vaihdan vaippoja, käyn kaupassa, laitan ruokaa, lohdutan ja kylvetän Liviaa, harjaan kullanvärisiä hiuksia, leikkaan kynnet, imuroin, vaihdan mullat kukkaruukkuihin - -
sysään lelut jalallani huoneen nurkkaan. uunohdan vetää vessan, avaan jääkaapin, tunnen sieltä huokuvan kylmyyden ja jään tuijottamaan sen sinkinvalkoisia sisäpintoja ja viisitoistavattisen lampun kelmeää valoa.

Teos: Joka hetki olemme yhä elossa
Tekijä: Tom Malmquist
Suomentaja: Outi Menna
Kansi: Satu Kontinen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: S&S

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Kansikuva kustantajan sivuilta

Avasin Jussi Huhtalan esikoisromaanin Ukkosenjohdatin ja luin sen ollessani oudossa mielialassa, jota voi kutsua välitilaksi. Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen mies, joka on jymähtänyt välitilaan ja on nyt ahdistuksen suppilossa matkalla kohti pohjaa. IT-tukihenkilö Eero Perälä on sukunsa lailla jähmeän murahtelevaa joukkoa. Sosiaalinen vaimeus on estänyt häntä niittämästä suosioita parisuhdemarkkinoilla. Työ, parisuhde, sosiaalinen elämä ja oma tyytyväisyys elämään ovat kaikki huonolla tolalla.

Ukkosenjohdatin ei anna suomalaisesta miehestä kovin mairittelevaa kuvaa. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ovat räpiköintiä, elämä kuluu päivä päivältä ja ihminen siinä sivussa. Takakannessa mainittu romanttisen traaginen tarina jää mielestäni puuttumaan sitä romanttisuutta. Suomalaiset tuntuvat olevan aika synkkää kansaa!

Teoksen parasta antia minulle on Perälän karu työyhteisö ja -tilanne. Jorel Oy on prototyyppi firmasta, jossa kukaan ei kai haluaisi olla itse töissä. Tosin Perälä ei omilla toimillaan tee työtään yhtään helpommaksi. Melkoinen ajankuva koko Jorel, aiemmin Jortikan Elektroniikka ja Sähkö Oy:nä tunnettu. Ote teoksesta:

Päällimmäinen ajatukseni oli, että kunpa työtuolin voisi jotenkin levittää vuoteeksi ja ottaa torkut. Ehkäpä nukkuisin hetken istualtani.
Luovuin ajatuksesta, sillä ohi käveli silloin tällöin kollegoja, joiden valvovien silmien alla ei nukuttu. Lähdin hakemaan kahvia; huomaavainen työnantajamme ei veloittanut kahviautomaatin käytöstä.
- -
Kahviautomaatilla törmäsin projektipäällikkö Ovaskaiseen. Hän oli palannut kuukauden mittaiselta sairauslomalta, jolle hän oli jäänyt burn outin takia. Hän näytti epäilyttävän virkeältä.

Ukkosenjohdatin ei vienyt outoa ajelehtivaa tunnettani pois. Sehän ei toki olekaan fiktiivisen teoksen tehtävä. Kuvitteellinen Eero jatkaa lillumistaan haaleassa vedessä. Minä astun arkiseen elämääni ja jatkan toimissani.

(Kuulenkohan kirjailija Huhtalan haastattelun syksyllä Helsingin kirjamessuilla? Se voi avata uusia ajatuksia tähän teokseeen.)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Ukkosenjohdatin
Tekijä: Jussi Huhtala
Kansi: Elina Warsta
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Atena

Nicolas Fargues: Olin takanasi

Kansikuva kustantajan sivuilta. Suhtaudun kansikuvaan ristiriitaisesti, mutta ainakin se on mieleenjäävä.

Nicolas Farguesin romaani Olin takanasi tarttui mukaani kirjastokäynnillä. Etu- ja takakannen lukemalla voi päätellä kirjan kertovan uskottomuudesta parisuhteessa. Kertoja on kolmekymppinen mies, jonka monologi kirja on. Jokin kerronnassa houkutti minua ensimmäisiltä sivuilta alkaen, joten päätin lukea kirjan läpi, vaikka välillä olin hyytyä.

