Ylistys kauneudelle, elämälle ja niille välikappaleille, joiden ansiosta me voimme nähdä merkittäviä asioita ympärillämme

Ensimmäinen ihminen Aatami ja kaikki hänen jälkeläisensä oli luotu neljästä elementistä: liha maasta, veri vedestä, henki ilmasta ja lämpö tulesta. - - Ihminen oli kokonainen pieni maailma, minor mundus.

Kun sain Anneli Kannon uuden romaanin luettavakseni, arvasin pitäväni aarretta käsissäni. Aloitin varovasti ja pidin tarinaan etäisyyttä. Päädyin lukemaan vain vähän kerrallaan ja kuuntelemaan sitten saman äänikirjana. Teoksen lukee Erja Manto, mikä sai minut miltei ilon kyyneliin. Jossain vaiheessa paperikirja lähti vetämään sellaisella vauhdilla, että äänikirja jäi odottamaan keväisiä kävelylenkkejä. Tänään maltoin vielä kuunnella kustantajan tarjoaman striimauksen, jossa Kannon kanssa teoksen maailmasta ja sen merkityksistä keskustelee Anna Kortelainen. Fanitan koko naiskolmikkoa, joten onneni on melkoisen täysi. Nyt olen lukenut romaanin ensimmäistä kertaa.

Kannon Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaustyöstä 1500-luvulla. Romaani on fiktiota, vaikka mukana on ymmärtääkseni ainakin kuvien osalta paljon myös faktaa, josta Kanto on sitten teoksen sommitellut. Kirjan kannen kuvat ovat kirkon seinistä. 

Päähenkilöitä ovat ainakin kirkkoa maalanneet pictorit ja paikallinen hylkiö, Pelliina. Siinä missä maalarit ovat arvostettuja käsityöläisiä, on saviastioilla itsensä nippa nappa elättävä outo orpo tyttö moninkertaisen kummeksuttava olento pienessä yhteisössä. Jo pelkästään tapahtumat ja tarinan juonen kulku on kiehtova. Teoksen kanteen on kuvattu kirkon maalauksia, ja teoksessa Kanto kuvaa niitä aivan mahdottoman mukaansatempaavasti ja elävästi. Ote teoksesta: 

Martinus piirsi minua varten hiilellä luonnoksen Tuskien Miehestä josta tuli niin kärsivän näköinen että sydäntä viilsi. Kun luonnoksesta ei tullut hänen mielensä mukainen hän ripsutti kanansiivellä hiilen pois ja piirsi uudelleen. Kristuksella oli kovat kivut ja hän oli niin laiha että kylkiluut näkyivät. Vilppu oli tehnyt nokimustaa ja maalasimme Kristukselle murheenmustalla värillä - - . Kristuksen tukasta tuli musta ja kylkiluista mustat ja kasvot olivat tuskasta vääristyneet.

Kanto kuitenkin ylittää juonet, käänteet ja kaiken sellaisen romaanissaan ja kurottaa kohti ikuista. Olen aivan liikuttunut Rottien pyhimyksen äärellä. Teoksessa kuvataan taiteilijan luomistyötä ja taitelijaksi kasvamista. Teos on kuvaus työstä ja ihmisistä työnsä äärellä. Maalarin osaaminen on ainakin katseessa ja sivellintä pitävässä kädessä. Luova työ vaatii paljon kärsivällisyyttä ja vakaata kättä, mutta myös mielikuvitusta ja rohkeutta tehdä asioita uudella lailla. Maalarin lisäksi – tai ehkäpä vastapainoksi – asettuu omaa työtään tekevä pappi Petrus Herckepaeus, sinne piispan ja kaniikkien varjoon. Ote teoksesta:

Lopulta Petrus Herckepaeus kaksitoista vuotta opiskeltuaan oli valmistunut magisteriksi, mutta tutkinto ei lainkaan valmistanut häntä siihen mitä tuleman piti.
Hän tunsi itsensä ruunaksi, jolle oli lyöty kuolaimet suuhun ja länget hartioille, perään painava kärry vedettäväksi ja piiska viuhumaan lautasille. Ruunalta oli viety miehiset tarvekalut, ja siinäkin Petrus Herckepaeus tunsi kohtalonyhteyttä hevosen kanssa.

