Sarah Lark: Maorien laulu

Kuva Uudesta-Seelannista (Pixabay, CC0)

Kura ei ollut hento ja särkyvä, ei ujo niin kuin kuin Sally Gardensin tyttö, vaan avoin ja houkutteleva kuin kukat, joita beltane-juhlassa laskettiin jumalattaren alttarille.

Sain luettavakseni Sarah Larkin uutuusromaanin aiemmin syksyllä. Olen ollut monella tavalla uuvahtanut ja jossain vaiheessa ymmärsin, että sopiva hetki lukea tämä romaani on vasta jouluna kaikessa rauhassa. Jouluaattona avasin romaanin ja nyt se on luettu. Olen lukenut Larkin Valkoisen pilven maan pari vuotta sitten samoihin aikoihin. Maorien laulu sijoittuu samoille seuduille kuin tuo aiempi teos, nyt Helen on "iäkkäämpi rouvashenkilö" tai "lohikäärme", riippuen vähän kommentoijasta ja Gwyneira on vielä tarinassa mukana.

Kuva Uudesta-Seelannista (Pixabay, CC0)

Maorien laulu seuraa serkusten, Elainen ja Kuran, elämää nuorina naisina ja heidän aikuistumisensa polkua. Teoksessa eletään 1800-luvun loppua Uudessa-Seelannissa. Naisen odotetaan menevän naimisiin ja saavan lapsia. Siinä missä Elaine on sievä ja ystävällinen neito, Kura on järisyttävän kaunis perijätär, joka suhtautuu intohimoisesti laulamiseen. Kun yhden asian ihmisen energia menee todellakin siihen hänelle tärkeimpään asiaan, hänestä tulee hankala lähipiirilleen. Kuraa eivät arkielämä ja toisten odotukset kiinnosta. Vaikka Kura on puoliksi maori, se ei mielestäni näy hänen toiminnassan tai hänessä henkilönä miltei lainkaan. Kyseinen nuori nainen onnistui lähinnä ärsyttämään minua, joten luin teoksen keskittyen Elaineen. Suuri yllätys ei liene se, että molempien naisten elämään ilmaantuu hankaluuksia, joista heidän tulee selvitä.

Aloittaessani Maorien laulua minusta tuntui, etten muista mitään edellisestä kirjasta. Kirjan voi kuitenkin lukea hyvin itsenäisenä teoksena, joten tästäkin voi hyvin aloittaa. Maorien laulun intensiteetti oli suurimmillaan teoksen alkupuolella. Lark vie tapahtumia eteenpäin, ja lukijana olin tarinasta todella kiinnostunut. Loppupuolella, ehkä viimeiset sata sivua, jouduin houkuttelemaan itseni lukemaan tekstiä. Maorien laulu on viihdyttävä lukukokemus, joka mielestäni keskittyy perinteiseen kerrontaan ja sisältöön.

Valitsin tähän postaukseen kansikuvan lisäksi kuvia Uudesta-Seelannista. En ole vuosiin päässyt todelliselle ulkomaanmatkalle, joten kaipuu pois on kova. Jo pelkästään romaani, joka kertoo kaukaisesta ihanasta maasta on ihanaa luettavaa. Kaipaan valoa ja vihreyttä. Ote teoksesta:

Päivä oli leuto. Ensimmäistä kertaa häiden jälkeen oli kaunis sää, ja näköala järvelle oli kuin suoraan sadusta. Hiekkaranta myötäili syvänsinistä vettä, josta valtavankokoiset puut heijastuivat, eikä ihmisiä näkynyt mailla halmeilla.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Maorien laulu -romaani on luettu muissakin blogeissa:
Kirjojen kuisketta / Anneli A.
Luetut kirjat
Kirjavinkit / Marja-Liisa

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Maorien laulu (saksankielinen alkuteos Das Lied der Maori)
Tekijä: Sarah Lark
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Julkaisuvuosi: 2017 (alkuteos julkaistu 2008)
Kustantaja: Bazar

Blogin 300. postaus lähenee

Havahduin huomaamaan, että blogini 300. postaus lähenee. Alle kymmenen postauksen päästä pääsen juhlimaan tätä virstanpylvästä. Blogini ensimmäinen postaus on päivätty lokakuulle 2010. Vuosina 2011 - 2014 olen näemmä kirjoittanut blogiini noin kerran viikossa. Viime vuonna poikkesin aiemmasta rytmistäni ja onnistuin kirjoittamaan blogiini 111 päivitystä. Olen luvusta positiivisen yllättynyt.

Aina kun luen vanhoja bloggauksiani, hämmästyn lukemiani kirjoja ja kirjojen nostattamia ajatuksia. Olen lukemiseni suhteen vaihtelevan huonomuistinen ja vaikutteille altis. Ajattelin ilahduttaa itseäni ja mahdollisesti lukijoitani nostamalla tulevissa blogiteksteissä joitain aiemmin lukemian kirjoja koontipostausten muodossa. Olen ihaillut toisten bloggareiden kuukausi- ja vuosikoosteita. En itse pysty siihen. Mutta nyt saan kokeilla jotain koosteen tapaista.

Lokakuussa 2010 kerroin kuuntelemastani Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjasta. Villan kirja kuuntelukokemuksena oli minulle kuin rakkaan vanhan mummon puhetta ja hyvin nautittavaa. Tämän lukukokemuksen myötä Kyllikki Villa myös kääntäjänä tuli minulle näkyväksi. Kyllikki Villa kuoli vuonna 2010. Hänen muistokirjoituksensa Helsingin Sanomissa nostaa minulle sen saman kaipauksen tunteen, joka on läsnä hänen kirjoissaan.

Kyllikki Villa hitaasti matkaavana naisena olisi varmaankin nauttinut matkasta Uuteen-Seelantiin, jonne sijoittui äskettäin bloggaamani kirja Valkoisen pilven maa, jonka on kirjoittanut Sarah Lark. Uuden-Seelannin vieressä oleva Australia on puolestaan tapahtumapaikkana maagiselle aikuisten sadulle, jonka on kirjoittanut Murray Bail ja suomentanut Saara Villa, Kyllikki Villan tytär. Bailin Eukalyptus oli lukukokemus, joka pääsi useampaankin bloggaukseeni. Marraskuussa 2015 lukuhaaste sai minut lukemaan ja bloggaamaan joka päivä. Eukalyptus tuli luettua neljässä päivässä, 16.-19.11.2015. Alku oli vaikea, välillä olin kirjan imussa ja loppu lähti lepattamaan vieden parhaimman lukuinnon mennessään.

Uuden-Seelannin ja Australian lämpö ja aurinko tuntuu kovin etäiseltä juuri nyt. Ulkona on -30 C pakkasta ja aurinko on kalpean kylmää valoa päivällä. Onneksi auringon ja lämmön voi lukea itselleen ja mieleensä.

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Kansikuva kustantajan sivuilta

Olen lukemassa pitkän kaavan kautta Mihail Šiškinin Neidonhiusta. Kirjan lukeminen on kesken ja tulee olemaan kesken vielä jonkin aikaa. Siksi erään päivänä lähdin kirjastoon etsimään itselleni jotain muuta luettavaa. Mielessäni oli keveys, joten oli aivan ymmärrettävää, että tulin kotiin paksukaisen kanssa. Nyt luettu Valkoisen pilven maa on melkein 900 sivuinen jötkäle.

Sarah Larkin Valkoisen pilven maa kertoo kahdesta naisesta, joiden elämät kietoutuvat yhteen. Helen Davenport on köyhähkö englantilainen kotiopettaja, joka lähtee Uuteen-Seelantiin 1850-luvulla. Seurakunnan kautta löytyy mahdollinen puoliso, johon tutustutaan kirjeenvaihdolla. Neiti Gwyneira Silkhamilla taasen on varakas perhe, mutta hivenen tulinen luonto ja myös hän päätyy järjestettyyn avioliittoon Uuteen-Seelantiin. Kaikki tämä selviää jo takakannesta.

Hän myhäili tyytyväisenä nähdessään taas kotimaansa. "Näyttäytyihän maa juuri samanlaisena niillekin ihmisille, jotka tulivat ensimmäisellä kanootilla Polynesiasta Uuteen-Seelantiin. Siitä maa on saanut maorinkielisen nimensäkin - aotearoa, pitkän valkoisen pilven maa."

Valkoisen pilven maa oli oikein viihdyttävää luettavaa. Kiinnyin molempiin päähenkilöihin, joiden elämä uudessa maassa ei todellakaan ollut helppoa. Uusi-Seelanti, sen maisemat ja esimerkiksi maorit ovat kuitenkin vain taustaa tässä teoksessa, pääpaino on Englannista kotoisin olevien ihmisen keskinäisillä sosiaalisilla kiemuroilla. Osa heistä on ollut uudessa kotimaassaan vain lyhyen aikaa, osa pidempään.

Valkoisen pilven maa sopii hyvin sukutarinoista nauttiville lukijoille. Sellainen itsekin olen. Mieleeni tulevat Okalinnut ja vaikkapa Tuulen viemää, jonka voi lukea myös suvun ja naisen tarinana. Mielenkiintoista oli, että kun lukemiseni päätteeksi yritin löytää sopivaa otetta tekstistä tätä blogikirjoitusta varten, sitä ei tuntunut millään löytyvän. Tarina on hyvin juonivetoinen. Juonen säikeet paljastuvat tekstilainoissa. Tai ainakin niissä kohdissa, jotka minua eniten liikuttivat.

Valkoisen pilven maa ennättää kuvata Helenin ja Gwyneiran lasten aikuistumisen. Teos aloittaa trilogian, joten lisää on luvassa.

Teos: Valkoisen pilven maa
Tekijä: Sarah Lark
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Bazar