Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Olen odottanut tätä kirjaa. Luin viime kesänä Johanna Valkaman esikoisteoksen Itämeren Auri ja humpsahdin sen maailmaan aivan täysin. Nyt käsissäni on pari päivää ollut Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan toinen teos. Ajoitus on loistava, nyt minulla on aikaa lukea. Pari päivää olen vaeltanut Linnavuoren Tuulin kanssa metsissä mennessä ajassa.

Kansikuva kustantajan sivuilta. Kannen nainen tuo minulle mieleen nyrkkeilijä Eva Wahlströmin.

Linnavuoren Tuuli on tarina Aurin tyttären itsenäistymisestä. Tuuli on omapäinen nuori nainen, joka haluaa taistella isänsä lailla. Mahdollinen tulevaisuus parantajana äidin jalanjäljissä tai perinteinen naineen naisen osa ei Tuulia kiinnosta. Ote kirjasta:

Tuulia kylmäsi, sillä ajatus väkisin miehelään joutumisesta oli pahinta mitä hän saattoi kuvitella - se voitti jopa kevättalvisin uhkaavan nälän. Kitusen kevään jälkeen tuli aina rehevä kesä ja runsas syksy, vaan miehelästä ei pääsisi koskaan kärsimästä. - - Hän halusi olla vapaa, kulkea ja tehdä miten mieli. Vaan tokkopa oli Hämeessä kulkenut koskaan täysin vapaata naista, ellei sitten mierontielle joutuneena.

Tuulin aikuistuminen tapahtuu hänen omien päätöstensä kautta. Hän joutuu miettimään osaansa perheessä ja häneen kohdistuvia odotuksia. Varsinkin teoksen alkussa Tuuli on särmikäs, tarinan edetessä hän ehkä menettää jotain palostaan. Tuulin äiti Auri, Tuulin veli Unti ja muukalaisten kanssa kulkeva Alva kiinnostivat minua eniten päähenkilön lisäksi.

Valkama kirjoittaa vetävästi Tuulin seikkailuista. Tässä teoksessa rakkaus ei ole mielestäni kovin merkittävässä osassa. Tuulilla on suoritettavanaan tehtävä, johon hän tarvitsee soturin taitoja. Ote kirjasta:

Hän ei antanut oppilaalleen armoa, vaan iski yhä uudelleen ja uudelleen.
- Käytä voimaasi, käytä pituuttasi ja naisellista notkeuttasi. Käytä sitä, ettei kukaan katso sinua kuten pyöreää kaunokaista, pikku piikaa ja muuta se sielusi voimaksi. Mutta älä menetä sille itseäsi, vaan anna luonnon täyttää sinut.

Viihdyin Linnavuoren Tuulin tarinassa, se vei ajatukseni pois itsestäni ja elämästäni. Tänään luin teoksen loppuun autossa, kuuntelin instrumentaalista Nightwishiä ja katsoin välillä suomalaista kuusimetsää auton ikkunasta. Valkaman teos muinaisesta Suomesta sopi yllättävän hyvin näihin sattumanvaraisesti yhdistyviin elementteihin. Saatoin hyvin ajatella päättäväisen Tuulin kulkevan hiljaa puiden lomassa kohti omaa elämäänsä ja tulevaisuutta.

Anna minulle oma luontosi ja ota minulta oma luontoni!

Sain lukukappaleen teoksesta kustantajalta. Kiitos!

Teos: Linnavuoren Tuuli (Metsän ja meren suku II)
Tekijä: Johanna Valkama
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Otava

Milja Kaunisto: Corpus

Igitur anima non est corpus (Sielu ei ole sama kuin ruumis)

Muistan ostaneeni Kauniston Luxus-romaanin kirjamessuilta ja lukeneeni sen ihastuneena. Purppuragiljotiini-trilogian ensimmäisen osan luettuani minulle oli selvää, että luen jatko-osat heti niiden ilmestyttyä. Nyt käsissäni on ollut toinen osa, Corpus. Koska elämäni on ollut mylleryksessä viimeiset kuukaudet, lukemiseni on katkonaista ja kompuroivaa. Luen parhaan taitoni ja jaksamiseni mukaan. Ymmärrän kuitenkin, että elämäntilanteellani ja jaksamisellani on vaikutuksensa myös lukukokemukseeni.

Purppuragiljotiini-trilogian kansikuvat ovat onnistuneita. Kuva kustantajan sivuilta.