Kanto käyttää kieltä taitavasti, aivan haluamallaan lailla. Kun ääneen pääsee Pelliina, tekstistä putoavat pilkut ja sanat kuvaavat hyvin ihmisten välisten suhteiden kipua ja hyljeksityn tuskaa. Pahasilmä ja kateisiin kuuluva saa kyläläiset katsomaan häijysilmällä ja ohiväistämään. Kun teoksessa tunteet kuumenevat, haukkumanimet ovat vertaansa vailla. Nykyisen tylsän ja toistetun v-sanan asemasta voisi ottaa käyttöön kryppyperseen ja pyövelin napalangon.

Kannon romaani Rottien pyhimys saa minut kokemaan olemassaolevan kauneuden. Romaanissa tuntuu olevan kaikki: ihmisten toiveet, Jumala, arkinen aherrus ja elämän koko kulku alusta loppuun. On uskomatonta, että lukemalla pääsen Andreas Pictorin viereen katsomaan maalien sekoittamista ja seinään tehtyjä hiililuonnoksia. Mennyt on nyt, ja henkäisen, kun sivellin on niin pehmeä ja maali häikäisevän kirkasta. Saan häkeltyä kuvista aivan kuin vuosisatoja sitten ne ihmiset, joille esittävät kuvat olivat ennennäkemättömiä. Maalarit ovat jumalallisia välikappaleita, mutta niin on kirjailija Anneli Kantokin. Kiitos tästä kauneuden ja pyhyyden kokemuksesta, jota en osannut edes kaivata, mutta jota rakastin joka sivulla.

Tiedän käyväni olosuhteiden sen salliessa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Toivottavasti siellä on myytävänä Kannon romaania kesä toisensa jälkeen. Tällaista mahdollisuutta tarjota kirkossa kävijöille pysyvämpää muistijälkeä historiallisesta rakennuksesta ja sen taiteesta ei saa hukata.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Rottien pyhimys
Tekijä: Anneli Kanto
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Gummerus

Colleen McCullough: Okalinnut

Miten miellyttävä tietää että minulla on hieman saatanan mahtia ja että voin houkutella rakastamaani ihmistä (etkö usko että saatana rakasti Kristusta? Minä uskon) koko maailmalla?

Löysin äitini tavaroista Colleen McCulloughin romaanin Okalinnut. Teos on minulle hyvinkin tuttu, olen lukenut sen muutamaan kertaan ja katsonut romaanin perustuvan sarjan useammankin kerran. Okalinnut oli äitini lempikirja ja -sarja. Olin yläkouluikäinen, kun katsoimme Okalinnut ensimmäistä kertaa yhdessä. Tuolloin sarja teki minuun suuren vaikutuksen ja ymmärsin tarinasta jollain lailla traagisen rakkauden. Sen jälkeen olen katsonut sarjaa sekä yksin että yhdessä äitini kanssa. Riippuen omasta tilanteestani olen elänyt tarinan henkilöiden murheita milloin tyttärenä, milloin äitinä.

Olen keskustellut Okalinnuista useammankin ystäväni kanssa. Monien muisto Okalinnuista on juuri nuorena äidin kanssa katsottu sarja, josta mieleen on jäänyt miltei pedofiilinen rakkaus. Tässä tekstissä tulen kirjoittamaan Okalinnuista uskoen kaikkien lukijoiden tietävän tarinan käänteet. Jos tarina on sinulle vieras ja haluat lukea surullisen ja intohimoisen rakkaustarinan, lopeta tämän lukeminen nyt. Ota sen sijaan ihana McCulloughin romaani käsiisi ja nauti.

Okalinnuissa merkittävä kukka on ruusu, minulle muistojen kukka on lemmikki.

Okalinnut kertoo erään suvun naisten tarinan. Tarina sijoittuu erityisesti Australiaan ja vuosiin 1915-1969. Suvun naisia ovat hämmästyttävän varakas matriarkka Mary Carson, hänen veljensä vaimo Fiona (Fee) Cleary, Feen ainoa tytär Meghann (Meggie) ja Meggien tytär Justine. Näiden neljän naisen kautta - toki keskittyen Meggieen - kerrotaan paljon naisesta yhteiskunnassa ja perheessä, rakkaudesta ja halusta mieheen ja suhteesta omaan äitiin ja tyttäreen. McCullough kuvaa jokaista naista tarkkanäköisesti ja monivivahteisesti. Olen aina lukenut Okalinnut naisten kautta, vaikka tällä kertaa yritin keskittyä Ralph de Bricassartiin.

