Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

[Opettajatar] asteli edestakaisin tarkaavaisen yleisönsä edessä. "Tytöt, muistakaa mitä sanoin: tuolia lähestytään selkä suorassa, vaivihkainen vilkaisu olkapään yli varmistaa, että laskette - eh - persoonanne oikeaan kohtaan, kevyt jalan ojennus taaksepäin kunnes pohkeenne tapaa tuolin ja voilà, istuminen voi tapahtua!" 

Sara Medbergin Kultaportin kaunottaret ilmestyi tänä vuonna maaliskuussa. Nappasin kirjan kirjastosta juhannuksen alla ja luin sen loppuun viime yönä. Romaanin varsinainen päähenkilö on omapäinen neiti Adele Wilenius, joka tulee debytanttikurssille Turkuun. Hän on sopinut majoittuvansa serkkunsa kreivi Kasimir Gyllenfredin luo. Paronin tytär ei ole ainoa kreivin vieras, vaikka tutkimuksiinsa ja kirjoihinsa keskittyvä nuori kreivi olisi ollut varsin tyytyväinen arkeensa ilman vieraita.

Teoksen nimessä mainitaan kaunottaret monikossa ja näin onkin. Adelen lisäksi lukija pääsee jännittämään, kuinka käy neiti Margaretha Châteaulle, joka on markiisin tytär ja liikkeellä herkän ja määrätietoisen äitinsä kanssa. Kolmantena naimattomana neitona esitellään mamselli Beatrice Sommer. Teoksen alussa vielä naimattomia nuoria herroja esitellään useampikin, joten romanttisia kiemuroita on luvassa reilun 400 sivun verran.

1870-luvun tapojen ja asenteiden kuvausta terästetään Adelen kapinallisuudella ja avoimuudella uusille tuulille. Adele haluaa pysyttäytyä vapaana, koska aikoo kirjoittaa romaaneja esikuvansa Jane Austenin lailla. Romaanissa onkin katkelmia Adelen tekeillä olevasta romaanista ja tuon ajan jo julkaistuista teksteistä. Ironialtakaan ei säästytä. Ote teoksesta:

Adele otti vastaan rouvan ojentaman paperin, jolle tämä oli jäljentänyt ruotsalaisen naisrunoilija Anna Maria Lenngrenin laatiman runon Muutama sananen rakkaalle tyttärelleni. - -
"Älä aikaa tuhlaa lukemiseen, naisen elämässä ei sitä paljon tarvita", Adele lausui mahtipontisesti päästyään runon huippukohtaan, "ja jos luet, lopeta se lyhyeen, ettei kastike ehdi yli kuohua."

Medbergin romaani viihdytti minua. Välillä hyydyin ja nopeutin lukemistani, koska oma mieliala ja teos eivät täysin kohdanneet, mutta uskon sen olleen oman lukukuntoni oire. Romaanin alusta nautin paljon loppua enemmän. Tarinan tiivistäminen ei olisi rumentanut Kultaportin kaunottaria lainkaan.

Medbergin romaani on luettu muutamassa blogissa. Tässä linkit juttuihin:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirja vieköön!
Kirjojen kuisketta
Kymmenen puikkoa langalla

Teos: Kultaportin kaunottaret
Tekijä: Sara Medberg
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Otava

Kansikuva kustantajan sivuilta.

Sarah Lark: Maorien laulu

Kuva Uudesta-Seelannista (Pixabay, CC0)

Kura ei ollut hento ja särkyvä, ei ujo niin kuin kuin Sally Gardensin tyttö, vaan avoin ja houkutteleva kuin kukat, joita beltane-juhlassa laskettiin jumalattaren alttarille.

Sain luettavakseni Sarah Larkin uutuusromaanin aiemmin syksyllä. Olen ollut monella tavalla uuvahtanut ja jossain vaiheessa ymmärsin, että sopiva hetki lukea tämä romaani on vasta jouluna kaikessa rauhassa. Jouluaattona avasin romaanin ja nyt se on luettu. Olen lukenut Larkin Valkoisen pilven maan pari vuotta sitten samoihin aikoihin. Maorien laulu sijoittuu samoille seuduille kuin tuo aiempi teos, nyt Helen on "iäkkäämpi rouvashenkilö" tai "lohikäärme", riippuen vähän kommentoijasta ja Gwyneira on vielä tarinassa mukana.