Haluan kertoa sinulle, että toivoin voivani kuolla siihen paikkaan, kun olin saattanut hänet sellaiseen tilaan, kun tajusin järkyttäneeni maailman tasapainoa, murskanneeni peruuttamattomasti luottamuksen, tehneeni kertakaikkisen pyhäinhäväistyksen, haluan kertoa sinulle, miltä maailmanloppu tuntui, se oli kuin syöksyisi helvetin tuleen, muulla tavoin sitä ei voi ilmaista, sitä painajaismaista olotilaa, kun halusin pyyhkiä pois ne viisi sekuntia jolloin lausuin peruuttamattomat sanani, viisi kohtalokasta sekuntia joiden aikana puhutut sanat olisin halunnut turhaan kirjoittaa uusiksi, jotta kaikki olisi ollut taas kuin ennen ja kaikki olisi ollut vain pahaa unta.

Olin takanasi on täyttä tunnetta. Järki häivähtää vain kadotakseen uudelleen. Kertoja, joka kuvaa tunteitaan ja tekojaan, katsoo koko ajan itseään, vaikka kuvitteleekin katsovansa toista henkilöä, tässä naista. Kaikki pyörii vain kertojan tunteiden ympärillä, ja ihastuminen, halu, himo ja rakkauden tunteet tulevat kerrotuksi yhden ihmisen persoonallisuuden ja elämänkokemusten kautta. Olin takanasi on hyvin mielenkiintoinen lukukokemus.

Olin takanasi oli kohdallani vuoroin hyytymistä, vuoroin kiinnostumista. Kertoja on kahdessa suhteessa yhtä aikaa. Välillä hän on onnensa huipulla, välillä taas synkyyden alhossa. Skaala on prinssistä impotenssiin aisankannattajaan. Kertoja on naimisissa ja kahden lapsen isä, mutta otteen irrotessa arjen vastuusta ja sitoumuksista kirjan sivuilla riemuitsee hyvinkin vapaa miesihminen. Kaksi otetta kirjasta:

Kaksi vartaloa kiinni toisissaan, iho hankautuu toista ihoa vasten, sylki vaihtuu, sillä on merkitystä, -- 

Kävelin ja tunsin täyttyväni väkevästä vapauden ja keveyden tunteesta, joka on puhtaan elimellistä.

Kertojamies pohtii kansallisuuttaan ja rotuaan eräänä ominaisuutenaan, joka erottaa ja yhdistää hänet suhteessa toisiin ihmisiin, tässä erityisesti naisiin. Tämä puoli kirjassa oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin. Kertojan oma asenne sijoittaa hänet suhteessa naisiin tiettyyn asemaan. Mennessään sänkyyn uuden naisen kanssa hänen käsityksensä itsestään muuntuu ja tarkentuu. Kuten sanoin jo aiemmin, tämä on kirja ainoastaan yhdestä henkilöstä, hänen käsityksistään, ajatuksistaan, muistoistaan ja tunteistaan.

Mutta lyhyesti sanottuna, hän vahvisti viettelemiseni sillä tavoin, kirjoittamalla. Hyvä on, voi olla, että vain odotin sopivaa tilaisuutta antautua, en yritäkään väittää vastaan. - -  On upeaa, kun joku joka osaa kirjoittaa, muuttaa sinut henkilöhahmoksi, josta kerrotaan kolmannessa persoonassa.

Teos: Olin takanasi (J'étais derrière toi)
Tekijä: Nicolas Fargues
Suomentaja: Anu Partanen
Julkaisuvuosi: 2007 (alkuperäinen 2006)
Kustantaja: LIKE

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Äidin kaula-aukkoon varisee munkin päältä sokeria, isä ennättää pyyhkimään sen pois ja saa samalla koskettaa rintamusta kesämekkokankaan läpi.
Molemmat värähtävät ja heitä naurattaa hämillisesti. Syttyy se jokin, jonka loimussa minutkin aikanaan tehtiin. 

Nimittelin Pihkatappia joulun alla liukkaaksi luikuksi. Heikkisen kirja oli ollut minulla jo pitkään, vaikka en ollut kirjaa lukenut. Olin toki luettanut kirjan puolisollani ja ennättänyt hänen kanssaan käydä Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän, jossa pääosaa esitti itse kirjailija. Melkoinen suoritus on kirjoittaa kirja ja saada itse esittää pääosaa näytelmässä.

Olen vuodattanut arvostusta Antti Heikkisen suuntaan jo pari vuotta sitten, kun kirjoitin blogissani hänen vierailustaan Siilinjärven kirjastolla. Muistelin Pihkatappia myös kuunnellessani Turusen Simpauttajaa äänikirjana reilu vuosi sitten.

Nyt se on sitten luettu. Pihkatappi. Nautin suunnattoman paljon kirjan kielestä. Se oli iloa ja lohtua itäsuomalaiselle sielulle. Savolaista vääntöä oli sen verran, että Simpauttaja tuntui luonnollisesti läheisemmältä Joensuussa syntyneelle, mutta nyt jo viisitoista vuotta Savossa asuneelle tämäkin sopii vallan mainiosti. Ote kirjasta:

En minä ilennä kielteekään, vaikka monesti olen jäläkikätteen aatellu, jotta kylläpä ee ois tarvinna elläissän niin montoo rotanpaskoo syyvvä, jos oisin kotpihhaan jiännä enkä isäs matkaan lähtennä. - - Mitenkä se nyt nuin hupatuttaa.

Pihkatappi kertoo maalla syntyneen ja kasvaneen Jussi Timo Tapion tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Jussi elää isänsä kanssa, mutta ympärillä on sukulaisia ja kyläläisiä ihan nokko. Kuolema on väistämätön ja hautajaiset hautajaisten perään rytmittävät Jussin kasvua lapsesta mieheksi. Mummoa kuolee yksi toisensa perään ja Jussista kasvaa maalaispoika, joka ei halua olla maalainen.

Heikkinen kuljettaa romaanissaan minut lukijana vaivattomasti ihmiselämään liittyvän vaivan, surun ja pakollisen junnaavuuden läpi. Vähän väliä huomaan lukijana hörähtäväni nauruun, vaikka itku on melkein yhtä lähellä. Ote kirjasta:

- Mitä tuo on? ihmettelin vieressä.
- Siinon partavettä, jutteli isä liljamenttia naamaansa keskittyneesti taputellen.
- Kasvaako parta kun tuota laittaa?
- Mistäpä sen muuten tietää, vaikka kasvassii. Laitetaas sullekkii ja katotaan, jotta alakaako alaleuka karvottua.
- No ei!
- Laitetaan tok ies pikkisen. Isä kun kottiin tulloo, niin tiiä minkälainen karvamooses on tiällä vastassa.

Pihkatappi on luettu monissa blogeissa ja arvosteluissa. Se on kehuttu kupruille. On se hyvä!

Teos: Pihkatappi
Tekijä: Antti Heikkinen
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Siltala

Aki Ollikainen: Musta satu

 "Suurin osa laivan miehistöstä on mennyt jo maihin, he eivät viihdy rikkureiden kanssa samassa tilassa. Hyväksyvät kuitenkin hiljaa tämän järjestelyn, koska tahtovat jo jättää tämän Saatanan hylkäämän sataman. Ammattimiehet olisivat aikoja sitten saaneet lastin laivaan ja laivan vesille, mutta ammattimiehiä ei enää ole, on vain lakkolaisia ja rikkureita. On punikkeja ja lahtareita, lapualaisia ja noskeja. Ja trokareita."

Kuva kustantajan sivuilta

Arvostan Ollikaisen tiivistä kerrontaa, joten yritän itsekin olla ytimekäs. Olin aivan hukassa lukiessani Aki Ollikaisen Mustaa satua. Koska luettava oli pienoisromaani, kestin tunteeni ja puskin eteenpäin. Lukemanani teos kertoi elämän vaikeudesta ja kuoleman vääjäämättömyydestä. Kaverit ja elanto ovat sivuseikkoja, teoksen mieshenkilöistä muodostuvat isien ja poikien ketjut katkeavat ja pojat jäävät vaille isänsä hyväksyvää katsetta. Oudoksuin miltei koko kirjaa, mutta sulin johonkin universaaliin yhteenliittymisen tunteeseen viimeisen kymmenyksen aikana. Musta satu on parhaimmillaan loppuosan kerronnassa, jossa kertoja ottaa lukijan tiukkaan otteeseen. Elina Warstan suunnittelema kaunis kansi jää mieleen pitkäksi aikaa.

"Kurotin käsikirjoitusnivaskan jalkatilasta. Sivut eivät olleet enää järjestyksessä, kohtaukset olivat sekoittuneet. Niin kauan kuin tarinalta puuttui loppu, tapahtumat kiersivät kehää ilman kronologiaa. Isopappa harhailisi ikuisuudesta ikuisuuteen perille pääsemättä, emmekä me koskaan kohtaisi."

Musta satu on luettu mm. näissä blogeissa:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan Luetut kirjat
Kannesta kanteen
Kirjapolkuni
Amman lukuhetki
Morren maailma
P. S. Rakastan kirjoja
Lukutoukan kirjablogi
Villasukka kirjahyllyssä
Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua

Teos: Musta satu
Tekijä: Aki Ollikainen
Kansi: Elina Warsta
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2015

Antti Holma: Järjestäjä

"Mieheksi kasvaminen on monimutkainen prosessi, joka voi mennä pilalle monta kertaa, monella eri tavalla. Jos minulla olisi ollut äiti, olisinko ollut nyt enemmän mies? Olisiko äitini auttanut minua kasvamaan mieheksi, ostanut rippipuvun ja suurentanut sen myöhemmin ylioppilaspuvuksi, hankkinut tyttöystävän, taannut asuntolainan, tuonut kastemekon, leiponut voileipäkakun ja solminut kravatin puolestani? Vai päinvastoin? Olisinko kiintynyt äitiini niin, etten olisi muuta kuin virkannut hänen kanssaan keinutuolissa isän jo jätettyä meidät, ja kissat vain olisivat paritelleet joka puolella."

Odotin Antti Holman Järjestäjää luettavakseni, vaikka en tiennytkään juuri mitään kirjasta. Kun olin ystäväni kanssa kirjakaupassa, hän nappasi kirjan nenäni edestä. Ystäväni ei kuitenkaan pitänyt kirjasta ja jätti sen kesken. Näin kävi myös hänen puolisolleen, joka seuraavaksi yritti lukea kirjaa. Kun sain ystävältäni kirjan näillä terveisillä, aloin jännittää omaa reaktiotani.

Järjestäjä on tarina Tarmosta, joka on mielestään epämies. Hän sulautuu naisten joukkoon ja joutuu taputeltavaksi ja kannustettavaksi, mutta jää näkemättä. Tarmo on pohjimmiltaan aika hulju ja hän viettääkin paljon aikaa miettien itseään suhteessa muihin. Tarmo ei halua ketään eikä kaipaa muuta kuin rauhaa syödä perunaleivos omissa oloissaan, mutta silti hän huomaa eräänä päivänä himonsa heräävän.

Järjestäjä on hauska, julma ja surullinen kirja. Tarmon on vaikea olla nahoissaan ja tämä ahdistus välittyy lukijalle. Tarmo jotenkin liukenee katseen alta, hän jää minultakin lukijana näkemättä. Kaikkea muuta tarinassa kyllä nähdään, oikein tökitään tikulla. Kirjassa piruillaan ainakin (keski-ikäisille) naisille oikein urakalla, toki muutkin saavat osansa. Ote kirjasta:

"Aina naiset haluavat jutella, heidän jutteluaan oli maailma pullollaan, se esti kaiken kehityksen, se teki kaikesta tahmeaa valtataistelua, jossa oli kysymys vain alistussuhteista. Selvitetään tämä asia, naiset sanovat. Ei, sinä haluat selvittää sinun asiasi minulle, sinä haluat saada minut tuntemaan itseni pahaksi ihmiseksi, sitä on asioiden selvittäminen naisten kanssa."

Nautin Järjestäjästä sen hauskuuden vuoksi todella paljon. Kirja jaksoi vetää minua voimalla reilusti yli puolen välin. Järjestäjässä oli myös muunlaisia sävyjä ja koin, että tarinan loppupuolella kirjan ote minusta lukijana herposi. Luin kirjan loppuun ja huokaisin. Järjestäjä ei todellakaan ole onnellinen tarina. Silti se on ehdottomasti lukemisen arvoinen!


Teos: Järjestäjä
Tekijä: Antti Holma
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014