Okalintujen perusvire on synkkä. Jumala on luonut ihmisistä haluavia, mutta sokeita. Jokainen tarinan henkilö on sokea omissa pyrkimyksissään. Heidän on mahdollista nähdä jotain tärkeää toisen ihmisen elämästä ja sen suunnasta, mutta jokaisen sokea piste löytyy itsestä ja omasta halusta. Ihminen on tuomittu kompuroimaan ja epäonnistumaan tärkeimmissä pyrkimyksissään. Kuolema on helpotus ihmiselle, joka pääsee pois maailman vaatimuksista ja kärsimyksestä. Ote teoksesta: "Et sinä ole onneton, vaan me jotka jäimme tänne. Sääli meitä, ja kun meidän aikamme tulee, auta meitä."

Katolinen pappi Ralph de Bricassart on jumalaisen kaunis mies, joka on omistanut elämänsä Jumalalle ja kirkolle. Isä Ralph on naisten halujen kohde, mutta hän kasvaa rakastamaan vain yhtä naista. Tämä yhteenkasvaminen tapahtuu mieheltä itseltään salassa ja erilaisten mutkien ja kieroiluiden kautta Meggie saa Ralphinsa pieneksi hetkeksi. Meggie ja Ralph tempoilevat omissa elämissään suhteessa toisiinsa koko elämänsä. Erityisen vaikuttavaa on Meggien taistelu Jumalaa ja kirkkoa kohtaan. Miehet saavat osansa ja Meggien puheessa kuuluu kaikuja Maryn ja Feen kokemuksista miehistä. Ote teoksesta:

Mies vain. Te olette kaikki samanlaisia, isoja karvaisia yöperhosia jotka murskaavat itsensä tavoitellessaan typerää liekkiä jonka edessä on niin kirkas lasi etteivät teidän silmänne erota sitä. Ja jos jotenkin onnistutte pääsemään lasin sisälle, lennätte liekkiin ja palatte kuoliaaksi. Ja koko ajan ulkona viileässä yössä on ruokaa ja rakkautta ja perhosvauvoja joita voisi saada. Mutta tajuatteko te sitä, haluatteko te sitä? Ette! Takaisin vain liekkiä tavoittelemaan, iskemään päätänne pyörryksiin kunnes poltatte itsenne kuoliaaksi.

Kaikki ne kerrat, jolloin olen onnistunut itkemättä lukemaan tai katsomaan tämän surullisen tarinan, päättyvät aina siihen viimeiseen järkyttävään tilanteeseen. Koska elämä on tuskaa ja menettämistä, saavat teoksen henkilöt mittansa todellakin täytenä. McCullough onnistuu joka kerta lopuksi itkettämään minut perusteellisesti.

Okalinnuissa eri sukupolvea olevien naisten välille tulee aina juopa. Tuo väärinymmärrys, eritahtisuus, ylpeys ja ehdottomuus jättää jokaisen naisen yksinäiseksi suhteessa oman perheen ja suvun naisiin. Jokainen joutuu kantamaan taakkansa yksin.

TV-sarjaan verrattuna romaani on hyvin vivahteikas ja syvälle menevä kuvaus yksilöistä ja heidän tuskastaan. Nautin kirjailijan ja kääntäjän käyttämästä kielestä. Ote teoksesta:

Hänen ajatuksensa pyörivät, luisuivat, muuttuivat täysin pimeiksi ja sokaisevat valoisiksi; hetken hän oli auringossa, sitten loiste himmeni, muuttui harmaaksi, ja sammui. Tälläistä oli olla ihminen. Hän ei voinut olla sen enempää. Mutta se ei ollut syynä tuskaan. Tuska syntyi viimeisenä hetkenä, lopullisena hetkenä, tyhjä, ankea havainto; hurmio on katoavaa.

Luulen tavoittavani Okalintujen kipupisteen. Tarina antaa lukijan miettiä omaa elämäänsä, omia pettymyksiään, surujaan ja kaipauksiaan. Okalinnut on surun ja menetyksen ylistys. Itkiessään kardinaalin elämänsurua voi samalla itkeä omaansa.

Mahtaakohan joku muu lisäkseni yhdistää Okalintuihin Sinikka Svärdin sanoittaman laulun Kun katsoit minuun? Aina kun kuulen laulun radiossa, näen Ralphin joko piehtaroivan hietikolla Meggien kanssa tai Danen nousemasta aalloista.