Kuva Uudesta-Seelannista (Pixabay, CC0)

Maorien laulu seuraa serkusten, Elainen ja Kuran, elämää nuorina naisina ja heidän aikuistumisensa polkua. Teoksessa eletään 1800-luvun loppua Uudessa-Seelannissa. Naisen odotetaan menevän naimisiin ja saavan lapsia. Siinä missä Elaine on sievä ja ystävällinen neito, Kura on järisyttävän kaunis perijätär, joka suhtautuu intohimoisesti laulamiseen. Kun yhden asian ihmisen energia menee todellakin siihen hänelle tärkeimpään asiaan, hänestä tulee hankala lähipiirilleen. Kuraa eivät arkielämä ja toisten odotukset kiinnosta. Vaikka Kura on puoliksi maori, se ei mielestäni näy hänen toiminnassan tai hänessä henkilönä miltei lainkaan. Kyseinen nuori nainen onnistui lähinnä ärsyttämään minua, joten luin teoksen keskittyen Elaineen. Suuri yllätys ei liene se, että molempien naisten elämään ilmaantuu hankaluuksia, joista heidän tulee selvitä.

Aloittaessani Maorien laulua minusta tuntui, etten muista mitään edellisestä kirjasta. Kirjan voi kuitenkin lukea hyvin itsenäisenä teoksena, joten tästäkin voi hyvin aloittaa. Maorien laulun intensiteetti oli suurimmillaan teoksen alkupuolella. Lark vie tapahtumia eteenpäin, ja lukijana olin tarinasta todella kiinnostunut. Loppupuolella, ehkä viimeiset sata sivua, jouduin houkuttelemaan itseni lukemaan tekstiä. Maorien laulu on viihdyttävä lukukokemus, joka mielestäni keskittyy perinteiseen kerrontaan ja sisältöön.

Valitsin tähän postaukseen kansikuvan lisäksi kuvia Uudesta-Seelannista. En ole vuosiin päässyt todelliselle ulkomaanmatkalle, joten kaipuu pois on kova. Jo pelkästään romaani, joka kertoo kaukaisesta ihanasta maasta on ihanaa luettavaa. Kaipaan valoa ja vihreyttä. Ote teoksesta:

Päivä oli leuto. Ensimmäistä kertaa häiden jälkeen oli kaunis sää, ja näköala järvelle oli kuin suoraan sadusta. Hiekkaranta myötäili syvänsinistä vettä, josta valtavankokoiset puut heijastuivat, eikä ihmisiä näkynyt mailla halmeilla.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Maorien laulu -romaani on luettu muissakin blogeissa:
Kirjojen kuisketta / Anneli A.
Luetut kirjat
Kirjavinkit / Marja-Liisa

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Maorien laulu (saksankielinen alkuteos Das Lied der Maori)
Tekijä: Sarah Lark
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Julkaisuvuosi: 2017 (alkuteos julkaistu 2008)
Kustantaja: Bazar

Kaari Utrio: Rakas Henrietta

(Pussilakana)kukkasten keskellä rakas kirja

Maman näytti epäröivältä mutta Papan ilme oli selvästi helpottunut. 
- Tietenkin, Fabian hoitaa asian niin kuin parhaaksi näkee.
- Se ei ole oikein soveliasta, Maman mutisi.
- Minä en lähde, Henrietta sanoin itsepäisesti.  - Fabian ei pysty taivuttelemaan minua.
- Älkää hupsutelko. Noinkin iäkkääksi ihmiseksi Henrietta käyttäytyy varsin lapsellisesti, eikö totta, setä?

Olen tässä vaiheessa kuukautta/kevättä/vuotta/elämää kohtalaisen väsynyt. Määräaikainen työ päättyy kohta ja tuleva työttömyys mahdollistaa levon. Pienen varaslähdön tähän häämöttävään lepoon otin valitsemalla kirjakseni Kaari Utrion ihanan romaanin Rakas Henrietta. Kirja on minulle hyvin tuttu, olen lukenut sen yli viisi ja alle kymmenen kertaa. Nautin joka kerta sen lukemisesta. 

Rakas Henrietta on Utrion 11. kirja, joten kirjan on kirjoittanut kokenut kirjailija. Alusta alkaen tarina soljuu vaivattomasti ja hallitusti eteenpäin. Rakas Henrietta on kuvaus erään rakkaustarinan alusta. Se on myös ajankuvaus 1800-luvun Suomesta ja tarina erään naisen elämästä. Henrietta Silferhane on minun silmissäni nuori nainen, vaikka hän onkin aikalaistensa ja itsensä silmissä miltei vanhapiika. Henrietta on sidottu säätyynsä ja perheeseensä hyvin monin sitein. Hän on tyytymätön tilanteeseensa ja monien läheistensä elämäntapaan ja -arvoihin.

Henrietta on perheenjäseniinsä verrattuna tervejärkinen ja mukava, mutta se ei ole koko totuuus. Samalla kun Henrietta miettii elämänsä suuntaa ja mahdollista naimisiin joutumista tai pääsemistä, hän tutustuu myös uudella lailla itseensä ja toimintatapoihinsa. Pidän tästä Utrion tavasta kirjoittaa Henrietta näkyväksi myös itselleen vähä vähältä hyvin paljon. Henrietta on mielenkiintoisen särmikäs. Ote kirjasta:

Henrietta tunsi itsensä surkeaksi ja epäonnistuneeksi. Juuri tällaisessa tilanteessa hänen kasvatustaan tarvittiin. Ja tässä hän istui raivoamassa kuin kalamuija, tosin itsekseen mutta kuitenkin.

Henriettaa kosiskelee kohtelias ja moitteeton markiisi Richard de Maury. Myös Ahdelahden kartanon nuori kreivi Fabian Adlercrantz on palannut Suomeen tutkimusmatkoiltaan kaukaisilta mailta. Kaikenlaista dramaattista ennättää tapahtua ennen kuin Henrietan elämä löytää uomansa.

Teos: Rakas Henrietta
Tekijä: Kaari Utrio
Julkaisuvuosi: 1977
Kustantaja: Tammi

J. R. Ward: Verisuudelma

Luin VJ:n blogista Mustemaailmani, että Wardilta on suomennettu uusi kirja. Nämä Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjan (käännetty 13 osaa + yksi hehkuttelukirja) ja nyt alkavan Mustan tikarin veljeskunnan perintö -sarjan kirjat ovat taattua laatua. Wardin kirjoista joko nauttii tai niitä kavahtaa. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. (Olen kirjoittanut blogiin Wardin Langenneet enkelit -sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta: Halu ja Himo.) Kirjastosta löysinkin tämän uutuuden ja nyt se on luettu.

Verisuudelma sijoittuu vanhaan tuttuun vampyyrimaailmaan. Kirja alkaa kuuden sivun sanastolla, jossa kerrotaan Wardin vampyyrimaailman olennaisista asioista vampyyrien termein. He ovat aivan oma lajinsa, jotka eivät muuta ihmisiä kaltaisikseen. Heillä on oma maailmanjärjestyksensä, lainsäädäntönsä ja valvontajärjestelmä, joista ihmiset, joiden keskellä he elävät, eivät tiedä mitään. Lesserit, heidän vihollisensa, ovat onneksi tässä kirjassa mitättömässä roolissa. Säpinää riittää vampyyreiden keskuudessa tällä kertaa ihan ilman vihollisiakin. Verisuudelmassa huomio kiinnittyy uuteen koulutusryhmään, jolla täydennetään Mustan tikarin veljeskunnan taistelijoiden rivejä. Mukana on aristokraattinen nuori nainen, Paradise, josta sukeutuu kirjan päähenkilö.

Kirjoitin Halusta näin:

Ward asettelee aina henkilöistään pareja, joiden välillä syntyy voimakas halu, jota sitten työstetään seksin kautta perusteellisesti. Halu esitetään aina hyvin fyysisenä ja ehdottomana luonnonvoimana, joka vie mukanaan.

Tämä pitää paikkansa myös Verisuudelman kohdalla.

Kaikille uusille Wardin lukijoille suosittelen lukemisen aloittamista Mustan tikarin veljeskunta -sarjan ensimmäisestä osasta. Pimeyden rakastaja aloittaa tarinansa vampyyrien kuninkaasta ja on eräs lempikirjojani tässä sarjassa. Verisuudelmassa on mukana mm. Butch ja Marissa, joiden tarina alkaa jossain vaiheessa Mustan tikarin veljeskunnan sarjaa.

Verisuudelma on neljänsadan sivun jötkäle. Silti se loppuu mielestäni hätäisesti ja turhan paljon oikoen. Mutta ennen lopun kiihdytyksiä ennätetään olla luokkahuoneessa, kuntosalilla, taisteluharjoituksissa ja sairasosastolla ihan riittävästi. Ote kirjasta:

Hetken ajan hänen mielessään pyöri jos jonkinlaisia fantasioita: Hän halusi läimäyttää vehjettään raskaalla kirjalla. Kaataa sementtiä sen päälle. Kurittaa sitä auton ovilla, vasaroilla, haloilla.
Tämä ei voinut olla totta. Vaikein asia, jonka hän kohtaisi kouluttautuessaan Veljeskunnan opeissa sotilaaksi, jotta voisi kostaa perheensä... ei voinut olla joku blondi. Hän ei suostunut uskomaan sitä.
Mahdotonta -
Kun univormun alla värähti jälleen, Craegista tuntui kuin hänen erektionsa olisi nauranut hänelle.
Hän mulkoili lantiotaan ja ärähti: "Turpa kiinni, idiootti."

Kansikuva kustantaja sivuilta. Tämä kansi on minulle pettymys, koska olen pitänyt niin paljon Mustan tikarin veljeskunta -sarjan kansista. Tämä muistuttaa lähinnä Wardin englanninkielisten pokkareiden kansia. Ei hyvä.

Teos: Verisuudelma (alkuperäinen Blood Kiss)
Tekijä: J.R. Ward
Suomentaja: Timo Utterström
Julkaisuvuosi: 2016 (alkuperäinen 2015)
Kustantaja: Basam Books

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Kansikuva kustantajan sivuilta

Olen lukemassa pitkän kaavan kautta Mihail Šiškinin Neidonhiusta. Kirjan lukeminen on kesken ja tulee olemaan kesken vielä jonkin aikaa. Siksi erään päivänä lähdin kirjastoon etsimään itselleni jotain muuta luettavaa. Mielessäni oli keveys, joten oli aivan ymmärrettävää, että tulin kotiin paksukaisen kanssa. Nyt luettu Valkoisen pilven maa on melkein 900 sivuinen jötkäle.

Sarah Larkin Valkoisen pilven maa kertoo kahdesta naisesta, joiden elämät kietoutuvat yhteen. Helen Davenport on köyhähkö englantilainen kotiopettaja, joka lähtee Uuteen-Seelantiin 1850-luvulla. Seurakunnan kautta löytyy mahdollinen puoliso, johon tutustutaan kirjeenvaihdolla. Neiti Gwyneira Silkhamilla taasen on varakas perhe, mutta hivenen tulinen luonto ja myös hän päätyy järjestettyyn avioliittoon Uuteen-Seelantiin. Kaikki tämä selviää jo takakannesta.

Hän myhäili tyytyväisenä nähdessään taas kotimaansa. "Näyttäytyihän maa juuri samanlaisena niillekin ihmisille, jotka tulivat ensimmäisellä kanootilla Polynesiasta Uuteen-Seelantiin. Siitä maa on saanut maorinkielisen nimensäkin - aotearoa, pitkän valkoisen pilven maa."

Valkoisen pilven maa oli oikein viihdyttävää luettavaa. Kiinnyin molempiin päähenkilöihin, joiden elämä uudessa maassa ei todellakaan ollut helppoa. Uusi-Seelanti, sen maisemat ja esimerkiksi maorit ovat kuitenkin vain taustaa tässä teoksessa, pääpaino on Englannista kotoisin olevien ihmisen keskinäisillä sosiaalisilla kiemuroilla. Osa heistä on ollut uudessa kotimaassaan vain lyhyen aikaa, osa pidempään.

Valkoisen pilven maa sopii hyvin sukutarinoista nauttiville lukijoille. Sellainen itsekin olen. Mieleeni tulevat Okalinnut ja vaikkapa Tuulen viemää, jonka voi lukea myös suvun ja naisen tarinana. Mielenkiintoista oli, että kun lukemiseni päätteeksi yritin löytää sopivaa otetta tekstistä tätä blogikirjoitusta varten, sitä ei tuntunut millään löytyvän. Tarina on hyvin juonivetoinen. Juonen säikeet paljastuvat tekstilainoissa. Tai ainakin niissä kohdissa, jotka minua eniten liikuttivat.

Valkoisen pilven maa ennättää kuvata Helenin ja Gwyneiran lasten aikuistumisen. Teos aloittaa trilogian, joten lisää on luvassa.

Teos: Valkoisen pilven maa
Tekijä: Sarah Lark
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Bazar

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan

"Olin kymmenvuotias. kun Nana luki minulle ensimmäisen kerran Ylpeyden ja ennakkoluulon. Austen oli minulle lohturuokaa."

Ostin itselleni Kim Izzon Avioliitto Jane Austenin tapaan. Ajatukseni oli hankkia viihdyttävä kirja, jossa olisi riittävän paljon yhteistä Jane Austenin kirjojen maailmojen kanssa. Kansi oli mielestäni hyvin sievä vaaleanpunainen viritys.

Päähenkilö Katherine Shaw on nelikymppinen sinkku, jolla on elämänkriisin siivittämänä kova hinku löytää rikas mies ja mennä hänen kanssaan naimisiin. Ärsyynnyin jokusen kerran kirjaa lukiessani. Tarinassa Jane Austenia luettiin kuin piru Raamattua, täysin tarkoitushakuisesti ja väärin. Avioliitto Jane Austenin tapaan viihdytti minua hetkittäin, mutta samaan aikaan ärsytti sen verran, että saldo jäi aikalailla nollille.

"Matkalla hissiin aloin kuitenkin epäillä itseäni armottomasti. Mistä tämä Kate oli oikein putkahtanut? En ollut koskaan eläissäni häikäilemättömästi napannut muuta kuin viimeisen leivoksen jälkiruokatarjoittimelta. Nyt tämä niin sanottu uusi ja paranneltu versio Katesta oli lähdössä treffeille aikomuksenaan viekoitella miestä vain tämän rahojen takia. En tuntenut tätä Katea, joka poistui hissistä ja asteli varmoin askelin aulan poikki, enkä sitä paitsi ollut varma, pidinkö hänestä yhtään sen enempää kuin Mariannekaan."

Luulen, että lukija, jolle Jane Austenin romaanin eivät ole tuttuja, voi nauttiakin Izzon kirjasta. Austen-fanille puolestaan kirjat eivät mielestäni lainkaan sovi. Lukekaa ne alkuperäiset teokset.

Kirja on luettu ja puitu seuraavissa blogeissa:
Nenä kirjassa (ei pidetty)
Kirjan jos toisenkin (eipä täälläkään oikein pidetty)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja (siedettiin, ei tykätty)

Teos: Avioliitto Jane Austenin tapaan (The Jane Austen Marriage Manual)
Tekijä: Kim Izzo
Kääntäjä: Sari Luhtanen
Kustantaja:  Schildts & Söderströms
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2012)

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Kuva kustantajan sivuilta.

Luin nopeasti minulle tuntemattoman Jojo Moyesin romaanin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Kirja oli paksuudestaan (530 s.) huolimatta varsin helppoa luettavaa. Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, 1960-luvulla ja 2000-luvulla. Päähenkilöitä on kaksi, naisia molemmat. Heitä yhdistää mielestäni jonkinlainen irrallisuuden tunne ja onnettomuuden pohjavire ulkoisesta hyvinvoinnista huolimatta. Rakkauskirjeillä ja -viesteillä on olennainen rooli tässä tarinassa ja kirjailija onkin päätynyt tarinaan liittyvien rakkausviestien lisäksi lisämään tarinan väliin tarinalle irrallisia rakkausviestejä todellisesta elämästä. Tämä ratkaisu ei erityisemmin ilahduttanut minua lukijana.

Yritin houkutella erästä nuorta naista lukemaan kirjan, mutta hän, takakannen luettuaan, sanoi, ettei hän jaksa lainkaan muistinmenetyksiä. Niin, tarinan toinen päähenkilö joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hän menettää muistinsa. En itse voi olla yhtä ehdoton ja torjuva muistinsa menettäneille fiktiivisille henkilöille, mutta ymmärrän kyllä ärtymyksen. Muistinmenetys on aika helppo tapa viedä tarinaa eteenpäin. Moyesin kunniaksi pitää sanoa, että muistinmenetys ei ole tarinan koko juttu. Minulle Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on kertomus naisista, jotka eivät ole aivan varmoja omista toiveistaan ja tavoitteistaan.

Varmaankin juuri noiden irrallisten rakkausviestien monitulkintaisuuden ja päähenkilöiden haljuuden (minulle) vuoksi en itse nauttinut kirjasta niin paljon kuin olisin toivonut nauttivani. Tarina sinänsä on hyvin kerrottu. Kieli tässä rakkausromaanissa on mielestäni sujuvaa ja kuvailevaa. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -romaanin nautittavasta kielenkäytöstä saan varmastikin kiittää kääntäjä Heli Naskia. Pidin myös kirjan kannesta, joka saikin minut nappaamaan kirjan kirjaston hyllystä (kuva yllä).

Teos: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (The Last Letter From Your Lover)
Tekijä: Jojo Moyes
Kääntäjä: Heli Naski
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2010)

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä

"Ihmiset ovat oikeassa", hän sanoi. "Te olette hullu. Minä olen hullu. Olemme molemmat hulluja."

Pidin Ahrnstedtin edellisestä kirjasta. Sitoumuksia kolahti kunnolla ja kirjailija jäi mieleeni erityisen positiivisessa mielessä. Nyt käsissäni on hänen uutuutensa, Skandaalinkäryä. Oma tunnelmani oli erityisen otollinen tälle viihdyttävälle kirjalle. Viihdyin ja luin kirjan nopeasti nauttien.

Kirjan päähenkilö on Magdalena Swärd, joka on tarinan alussa tekemässä henkilökohtaista vararikkoa. Köyhtynyt vanhapiika joutuu ottamaan vastaan työn seuraneitinä. Nuori aatelisneito, Venus Dag och Natt (mikä nimi), on muiden nuorten neitojen tavoin lähetetty rikkaan kreivi Gabriel Gripklon juhliin. Magdalena joutuu tai pääsee Venuksen mukana kartanoon. Kartanossa pidettävät monen päivän mahtijuhlat ovat kuin tuunattu Unelmien poikamies -ohjelma. Kaikki naiset kuolaavat ihanan ja komean kreivin perään, jolla tosin on jotain epäilyttävää menneisyydessään. Jostain pitäisi nyt löytyä sopiva vaimo tälle Gabriel-kreiville. Kaikki tietänevät, miten tässä yleensä käy. Särmikäs, fiksu ja asemansa puolesta kreivin puolisoksi sopimaton nainen tapaa kreivin. Kreivi tarvitsee vaimon. Hmm. Mitenkähän tässä käy?

Ei käytetä siihen aikaa. Pidin sekä Magdalenasta että Gabrielista. Välillä homma lähti totaalisen epäuskottavaksi, mutta kestin senkin. Tarina sijoittuu vuoteen 1685, vaikka välillä tunnelma oli hyvin moderni. Kestin senkin. Parhaimmillaan minä innostuin kovinkin tämän parivaljakon keskinäisestä kisailusta, kamppailusta, lähestymisestä ja etääntymisestä. Ote kirjasta:

Neiti Swärd ojentautui. Hänen pitkä selkänsä oli suora ja leukansa uhmakkaasti pystyssä, kun hän sanoi: "En ole kiinnostunut kenestäkään, jonka on pinnisteltävä erottaakseen toisistaan oikea ja väärä. Koska en ole ummustaan puhkeava tyttönen enkä taipuvainen ihailemaan ketään vain siksi, että hän on sattunut syntymään mieheksi, minulla ei ole kovin suuria toiveita naimisiinmenosta." Hän vaikeni.

Hyvä Magdalena! Päähenkilö Magdalena haastaa Gabrielin kunnolla ja erottuu näin joukosta. Tarinan tapahtumapaikkana on Ruotsi, vaikka kaukomaatkin tarinassa vilahtavat. Magdalena toivoi pääsevänsä matkustamaan. Matkustamisen mahdollisuus tuntui liittyvän vapauteen ja asemaan, joka varakkailla miehillä oli. Gabriel oli matkustellut ja kaikki kaukomaihin liittyvä eksoottinen kiinnosti lukenutta ja oppinutta Magdalenaa. Alla on kuva Bora-Boralta, jonne Magdalena olisi varmasti mielellään matkustanut.

Kuva Pixabaysta.

Ahrnstedt kuvaa tarinassa myös fyysistä kiihottumista ja kiintymystä kovin tarkasti, takakansi puhuu "kutkuttavasta erotiikasta". Kirjaa ei siis kannata ryhtyä lukemaan, jos sellainen ahdistaa tai tuntuu turhalta. Minusta se(kin) oli hauskaa ja sopivaa, joten nautin lukemisestani todella.

Kirjan nyt lukeneena mielestäni eräs punainen lanka tarinassa on naisen oikeus olla oma itsensä. Toinen merkittävä säie on vaikeus todella nähdä toinen ihminen erillisenä omasta itsestään ja erottaa omat toiveet toisen toiveista ja pyrkimyksistä. Nämä langansäikeet punoutuvat toisiinsa tarinassa.

Sain pyytämäni arvostelukappaleen kustantajalta, kiitos paljon!

Teos: Skandaalinkäryä (De Skandalösa)
Tekijä: Simona Ahrnstedt
Kääntäjä: Auli Hurme-Keränen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2015 (alkuperäinen 2013)