Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilpi muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan teoksessa Välirauha, ikävöinnin aika, jonka kuuntelin äänikirjana. Kuuntelukokemukseni oli puhdistava ja lempeä. Äänikirjan lukijana on Liisi Tandefelt, jonka rauhallinen ääni vie kuulijan hyvin toisenlaiseen aikaan.

Välirauha, ikävöinnin aika alkaa kesästä 1940 ja päättyy kevääseen 1941. Nuori kertoja näkee vanhempiensa ja sisaren surun omasta kodista ja kotiseudusta luopumisesta ja kokee murhetta itsekin. Minäkertoja on suorasanainen ja kertoo asiat hyvin vivahteikkaasti.

Sukujuureni ovat Karjalassa. Muistan hyvin mummoni muistelut menneistä ajoista. Nautin karjalaisen elämäntavan ja luonteen kuvauksista. Kilven teos sopii mainiosti tähän mielentilaan. Varsinkin kirjassa olevat isän sanomiset ja tekemiset toivat minulle lohtua ja auttoivat omassa mummon ja äidin ikävöinnissäni. Perheen isästä löytyi särmikkyyttä, mutta myös hyväntahtoisuutta. Ote kirjasta, jossa isä pohtii luolan käyttöä aikaisemmin:

Tällaisessa luolassa ovat immeiset saattaneet vaikka piileskellä. Mikäs täällä on ollut elellä. Ei ole ollut pelkoa löytymisestä. Kunhan on yökunnissa käynyt hankkimassa jostain vettä ja sapuskaa. Eikä täältä savukaan hevin näkyisi, vaikka nuotion tekisi lattialle.

Päähenkilö lähtee kouluun toiselle paikkakunnalle ja kokee syvää ikävää ollessaan erossa perheestään. Kilpi kuljettaa haikeuden ja suoranaisen surun rinnalla myös iloa ja arkisen elämän kiemuroiden selvittelyä. Köyhän perheenpään tulee ostaa talvitakki koulua käyvälle tyttärelle. Aiemmin perheenjäsenet ovat hankkineet kauniita vaatteita hyvällä maulla, mutta nyt joudutaan ostamaan kaikista halvin takki. Kakanvärinen takki lämmittää kuitenkin kylmällä säällä ja ajaa asiansa.

Eeva Kilpi on kirjailija, jota arvostan suuresti. Hänen viisautensa välittyy kirjasta vaivatta. Kilpi miettii teoksessa muistojaan ja muistamista ja päätyy ikään kuin seulomaan mielikuviaan ja tapahtumien painoarvoa. Kilpi onnistuu olemaan katkeroitumatta, vaikka teoksen loppupuolella kerrotaankin myös jälkijättöisestä ja henkilökohtaisesta katkeruudesta Hitleriä kohtaan. Lyhyt rauhan aika salli hetken hengähtyksen. Teos päättyy jatkosodan alkamiseen.

Kilven kirjasta mieleeni tulee kaksi lukemaani kirjaa, joissa kerrotaan viisaista naisista. Kirjoitin lokakuussa 2010 Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjasta ja elokuussa 2017 Lintulan kronikasta. Omaan äiti- ja mummoikävääni sopi oikein hyvin hoidoksi Kilven kirja. Voi elämämme lyhyyttä! 

"Älä ole tietääksesikään", oli yksi äidin neuvoista, jos joku oli kiusannut tai loukannut jollain tavalla. "Älä ole tietääksesikään", sanoi äiti. Se oli vaikea neuvo toteuttaa, mutta jäi mieleen äidin äänellä sanottuna; ei äiti itsekään sitä noudattamaan pystynyt kuin aniharvoin, hänhän oli nuorena kipakka kun tuli ja leimaus."

Kilven teosta on luettu myös seuraavissa blogeissa:
Jokken kirjanurkka
Sininen linna
Luetut, lukemattomat


Teos: Välirauha, ikävöinnin aika (kesto: 6 h)
Tekijä: Eeva Kilpi
Julkaisuvuosi: 2009 (alkuperäinen kirja julkaistu 1990, äänitys tehty 1991)
Kustantaja: WSOY

Colleen McCullough: Okalinnut

Miten miellyttävä tietää että minulla on hieman saatanan mahtia ja että voin houkutella rakastamaani ihmistä (etkö usko että saatana rakasti Kristusta? Minä uskon) koko maailmalla?

Löysin äitini tavaroista Colleen McCulloughin romaanin Okalinnut. Teos on minulle hyvinkin tuttu, olen lukenut sen muutamaan kertaan ja katsonut romaanin perustuvan sarjan useammankin kerran. Okalinnut oli äitini lempikirja ja -sarja. Olin yläkouluikäinen, kun katsoimme Okalinnut ensimmäistä kertaa yhdessä. Tuolloin sarja teki minuun suuren vaikutuksen ja ymmärsin tarinasta jollain lailla traagisen rakkauden. Sen jälkeen olen katsonut sarjaa sekä yksin että yhdessä äitini kanssa. Riippuen omasta tilanteestani olen elänyt tarinan henkilöiden murheita milloin tyttärenä, milloin äitinä.

Olen keskustellut Okalinnuista useammankin ystäväni kanssa. Monien muisto Okalinnuista on juuri nuorena äidin kanssa katsottu sarja, josta mieleen on jäänyt miltei pedofiilinen rakkaus. Tässä tekstissä tulen kirjoittamaan Okalinnuista uskoen kaikkien lukijoiden tietävän tarinan käänteet. Jos tarina on sinulle vieras ja haluat lukea surullisen ja intohimoisen rakkaustarinan, lopeta tämän lukeminen nyt. Ota sen sijaan ihana McCulloughin romaani käsiisi ja nauti.

Okalinnuissa merkittävä kukka on ruusu, minulle muistojen kukka on lemmikki.

Okalinnut kertoo erään suvun naisten tarinan. Tarina sijoittuu erityisesti Australiaan ja vuosiin 1915-1969. Suvun naisia ovat hämmästyttävän varakas matriarkka Mary Carson, hänen veljensä vaimo Fiona (Fee) Cleary, Feen ainoa tytär Meghann (Meggie) ja Meggien tytär Justine. Näiden neljän naisen kautta - toki keskittyen Meggieen - kerrotaan paljon naisesta yhteiskunnassa ja perheessä, rakkaudesta ja halusta mieheen ja suhteesta omaan äitiin ja tyttäreen. McCullough kuvaa jokaista naista tarkkanäköisesti ja monivivahteisesti. Olen aina lukenut Okalinnut naisten kautta, vaikka tällä kertaa yritin keskittyä Ralph de Bricassartiin.

Okalintujen perusvire on synkkä. Jumala on luonut ihmisistä haluavia, mutta sokeita. Jokainen tarinan henkilö on sokea omissa pyrkimyksissään. Heidän on mahdollista nähdä jotain tärkeää toisen ihmisen elämästä ja sen suunnasta, mutta jokaisen sokea piste löytyy itsestä ja omasta halusta. Ihminen on tuomittu kompuroimaan ja epäonnistumaan tärkeimmissä pyrkimyksissään. Kuolema on helpotus ihmiselle, joka pääsee pois maailman vaatimuksista ja kärsimyksestä. Ote teoksesta: "Et sinä ole onneton, vaan me jotka jäimme tänne. Sääli meitä, ja kun meidän aikamme tulee, auta meitä."

Katolinen pappi Ralph de Bricassart on jumalaisen kaunis mies, joka on omistanut elämänsä Jumalalle ja kirkolle. Isä Ralph on naisten halujen kohde, mutta hän kasvaa rakastamaan vain yhtä naista. Tämä yhteenkasvaminen tapahtuu mieheltä itseltään salassa ja erilaisten mutkien ja kieroiluiden kautta Meggie saa Ralphinsa pieneksi hetkeksi. Meggie ja Ralph tempoilevat omissa elämissään suhteessa toisiinsa koko elämänsä. Erityisen vaikuttavaa on Meggien taistelu Jumalaa ja kirkkoa kohtaan. Miehet saavat osansa ja Meggien puheessa kuuluu kaikuja Maryn ja Feen kokemuksista miehistä. Ote teoksesta:

Mies vain. Te olette kaikki samanlaisia, isoja karvaisia yöperhosia jotka murskaavat itsensä tavoitellessaan typerää liekkiä jonka edessä on niin kirkas lasi etteivät teidän silmänne erota sitä. Ja jos jotenkin onnistutte pääsemään lasin sisälle, lennätte liekkiin ja palatte kuoliaaksi. Ja koko ajan ulkona viileässä yössä on ruokaa ja rakkautta ja perhosvauvoja joita voisi saada. Mutta tajuatteko te sitä, haluatteko te sitä? Ette! Takaisin vain liekkiä tavoittelemaan, iskemään päätänne pyörryksiin kunnes poltatte itsenne kuoliaaksi.

Kaikki ne kerrat, jolloin olen onnistunut itkemättä lukemaan tai katsomaan tämän surullisen tarinan, päättyvät aina siihen viimeiseen järkyttävään tilanteeseen. Koska elämä on tuskaa ja menettämistä, saavat teoksen henkilöt mittansa todellakin täytenä. McCullough onnistuu joka kerta lopuksi itkettämään minut perusteellisesti.

Okalinnuissa eri sukupolvea olevien naisten välille tulee aina juopa. Tuo väärinymmärrys, eritahtisuus, ylpeys ja ehdottomuus jättää jokaisen naisen yksinäiseksi suhteessa oman perheen ja suvun naisiin. Jokainen joutuu kantamaan taakkansa yksin.

TV-sarjaan verrattuna romaani on hyvin vivahteikas ja syvälle menevä kuvaus yksilöistä ja heidän tuskastaan. Nautin kirjailijan ja kääntäjän käyttämästä kielestä. Ote teoksesta:

Hänen ajatuksensa pyörivät, luisuivat, muuttuivat täysin pimeiksi ja sokaisevat valoisiksi; hetken hän oli auringossa, sitten loiste himmeni, muuttui harmaaksi, ja sammui. Tälläistä oli olla ihminen. Hän ei voinut olla sen enempää. Mutta se ei ollut syynä tuskaan. Tuska syntyi viimeisenä hetkenä, lopullisena hetkenä, tyhjä, ankea havainto; hurmio on katoavaa.

Luulen tavoittavani Okalintujen kipupisteen. Tarina antaa lukijan miettiä omaa elämäänsä, omia pettymyksiään, surujaan ja kaipauksiaan. Okalinnut on surun ja menetyksen ylistys. Itkiessään kardinaalin elämänsurua voi samalla itkeä omaansa.

Mahtaakohan joku muu lisäkseni yhdistää Okalintuihin Sinikka Svärdin sanoittaman laulun Kun katsoit minuun? Aina kun kuulen laulun radiossa, näen Ralphin joko piehtaroivan hietikolla Meggien kanssa tai Danen nousemasta aalloista.

Okalinnut-sarja IMBD-sivustolla

Teos: Okalinnut (The Thorn Birds)
Tekijä: Colleen McCullough
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaisuvuosi: 1978 (1977)
Kustantaja: WSOY