Okalinnut-sarja IMBD-sivustolla

Teos: Okalinnut (The Thorn Birds)
Tekijä: Colleen McCullough
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaisuvuosi: 1978 (1977)
Kustantaja: WSOY

JP Koskinen: Luciferin oppipojat

Sinua juhlitaan silloinkin, kun et itse vaivaudu paikalle.
Aika kulki takaperin. Istuin poikien huoneen lattialla. Maalasin tussilla pahvisiin avaruusaluksiin KAO:n tunnuksia. Tein tunnuksista pojille tuttuja ja turvallisia kuin polulle pudotettuja herneitä, joita seuraamalla löytää kotiin.
En voinut edes unessa muistaa, oliko oikeasti ehtinyt leikkiä poikien kanssa juuri lainkaan, olinko tosiaan ollut heidän huoneensa lattialla vain kerran.

Sain luettavakseni JP Koskisen uutuusromaanin Luciferin oppipojat. Olen tiennyt kirjailija Koskisen ja hänen kirjansa, mutta ennen tätä kirjaa olen lukenut häneltä yhden Gabriel Hullon. Luciferin oppipojat teki vaikutuksen jo kansikuvallaan. Kansi on mielestäni houkutteleva ja hieno. Otin kirjan mukaan parin päivän reissulle ja napsahdin kirjan tarinaan kiinni ensimmäisen parinkymmenen sivun kohdalla. Huomasin pohtivani avaruutta, kyborgeja ja kapteeni Bonhommea pitkin päivää. Odotin malttamattomana, että pääsen lukemaan kirjaa.

Saatekirjeessä kirjailija kertoo, että Luciferin oppipojat ei ole tieteisromaani, vaan historiallinen romaani. Tämä sopi minulle mainiosti. Luin Luciferin oppipojat itse asiassa seikkailuromaanina ja nautin joka hetkestä. Päähenkilö on kärttyinen ja oman arvonsa tunteva vanha mies, joka on ihmistyyppinä minulle riittävän tuttu. Harmaapäinen kapteeni Gabriel Bonhomme XIV lähtee ihmis- ja kyborgimiehistöjensä kanssa suorittamaan tehtävää. Gabriel on aina laittanut työn ensisijalle elämässään. Hän on kaikkien tuntema, koska on löytänyt ihmiskunnan alkuperään liittyvän merkittävän tiedon. Kaikkien suosiossa hän ei ole, mutta se ei häntä tunnu haittaavan.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Olisi kuitenkin väheksyvää sanoa, että Koskisen romaani on vain seikkailua. Luciferin oppipojat on myös pohdinta ihmisen alkuperästä, ihmiskunnan vastuusta ja lajin tulevaisuudesta. Ihmiset ovat tarinassa kehittäneet kyborgit työkaluiksi, joita voidaan käyttää ihmisen haluamalla tavalla. Ihmiset pitävät itseään tietoisina olentoina, jotka ovat itsestään selvästi toisten eliölajien yläpuolella. Osa ihmisistä miettii kyborgien oikeuksia ja ihmisen toimien moraalia.

Kapteeni Bonhomme on myös isä, joka on aikanaan luonut uutta elämää perinteisellä tavalla. Vanhemman vastuu ja tähän todelliseen aikaan verraten teoksen maailman huimat mahdollisuudet avaruusmatkustamiseen suhteessa kuluvaan aikaan ahdistivat minua ja jäivät pyörimään mielessäni. Luonnonmukainen elämä verrattuna teknologialla paranneltuun elintapaan luo ristiriitoja ihmisten välille. Koskisen teoksessa on monia mielenkiintoisia henkilöitä, mm. Bonhommen perheenjäsenet ja erityisesti hänen vaimonsa Johanna. Bonhomme itse risteilee henkilökohtaisessa ajassaan menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja tarinassa paljastuu tehtävän edetessä myös menneiden tapahtumien kulku ja tapahtumien kulun merkitykset tarinan eri henkilöille.

Älkää pelätkö tarttua Luciferin oppipojat -romaaniin. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Onneksi ihminen uskoo kovin helposti todeksi sen, mitä hän haluaa uskoa. Viisas ihminen. Taikurin paras ystävä.

Kiitos lukukappaleesta!

Teos: Luciferin oppipojat
Tekijä: JP Koskinen
Kansi: Mika Wist
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY