Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3 ja Tulevaisuuden arabi 4

Koronakevään hellitettyä ensimmäisellä kirjastokäynnillä hain kasan sarjakuvia. Runoudella ja sarjakuvalla saan nopeimman lukuilon ja nyt kaipasin suoraa tietä perille. Tunsin itseni kirjaklonkuksi, kun kotona sivelin valitsemieni teosten kansia hymyillen.

Olen jo aiemmin kirjoittanut lukemistani Riad Sattoufin teoksista Tulevaisuuden arabi 1 ja Tulevaisuuden arabi 2. Riadilla on syyrialainen isä ja ranskalainen äiti. Hän on vanhempiensa esikoispoika. Olin jo ensimmäisen osan kohdalla ahdistunut perheen ahdingosta ja ristiriidoista. Riadilla ei ole vaihtoehtoja, hän joutuu elämään isänsä mielihalujen mukaan. Koko perhe siirtyy maasta toiseen isän päätösten mukaan.

Tulevaisuuden arabi 3 kertoo Riadin ja hänen perheensä elämästä vuosina 1985-1987. Teoksen tarina, piirrokset ja värit ovat kaikki Riad Sattoufin. Jo kolmannessa teoksessa tunnun asettuvan lukijana perheen yhdeksi jäseneksi. Sarjan teokset muodostavat jatkumon. 

Omapäinen ja ailahtelevainen isä, joka toimii yliopistolla arvostettuna professorina, elää omaa elämäänsä. Kaikki isän päässään velloma ikävä ja epävarmuus valuu alas perheeseen epäsopuna ja suurina odotuksina. Suuren osan siitä saa Riadin äiti, joka on masentuneena kotona. Kuonaa riittää lapsillekin, teoksen alussa 7-vuotiaalle minäkertojalle ja hänen pikkuveljelleen Yahyalle. 

Syyrian maaseutu on Riadille tyly asuinpaikka, koska hän muistaa Ranskan, jossa perhe aiemmin asui. Ranskassa äidillä on tukea ja mahdollisuuksia kodin ulkopuoliseen toimintaan. Teoksessa Syyrian ajassa äiti on hyvin yksinäinen ja hyljeksitty. Pienen tauon ja lepohetken äidille tuo perheen uusi tulokas ja hänen tuloonsa liittyvä matka Ranskaan.

Riadin elämä on kodin lisäksi myös koulussa, joka onkin hurja paikka herkälle lapselle. Riadille sattuu sosiaalisia huteja, joista hän saa maksaa poikakoulun armottomassa yhteisössä. Hetkellisen onnen tarjoaa elokuva Conan - barbaari ja siihen liittyneet leikit.

Jatkan suoraan itkua nieleskellen osaan 4. Voi Riadia, hänen veljiään ja äitiään.

Tulevaisuuden arabi 4 jatkaa Riadin ja hänen perheensä tarinaa. Nyt vuorossa ovat vuodet 1987-1992. Riad on kymmenen, ja isä on saanut lehtoraatin yliopistoon Saudi-Arabiassa. Äiti päätyy asumaan kolmen lapsen kanssa Bretagnen maaseudulle Ranskaan. 

Olen pitkin sarjan lukemista seurannut erityisellä mielenkiinnolla Riadin äitiä. Hänen tilanteensa on epämukava ja hän tuntuu kärsivän masennuksesta. Siksi hellyys valtaa mieleni, kun Sattouf kertoo äitinsä ja isoäitinsä keskinäisestä kiintymyksestä.

Se tuntuu tutulta.

Teoksesta Tulevaisuuden arabi 4

Nautin Sattoufin selkeästä kynänjäljestä. Teoksien tapahtumat ovat hyvin raskaita. Tuntuu pahalta seurata etenevää katastrofia, jossa keskeiset teoksen henkilöt ovat osallisina. Koska tarina on niin vahvasti latautunut, kuvien selkeys miltei lohduttaa. Riadin kampaushuolien kohdalla hymyilenkin hetkellisesti. Perheen elämä synkistyy entisestään, äidin asiat eivät ole hyvin ja isä kaivautuu tuttuun uskonnolliseen poteroonsa.

Tulevaisuuden arabi 4 -teoksella on mittaa melkein 300 sivua. Sarjakuva on kuitenkin nopeaa luettavaa, joten pian teoksen aloitettuni olen viimeisellä sivulla jännittäen ja miltei hengitystä pidättäen. Kuinka tässä käy? 

Teos: Tulevaisuuden arabi 3

Tekijä: Riad Sattouf

Suomentaja: Saara Pääkkönen

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: WSOY

Teos: Tulevaisuuden arabi 4

Tekijä: Riad Sattouf

Suomentaja: Saara Pääkkönen

Julkaisuvuosi: 2019

Kustantaja: WSOY

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä rikkoo uskon ihmiseen ja rakentaa sen uudelleen. Westoverin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Onneksi ostin sen omaan hyllyyni pysyväksi tueksi ajattelulleni.

Luin Westoverin elämäkerrasta Helsingin Sanomista. Lehtijutun otsikkoon on nostettu teoksen järkyttävyys: kirja kertoo hyvin poikkeuksellisen perheen tarinan. Kirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa 1986 ja elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa henkisesti epävakaan ja maailmanloppua odottaneen isän johtamassa perheessä. Perheen jäsenet olivat erillään yhteiskunnasta ja jopa länsimaisesta elämäntavasta. Sairastuessaan tai joutuessaan onnettomuuteen tarjolla oli vain itse tehtyjä luonnonlääkkeitä.

Välttelen elämäkertoja, mutta Westoverin tietokirjassa yhdistyvät erityinen lapsuus oppimisen arvostamiseen, joten en voinut vastustaa kiusausta. Olen ostanut kirjoja nyt syystalvesta kirjahöpsön kiilto silmissä, mutta olen onnistunut toisaalta hankkimaan järjettömän hyviä teoksia itselleni, joten en osaa olla oikeasti huolissaan.

Kirjan sisäliepeessä on kuva kirjailijasta. Sisäliepeen teksti kertoo Westoverin väitelleen tohtoriksi historian alalta 2014. Tämän tiedon tarvitsin, että saatoin uskaltaa lukea kirjan. Teos kävi sieluuni, se kosketti minua niin tyttärenä, puolisona kuin äitinäkin. Koin vihaa, pettymystä ja pelkoa. Ote kirjasta:

"Herra on kehottanut minua todistamaan", hän sanoi. "Hän on tyytymätön. Sinä olet hylännyt hänen siunauksensa ja alkanut huorata ihmistiedon perään. Hänen vihansa sinua kohtaan on herännyt. Ei mene kauan ennen kuin se iskee."
En muista että isä olisi noussut ja lähtenyt, mutta täytyihän hänen. kun taas minä jäin istumaan pelon kourissa. Jumalan uhka oli pannut matalaksi kokonaisia kaupunkeja ja peittänyt maapallon vedenpaisumukseen. Tunsin itseni ensin heikoksi ja sitten täysin voimattomaksi. Muistin että elämäni ei ole minun.

Westover kertoo elämästään mielivallan alla. Mielivallalla on isän kasvot ja Jumalan jylisevä ääni. Maailmanloppu on totta, maailma on paha ja ainoa turva on oma perhe. Perheen turvan saa vain noudattamalla isän käskyjä vailla epäilystä. Nimellisesti perheen lapset saavat kotiopetusta, käytännössä isän metallinlajittelu ja jatkuva tuhon jälkeiseen aikaan valmistautuminen vie kaiken ajan. Perheen äiti on kätilö ja parantaja ja täysin isän tahdon alla.

Tara Westover on kirjoittanut Opintiellä selviytyjänä. Hän ei kaunistele, mutta ei ole äärettömän julmakaan vanhempiaan kohtaan. Hän kertoo omasta epäilystään muistojensa suhteen. Westover kertoo myös omasta häpeästään, voimattomuudestaan ja ulkopuolisuudestaan. Muiden ihmisten maailma on outo ja vaikea, koska se ei toimi opituilla lainalaisuuksilla.

Westover ottaa elämänsä itselleen. Hän tekee sen komeasti. Hän joutuu rikkomaan joitain asioita selvitäkseen hengissä, mutta onneksi hän jää eloon. Tara Westover on kiinnostunut maailmasta ja hänellä on älyä. Uusien asioiden oppimisesta ja maailmaan tutustumisesta tiedollisesti tulee hänelle tärkeää.

Westoverin elämäkerta pitäisi olla saatavilla jokaisessa koulukirjastossa ja nuortenpsykiatrian poliklinikalla. Tarina huolella litistetystä lapsesta ei ole lainkaan vieras. Ote kirjasta:

- - [P]yrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia.

Teos: Opintiellä (Educated)
Tekijä: Tara Westover
Suomentaja: Tero Valkonen
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi

Lukuhaasteen viimeiset päivät ovat käsillä. Opintiellä tuli luettua kolmessa päivässä, joten sivuja tuli lisää loppusanoineen 435. Tänään kirjastoreissulla muistin lukeneeni myös Anu Holopaisen Ilmestyskirjan tädistä 65 sivua.
Saldo tänään: 1614 + 435 + 65 =  2114

Colleen McCullough: Okalinnut

Miten miellyttävä tietää että minulla on hieman saatanan mahtia ja että voin houkutella rakastamaani ihmistä (etkö usko että saatana rakasti Kristusta? Minä uskon) koko maailmalla?

Löysin äitini tavaroista Colleen McCulloughin romaanin Okalinnut. Teos on minulle hyvinkin tuttu, olen lukenut sen muutamaan kertaan ja katsonut romaanin perustuvan sarjan useammankin kerran. Okalinnut oli äitini lempikirja ja -sarja. Olin yläkouluikäinen, kun katsoimme Okalinnut ensimmäistä kertaa yhdessä. Tuolloin sarja teki minuun suuren vaikutuksen ja ymmärsin tarinasta jollain lailla traagisen rakkauden. Sen jälkeen olen katsonut sarjaa sekä yksin että yhdessä äitini kanssa. Riippuen omasta tilanteestani olen elänyt tarinan henkilöiden murheita milloin tyttärenä, milloin äitinä.

Olen keskustellut Okalinnuista useammankin ystäväni kanssa. Monien muisto Okalinnuista on juuri nuorena äidin kanssa katsottu sarja, josta mieleen on jäänyt miltei pedofiilinen rakkaus. Tässä tekstissä tulen kirjoittamaan Okalinnuista uskoen kaikkien lukijoiden tietävän tarinan käänteet. Jos tarina on sinulle vieras ja haluat lukea surullisen ja intohimoisen rakkaustarinan, lopeta tämän lukeminen nyt. Ota sen sijaan ihana McCulloughin romaani käsiisi ja nauti.

Okalinnuissa merkittävä kukka on ruusu, minulle muistojen kukka on lemmikki.

Okalinnut kertoo erään suvun naisten tarinan. Tarina sijoittuu erityisesti Australiaan ja vuosiin 1915-1969. Suvun naisia ovat hämmästyttävän varakas matriarkka Mary Carson, hänen veljensä vaimo Fiona (Fee) Cleary, Feen ainoa tytär Meghann (Meggie) ja Meggien tytär Justine. Näiden neljän naisen kautta - toki keskittyen Meggieen - kerrotaan paljon naisesta yhteiskunnassa ja perheessä, rakkaudesta ja halusta mieheen ja suhteesta omaan äitiin ja tyttäreen. McCullough kuvaa jokaista naista tarkkanäköisesti ja monivivahteisesti. Olen aina lukenut Okalinnut naisten kautta, vaikka tällä kertaa yritin keskittyä Ralph de Bricassartiin.

Okalintujen perusvire on synkkä. Jumala on luonut ihmisistä haluavia, mutta sokeita. Jokainen tarinan henkilö on sokea omissa pyrkimyksissään. Heidän on mahdollista nähdä jotain tärkeää toisen ihmisen elämästä ja sen suunnasta, mutta jokaisen sokea piste löytyy itsestä ja omasta halusta. Ihminen on tuomittu kompuroimaan ja epäonnistumaan tärkeimmissä pyrkimyksissään. Kuolema on helpotus ihmiselle, joka pääsee pois maailman vaatimuksista ja kärsimyksestä. Ote teoksesta: "Et sinä ole onneton, vaan me jotka jäimme tänne. Sääli meitä, ja kun meidän aikamme tulee, auta meitä."

Katolinen pappi Ralph de Bricassart on jumalaisen kaunis mies, joka on omistanut elämänsä Jumalalle ja kirkolle. Isä Ralph on naisten halujen kohde, mutta hän kasvaa rakastamaan vain yhtä naista. Tämä yhteenkasvaminen tapahtuu mieheltä itseltään salassa ja erilaisten mutkien ja kieroiluiden kautta Meggie saa Ralphinsa pieneksi hetkeksi. Meggie ja Ralph tempoilevat omissa elämissään suhteessa toisiinsa koko elämänsä. Erityisen vaikuttavaa on Meggien taistelu Jumalaa ja kirkkoa kohtaan. Miehet saavat osansa ja Meggien puheessa kuuluu kaikuja Maryn ja Feen kokemuksista miehistä. Ote teoksesta:

Mies vain. Te olette kaikki samanlaisia, isoja karvaisia yöperhosia jotka murskaavat itsensä tavoitellessaan typerää liekkiä jonka edessä on niin kirkas lasi etteivät teidän silmänne erota sitä. Ja jos jotenkin onnistutte pääsemään lasin sisälle, lennätte liekkiin ja palatte kuoliaaksi. Ja koko ajan ulkona viileässä yössä on ruokaa ja rakkautta ja perhosvauvoja joita voisi saada. Mutta tajuatteko te sitä, haluatteko te sitä? Ette! Takaisin vain liekkiä tavoittelemaan, iskemään päätänne pyörryksiin kunnes poltatte itsenne kuoliaaksi.

Kaikki ne kerrat, jolloin olen onnistunut itkemättä lukemaan tai katsomaan tämän surullisen tarinan, päättyvät aina siihen viimeiseen järkyttävään tilanteeseen. Koska elämä on tuskaa ja menettämistä, saavat teoksen henkilöt mittansa todellakin täytenä. McCullough onnistuu joka kerta lopuksi itkettämään minut perusteellisesti.

Okalinnuissa eri sukupolvea olevien naisten välille tulee aina juopa. Tuo väärinymmärrys, eritahtisuus, ylpeys ja ehdottomuus jättää jokaisen naisen yksinäiseksi suhteessa oman perheen ja suvun naisiin. Jokainen joutuu kantamaan taakkansa yksin.

TV-sarjaan verrattuna romaani on hyvin vivahteikas ja syvälle menevä kuvaus yksilöistä ja heidän tuskastaan. Nautin kirjailijan ja kääntäjän käyttämästä kielestä. Ote teoksesta:

Hänen ajatuksensa pyörivät, luisuivat, muuttuivat täysin pimeiksi ja sokaisevat valoisiksi; hetken hän oli auringossa, sitten loiste himmeni, muuttui harmaaksi, ja sammui. Tälläistä oli olla ihminen. Hän ei voinut olla sen enempää. Mutta se ei ollut syynä tuskaan. Tuska syntyi viimeisenä hetkenä, lopullisena hetkenä, tyhjä, ankea havainto; hurmio on katoavaa.

Luulen tavoittavani Okalintujen kipupisteen. Tarina antaa lukijan miettiä omaa elämäänsä, omia pettymyksiään, surujaan ja kaipauksiaan. Okalinnut on surun ja menetyksen ylistys. Itkiessään kardinaalin elämänsurua voi samalla itkeä omaansa.

Mahtaakohan joku muu lisäkseni yhdistää Okalintuihin Sinikka Svärdin sanoittaman laulun Kun katsoit minuun? Aina kun kuulen laulun radiossa, näen Ralphin joko piehtaroivan hietikolla Meggien kanssa tai Danen nousemasta aalloista.

Okalinnut-sarja IMBD-sivustolla

Teos: Okalinnut (The Thorn Birds)
Tekijä: Colleen McCullough
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaisuvuosi: 1978 (1977)
Kustantaja: WSOY

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Kun opettaja kyselee tulevaisuudensuunnitelmistamme, kerron, että haluaisin elää samalla lailla kuin Nancy. Haluaisin olla narkomaani, asua roskiksessa ja kuolla mahdollisimman nuorena. En vain tiedä, miten se on mahdollista tässä kyläpahasessa, joka on huumediilerille aivan liian kaukainen, ja roskalaatikotkin on erityislukittu sähköisellä järjestelmällä. - - Sitä paitsi olen saanut sellaisen käsityksen, että huumeet ovat melko kalliita, en tiedä olisiko minulla niihin edes varaa, sillä äitini rangaistusjärjestelmä on vienyt minulta viimeisetkin tulot.

Blogeissa jo paljon luettu Saara Turusen Rakkaudenhirviö löysi minut kirjakaupan alennusmyynnissä. Halusin hankkia itselleni luettavaa. Ostin Turusen kirjan kansikuvasta huolimatta. En ollut lukenut arvosteluja kirjasta, kun aloitin kirjan lukemisen.

Kuva kustantajan sivuilta

Onnistuin lukemaan Rakkaudenhirviön kahdessa osassa. Se ei ollut erityinen tavoitteeni, vaan pikemminkin seurausta kirjan voimasta. Minulle Rakkaudenhirviö oli niin voimakas lukukokemus, että minun piti välillä vetää henkeä. Alusta lukiessani olin jo ennättänyt vähän tottua kerrontaan. Lukutauon aikana unohdin vaikutelmani ja sen, mihin olin tottunut, joten kirjan jatkaminen oli minulle samanlainen järkytys kuin kirjan aloittaminen oli ollut. En tarkoita sellaista järkytystä, jossa ajattelisin, ettei näin voi olla. Tiedän hyvin, että näin voi olla ja onkin. Kirjassa on paljon nuoren lapsen ihmettelyä ja hänen erilaisuuttaan verrattuna muihin ihmisiin. Kertojan erilaisuus kumpuaa hänen perheensä erilaisuudesta. Äidin masennus, perheen uskonnollisuus ja eristyneisyys muista luovat tilanteen, jossa perheen tytär joutuu selviämään. Välillä sen eräänä seurauksena on toisten ihmisten huonosti kohtelu. Toisten huonosti kohtelun lisäksi päähenkilö kohtelee itseään miltei koko ajan huonosti. Joku kirjan totaalisuudessa järkyttää minua. Ote kirjasta:

Haluaisin hakata ruumiini irti itsestäni ja polttaa sen nuotiossa. En haluaisi olla mies enkä nainen enkä mikään muukaan, mikä liittyy kaikkeen siihen likaiseen ja pahaan, joka sai Aatamin ja Eevan häpeämään ja peittämään ruumiinsa.

Rakkaudenhirviö oli minulle hyvin ahdistava kirja. Välillä se oli myös hauska. Loppupuolella kirja oli jo niin hauska, että luin sitä ääneen puolisolleni. Rakkaudenhirviössä on paljon huomioita suomalaisuudesta ja luonteenlaadusta, joka usein liitetään suomalaisuuteen. Nämä huomiot ovat välillä hauskoja, mutta aina koskettavia ja miltei tuskallisia. Ote kirjasta:

Mutta miehen mielestä kauniita asioita täytyy sanoa lakkaamatta niille, joita rakastaa. Ei siksi, etteivät ihmiset jo tietäisi niitä, vaan sen takia, että täytyyhän rakkautta jollain tavalla osoittaa. Ei sitä muuten olekaan, sanoo mies.

Rakkaudenhirviö onnistuu olemaan minulle hyvin monta asiaa samalla lukukerralla. Se on kuvaus yksinäisestä lapsuudesta, se on erään ajan kuva Suomesta, se on kertomus lapsuudenkodista irtautumisesta, se on rakkaustarina ja selvitytymistarina. Se on myös suomalaisuuden sairauskertomus, jossa kuvataan sitä, mikä suomalaisessa sielunmaisemassa ja arjessa voi mennä pieleen. Erityisesti minua lohduttaa se, että kaikki paha näytetään niin, että on mahdollista nähdä siinä myös se, mikä on kaunista ja pyrkii eheään.

Uskotko, että metsässä on puita silloinkin, kun sinä et ole paikalla niitä katsomassa? Nyt varmaankin vastaisin, että niitä ei ole. Sillä päivisin, kun olen yksin eikä mies näe minua, tapahtuu jotain perin kummaa, aivan kuin häviäisin kokonaan, aivan kuin minua ei olisi olemassakaan, on vain odotus, että mies palaisi pian takaisin, ja illalla, kun hän astelee ovesta sisään, herättää hän minut jälleen henkiin ja sitten minä taas olen. Olen samalla tavalla kuin puutkin ovat metsässä silloin, kun joku katselee niitä.

Tekijä: Saara Turunen
Teos: Rakkaudenhirviö
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Tammi