Corpus jatkaa Mariannen ja Isidoren tarinaa siitä, mihin Luxus jäi. Alaotsake Kuolema ja kurtisaani summaa hyvin keskeisimmän teoksen sisällön. Pariisi vuonna 1792 on vaarallinen paikka, koska vallankumous mullistaa kaikkien elämän. Kaunisto kuvaa hyvin armottomasti muutoksen mielettömyyden. Osa kansasta haluaa toisenlaisen yhteiskunnan, mutta liikeelle lähtiessään vallankumouksen voima on väkevä ja arvaamaton. Kansa joukkona lähtee hakemaan kohennusta omaan tilanteeseensa, mutta päätyy kurjuuteen ja jälleen kerran harvojen mielivaltaan. Ote teoksesta:

Kansalaiset! Vapauden nimissä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. - - Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luetteloista, jotka tulee noutaa lähimmäistä vallankumousjaostosta.

Aiemmin aateliselämästä nauttinut Marianne ja pyövelin opissa ollut Isidore ovat molemmat omista syistään Maison de Luxessa. Jo aiemmasta teoksesta tuttu markiisi de Sade kouluttaa Mariannea mm. kalkutanpillereiden avulla, ja välillä Marianne on päivät pääksytysten ihan pöllyssä. Bordelliin päätynyt Marianne joutuu miettimään elämänsä tyystin uusiksi. Comtesse Mariannea viskotaan kuin roskasäkkiä vaihtuvien miesten tarpeitten mukaan. Lukija kärvistelee päähenkilöiden kärsiessä ja toivoo parasta mahdollista molemmille henkilöille.

Irstailuja ei teoksesta puutu, mikä lieneekin sopivaa, kun kerrottavana on paheellisen markiisin elämä. Marianne on selviytyjä, mutta ilman kolhuja ja kipua hänkään ei onnistu puskemaan vallankumouksen myrskyn läpi. Ote teoksesta:

Hänellä ei ollut vapaa astua tuumaakaan harhaan. Hänen olisi pysyttävä suorassa, vaikka vallankumous heittelehti laidasta toiseen kuin ylenantava humalainen laivan kannella. Huojuu muttei uppoa, niin kuului Pariisin tunnuslause. Sen olisi oltava myös hänen ohjenuoransa. Tai pikemminkin hirttoköysi kaulan ympärillä, johon teloitettu takertui juuri ennen tajuntansa menettämistä.

Corpus on Kauniston viides romaani. Hän hallitsee kerronnassaan historiallisen romaanin skaalan silkistä sontaan ja takaisin ja käyttää sitä voimallisesti tässä Purppuragiljotiini-trilogiassa. Nautin paljonkin Corpuksen lukemisesta. Siksi järkytykseni olikin suuri teoksen loppuessa sellaiseen kohtaan, että lukijana joudun kärvistelemään nyt ennen kolmannen osan lukemista jokusen kuukauden. Apua! Onhan Kaunisto ainakin aloittanut seuraavan teoksen kirjoittamisen?

Teoksen ovat ehtineet jo blogiin kirjata ainakin Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta, Jenny / Kirjojen pyörteissä ja Mai Laakso / Kirjasähkökäyrä.

Teos: Corpus
Tekijä: Milja Kaunisto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus

Erno Paasilinna: Kauppamiehet isänmaan asialla

Vuonna 1991 olin 20-vuotias opiskelija. Edellisenä vuonna olin päässyt ylioppilaaksi. Koska aloitin kirjojen lukemisen jo pienenä ja harjoitin taitoa tosissani vuosia, olin parikymppisenä jo ainakin omasta mielestäni konkarilukija. Muistelen, että luin tuolloin paljon käännöskirjallisuutta ja nautin tumman synkistä tarinoista. Kotimaisista kirjailijoista luin ainakin Anja Kaurasta ja Arja Tiaista. Erno Paasilinnalta en ole koskaan lukenut mitään.

On mielenkiintoista, että 101 kirjaa -hankkeessa vuoden 1991 kirjaksi valikoitui Erno Paasilinnan teos Kauppamiehet isänmaan asialla. Uskon täysin, että valinta on hyvä ja kuvaa aikaansa. Oma kirjallinen kokemukseni tuosta ajasta on toinen, mutta se ei minua hämmästytä. Kirjaan tarttuessani en odottanut suurta lukukokemusta.

Paasilinnan teoksen takakansi kertoo kyseessä olevan kirjoitussikermän. Ensimmäinen osa käsittelee Suomea ja maailmaa ja toinen osa kotimaisia kirjailijoita. Paasilinna itse oli julkaisuvuonna 56-vuotias kirjailija, joka oli julkaissut proosaa, aforismeja ja esseitä.

Paasilinnan 1990-luvun Suomi on minusta tästä ajasta katsottuna osin tuttu, osin vieras tai unholaan painunut. Jotkut kohdat tuntuvat kuitenkin hyvinkin ajankohtaisilta. Suomessa osattiin olla kriittisiä maahan tulevia pakolaisia kohtaan 90-luvun alussa. Osa suomalaisista ei ole tuossa asiassa muuttunut noista ajoista. Kirjoittaja muistuttaa, että Suomesta puolestaan on aina osattu lähettää ei-toivottuja kansalaisia maailmalle, mm. Amerikkaan. Suomesta lähteneet kovat työmiehet ovat työt tehtyään riehuneet humalassa ja esitelleet mörköyttään pitkin vieraita maita herättäen hämmennystä ja pelkoa. Teoksen nimitekstissä, Kauppamiehet isänmaan asialla, Paasilinna on parhaimmillaan. Kansainvälisen kaupan pyörteissä oman maan työttömistä muodostuu kotimaahan jätettävää ylimääräistä painolastia. Kauppamiehet sinkoilevat maailmalla heti sotien ja kriisien jälkeen, tulosta on saatava ja toiminnan moraalin perään ei kysele kukaan. Kaikki on kaupan. Tämä vuonna 1990 kirjoitettu teksti kolahtaa vielä nytkin. Kolmessakymmenessä vuodessa tapahtunut merkittävin muutos lienee se, että valtionkin voi jo myydä. 

Sillä politiikka on yhtä ailahtelevaista kuin säätila: tänään tulee lännestä, huomenna ehkä jo idästä. - - Kauppamiesten tahto on vain myydä, mistä vapaammin sen parempi. Valtion tehtävä on varmistaa etteivät he tulisi myynneeksi valtiota.

Suomi ja maailma -osion viimeinen teksti käsittelee suomen kieltä. Paasilinna arvostaa suomen kieleltä ja kertoo kielen asemasta ja sen muutoksista perusteellisesti. Paasilinnalle oma kieli on suoraan itse ajattelua, osa olemusta. Oman äidinkielen taju ja taito ovat tärkeitä ja jokaisen tulee huolehtia itsestään juuri oman kielitaidon ylläpitämisen ja vahvistamisen kautta. Kansakuntammekin tarvitsee kansalaisia, jotka osaavat oman äidinkielensä.

Kirjailijaosiossa Paasilinna käsittelee kirjailijuuden kautta Pentti Haanpään, Veijo Meren ja Samuli Paulaharjun. Paasilinna myös analysoi Veijo Meren teosta C.G. Mannerheimista ja referoi kahta teosta. Toinen on Antero Heikkisen Kirveskansan elämää, joka kertoo 1800-luvusta Kuhmon seudulla ja toinen Urpo Huhtasen Tuuli kääntyy pohjoiseen, joka kertoo Lapista mm. luonnonhavaintojen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Paasilinna päättää tämän kirjailjaosion ja koko teoksensa pohtivaan tekstiin kirjailijan suhteesta julkisuuteen. Rivikirjailijat saavat ahertaa ja pitkä ura kirjailijana on miltei aina tasoittavan tavanomainen. Harvat uurastajat pääsevät klassikoiksi. Kirjoittavat naiset loistavat poissaolollaan tässä Paasilinnan käsittelyssä. Nimettömänä joukkona mainitaan nuoret naiskirjailijat, jotka esittelevät asujaan ja olohuoneitaan naistenlehdissä. Sellainen hölmöily ei johda mihinkään hyvään!

Vaikka luin Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla, siitä ei oikein jäänyt minuun mitään. Olen itse asiassa hyvin hämmästynyt siitä, kuinka vanhanaikaiselta teos näyttäytyy. Esimerkiksi essee Itsenäisyys on kieli on miltei 40 sivua ja sisältöönsä nähden se on mielestäni liian pitkä. Todennäköisesti teksti toimisi paremmin lyhyempänä. Teoksen luettuani en ihmettele, että Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla jäi minulta pimentoon vuonna 1991. Vuonna 2017 luin teoksen, mutta en lämmennyt sen sanailulle ja kriittiselle katsannnolle yhteiskunnasta ja Suomen tilasta.

Itse bloggari

Ylen sivuilta löytyy lisää tietoa Erno Paasilinan teoksesta Kauppamiehet isänmaan asialla. Sivulta löytyy myös linkki, jonka kautta pääsee lukemaan teoksen e-kirjana.

Teos: Kauppamiehet isänmaan asialla
Tekijä: Erno Paasilinna
Julkaisuvuosi: 1991
Kustantaja: Otava

Lukevien joukkoon

Menneen kesän kuva

Käydessäni kirjakeskustelua ystäväni kanssa sain ohjeen etsiytyä valoisampien ja keveämpien tarinoiden äärelle. Yöpäydälläni on odottamassa mm. Asko Sahlbergin Pilatus, joten päätin etsiä luettavaa ystäväni kannustamana kirjastosta. Kirjastosta mukaani tarttui Orhan Pamukin tiiliskiviromaani Viattomuuden museo. Teos ei ole fyysisesti kevyt, mutta ottaessani sen uskoin sen kohottavaan mielialaani ja luovan uskoa ihmiseen ja tulevaan. Parhaimmillaan voisin unohtaa itseni ja elämäni lukiessani riipaisevaa rakkaustarinaa Istanbulista.

Viattomuuden museo on jykevä, sivuja teoksessa on 700. Tarinan minäkertoja on hyväosainen poikamies, joka on kovaa vauhtia menossa naimisiin. Kemal on vahvasti osa perhettään ja yhteisöään, joten tuleva naimakauppa on koko suvun asia. Pamuk vie lukijan heti tärkeään hetkeen Kemalin elämässä. Kemal kertoo kokeneensa elämänsä onnellisimman hetken eräänä toukokuisena päivänä 1975. Hänen onnen hetkensä on fyysistä läheisyyttä ja rakkauden tunteen hulvahdus, salassa toisten katseilta. Onnellisen hetken jälkeen hän kokee onnettomia hetkiä, tuskaa ja kaipausta, mutta myös siedettäviä ja lohdullisia hetkiä, tunteja ja päiviä.

Kemalin keskeisimpiä tunteita ovat, ainakin teoksen alkupuolella, halu ja rakastuminen. Kemal kihlaa perheen hyväksymän nuoren naisen, josta Kemal on pitänyt paljonkin aiemmin. Nyt eräs toinen ihminen vie Kemalin huomion ja mielenrauhan. Tämä uusi tilanne ja kuohuva ihmismieli sotkee Kemalin elämän ja tulevaisuuden.

Kemal kerää itselleen elämänsä tärkeitä muistoja kootessaan esineitä talteen. Hän kokoaa museota rakkauksistaan, tunteistaan ja elämänsä tapahtumista. Kemalin esineet eivät ole kunniakirjoja, todistuksia tai mitaleja. Ne ovat muille arvottomia esineitä, ehkäpä häivähdyksiä koetuista hetkistä. Teos koostuu yli kahdeksastakymmenestä luvusta, jotka nekin ovat pieniä esineitä, jotka kertoja haluaa minulle lukijana esitellä. Ote teoksesta:

Huoneistossa viettämieni kaksituntisten aikana minä useimmiten makasin sängyllä haaveilemassa, pitelin kädessäni jotakin onnenhetkiemme sädehtivää aavemaista esinettä, esimerkiksi tätä pähkinänsärkijää tai Füsunin kädeltä tuoksuvaa vanhaa ballerinakelloa, jota hän yritti monet kerrat saada käymään, hivelin niillä kasvojani, otsaani ja kaulaani yrittäen siten lievittää tuskaani - -

Olen nyt puolessa välissä Viattomuuden museota. Lukemiseni on ihmeen hidasta. Väsymys ja ajatusten sekasorto ovat vaimentuneet jo aika lailla. Näen auringon paistavan ja kevään ensimmäiset joutsenet ovat lentäneet pääni yli. Päivät ovat keskenään erilaisia, eilinen suru-uutinen bloggarikaverin äkillisestä poismenosta pyöräytti taas mielessä kaikenlaista liikkeelle. Elämä on arvaamatonta.

Koen palaavani lukevien joukkoon vähän kerrassaan. Lukeminen on niin tärkeä osa elämääni, että hetkittäinenkin lukematta oleminen tuntuu surkealta. Blogissani palaan Viattomuuden museoon tunnelmiin teoksen luettuani. Jatkan museokierrostani Pamukin seurassa, esine esineeltä, hetki hetkeltä.

Teos: Viattomuuden museo (alkuteos: Masumiyet müzesi)
Tekijä: Orhan Pamuk
Suomentaja: Tuula Kojo
Julkaisuvuosi: 2010 (2008)
Kustantaja: Tammi

Anneli Kanto: Lahtarit

Kansi kustantajan sivuilta

Kauan se matka kesti ja oli jännitystäkin, jos punikit pysäyttävät junan ja päästävät vaikka ryssät irti ja vaikka antavat niille pyssyn käteen, niin se on meikäläisille kohtalon hetki ja kuolema. - - Eihän nämä vangit samoja ryssiä olleet, jotka Uuno-vainaan pistivät kuoliaaksi ja meitä Hulmilla ampuivat, mutta ryssä kun ryssä, ja nyt ne ovat meidän armon alla.

Anneli Kanto tuli minulle tutuksi Pyöveli-romaanin kautta pari vuotta sitten. Silloin päätin, että seuraavan Kannon romaanin ostan itselleni ja näin tuen kirjailijaa. Lähikirjakaupasta Lahtarit löytyikin. Olen sairastellut ja ollut sen verran työllistetty muilla asioilla viime aikoina, että kirjan lukeminen on sujunut kovin hitaasti. Edeltäjänsä tapaan tässä historiallisessa romaanissa on aika jylhä aihe, jota on vaikea lukea intensiivisesti ja nopeasti. Ote teoksesta:

Teki Saksa muutakin. Se kasvatti meistä sotilaita. - - Osaan olla sekä upseeri että sotamies, ja olen ymmärtänyt, miksei sotamiehen pidä ajatella. Jatkuvilla harjoituksilla ajetaan sotamiehen aivoista ajatukset ulos ja totteleminen selkäytimeen, niin että käskyn kuullessaan mies toimii vaistomaisesti eikä ryhdy pohdiskeluihin. - - En pelkää enää mitään, en sääli. Luotan vain itseeni.

Taitava Kanto on kirjoittanut romaanin moniääniseksi. Siinä ääneen pääsevät monet nuoret miehet, jotka halusivat tai joutuivat lähtemään sotimaan valkoisten joukoissa. Sota vaikuttaa myös naisiin, jotka pääsevät kertomaan tapahtumia omasta näkökulmastaan. Oman äänensä saa myös kuuluville suomenhevonen, joka on isäntänsä mukana sotimassa. Kanto on liittänyt - miltei kutonut -  mukaan myös historiallisia tekstejä, jotka eivät ole Kannon kirjoittamia. Suomen Senaatin julistukset, kenraalin ja valkoisten ylipäällikön Mannerheimin käskyt ja sanomalehtitekstit ovat mukana Lahtarit-romaanissa ja vievät omalta osaltaan tarinaa eteenpäin.

Aloin lukemaan kirjaa puolikuntoisena ja henkisesti puuduksissa. Alusta asti jouduin säätelemään teoksen otetta minuun, nuoret hämmentyneet miehet aseineen loukkaantuvat ja kuolevat tarinassa silmieni edessä. Tapahtumat ovat sattumanvaraisia ja lopullisia. Nuorten innokkuus lähteä, vaihtoehtojen vähäisyys ja muuttuvat tilanteet heittelevät vuonna 1918 ihmisiä kohtalokkain seurauksin. Luettuani kolmasosan teoksesta huomasin olevan niin tiukasti tarinan otteessa, että jokainen kuolema tuntui pahalta. Jokainen onni on niin hetkellinen ja murhe niin pysyvän painava.

Liikutuin Samuli Kytömaan ja Helena Malmbergin yhteisestä tarinasta, mutta myös heidän erillisistä tarinoistaan. Romanttista rakkautta teoksessa on vain vähän. Sen sijaan rakkautta omaan aatteeseen ja omaan ryhmään on mukana enemmän. Huomaan, että minuun sattuu yhtä lailla niin välinpitämättömyys kuin sitoumus. Ote teoksesta:

Minä olin sen verran kovahermoinen enkä vähästä säikähtänyt niin pystyin sitä hommaa tekemähän eikä se mulle uniin tullut. Kaikista ei siihen ollut.
Toisella kertaa soli vähemmän häjyä ja kolmannella kerralla sitei enää ajatellukkaan. Uusi ampumakerta niin kun pyyhki pois sen erellisen kerran.

Kun teos päättyy, lukijan tunne on tyhjyys ja suru. Samalla koko teos, koko Kannon Lahtarit, on tyhjyyttä ja surua. Ote teoksesta:

Kalevankankaan männyt seisoivat korkeina mutta puoleenväliin kuorettomiksi ja pirstoiksi ammuttuna. Pihkanhaju, mädän imelänhaju ja saven haju. Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset.

Koen teoksen aiheen tärkeäksi. Kiitos kirjailijalle! Haluaisin lukea Lahtarit-romaanin sisarteoksen Veriruusut, joka kertoo punaisten tarinan. Siihen voi mennä aikaa, koska ensin minun pitää toipua tästä lukukokemuksesta.

Teos: Lahtarit
Tekijä: Anneli Kanto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus