Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

 

Kuulin oman ääneni pääni ulkopuolella, siinä oli kovin tietäväinen sävy, mutta toisaalta, niin sai ollakin. Pilperot ainakin vaikuttivat kuuntelevan.

Tutustuin Reija Wreniin Anniina Tarasovan esikoisteoksessa Venäläiset tilikirjani. Touhukas yrityksen sisäinen tarkastaja jatkaa tuoreessa kirjassa työskentelyään Venäjällä. Wren on nyt uudessa firmassa, joten töissä riittää paljon tehtävää. Alati kriittisen palkkatyön lisäksi Wreniä työllistävät oman äidin aiempien vaiheiden selvittely ja välillä myös entisen miesystävän välttely. Asuminen kimppakämpässä ei sekään ole kaikista yksinkertaisin ratkaisu.

Kuoleman kulissien laji on jännityksen, huumorin ja viihteen välimaastossa. Tarasovan romaani on ehdottomasti viihdyttävä. Viimeksi nautin ruokakuvioista, nyt hupia riitti hulluissa työkuvioissa. Ote teoksesta: 

Olin ainakin onnistunut törppäämään Anan vastuulle ensi vuoden puolelle osuvien toimiston avajaisjuhlien järjestämisen Pietari-Paavalin linnoitukseen. Kyseessä oli täysin turha ja aikaavievä tehtävä, joten olin joutunut naamioimaan sen itsenäisesti hoidettavaksi projektiksi. Miko joutuisi kielipuolena toimittamaan jonkinlaista projektin talonmiehen virkaa.

Kuoleman kulissit on edeltäjänsä tapaan myös työelämän kuvaus. Tiiminvetäjänä työskentely tuntuu olevan kirjan perusteella ihan kamalaa hommaa. Wren on koko ajan puun ja kuoren välissä liukumassa kohti hulluutta. Firmassa ja sen organisaatiossa on liian monta liikkuvaa osaa ja työpäivät täyttyvät säätämisestä ja oman paikan petaamisesta. 

Kiitän Tarasovaa erityisesti virkeästä kielenkäytöstä. Tässä esimerkki siitä ja päähenkilön viihdyttävyydestä:

Minun oli vaikea olla taputtamatta sieviä pulleroisia käsiäni. Säästöt tylsissä perustarpeissa kuten hiustuotteissa tarkoittivat enemmän rahaa kaljaan, sikareihin ja georgialaiseen ruokaan.

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta. Kiitos!

Teos: Kuoleman kulissit
Tekijä: Anniina Tarasova
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Gummerus

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta

Viivi Rintasen teoksessa Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kerrotaan mielenterveysongelmista. Rintanen kuvaa teoksen alussa sen syntyprosessia. Hän pyysi ja sai ihmisiltä tarinoita heidän kokemastaan hulluudesta. Rintanen piirsi ja julkaisi tarinat nettisarjakuvina. Tässä käsillä olevassa teoksessa on niistä 12. Rintasen työskentelyprosessiin liittyi myös oma psykoterapia, joka sekin näkyy teoksessa. Rintasen Sarjakuvaterapiaa arvostaa ihmistä ja hänen elämäänsä. Se avaa näkymän toisen ihmisen kokemukseen ja elämän vaikeuksiin. 

Teos jakautuu kolmeen osaan. Kaikki on työtä, Miks mä oon tällainen klisee ja Millainen nainen kuvaavat teoksen aiheita. Teoksen lopuksi esitellään henkilöt, jotka ovat tarinansa Rintaselle kertoneet. Osa heistä esiintyy omalla nimellään, osa nimimerkillä. Olen lukenut teoksen nyt useampaan kertaan. Ensin luin sen kokonaan. Tarinat peräjälkeen olivat melkein liikaa, yhdenkin ihmisen elämänkipu tuntuu omassa kehossa ja välillä pitää ottaa välimatkaa teokseen ja sen tarinoihin. Kun teosta lukee pala kerrallaan, voin hiljentyä ja käsitellä edes jotenkin lukemaani ja näkemääni. Jo pelkästään yksittäinen kuva sivulla puhuttelee ja herättää tunteita ja muistoja. 

Teoksessa vuorottelevat Viivin ja yhdentoista muun henkilön elämäntapahtumat. Psyykkinen sairaus ja päihdeongelmat tuottavat paljon tuskaa ja kasvattavat koettua välimatkaa toisiin ihmisiin. Ero oman elämän ja somen kimalleseinän välillä on raastava. Vanhemmat, lapsuudenperhe, muut lapset koulussa, työkaverit ja puolitutut kauppareissulla voivat satuttaa todella pahasti tai syventää jo tehtyjä haavoja entisestään. Sairastunut ihminen on niin vähissä voimissa, että arkisista asioista suoriutuminen on vaikeaa. Teoksessa on vanhempia, jotka eivät jaksa ja aikuisia, jotka muistelevat oman vanhempansa jaksamattomuutta. 

Rintasen teoksen lukeminen tekee kipeää, mutta luulen sen olevan toivottu vaikutus. Samaan aikaan teos myös lohduttaa. Se kertoo, etteivät ihmiset ole ongelmineen ja sairauksineen yksin. Moni ihminen kärsii ja autettuna ajan kanssa myös kykenee toipumaan. Teos on myös kiitos auttajille. Tarina alkaa keskustelusta psykoterapian aloittamisesta. Myös tarinan lopussa ollaan psykoterapeutin vastaanotolla. Niiden keskustelujen väliin mahtuu paljon tunteita ja oivalluksia.

Nautin Rintasen kuvien värimaailmasta, joka elää tunnelmasta toiseen. Synkkiä tunnelmia teoksessa riittää, mutta on siinä paljon valoa ja heleitä värejäkin. Värikentät laajenevat ruutujen ulkopuolelle ja ovat todella hienoja. Teoksen värit vaativat minulta yhden selailukerran, jolloin keskityn vain niihin. 

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa tänä vuonna Jon Karvinen haastatteli Viivi Rintasta teoksen syntyprosessista ja sen merkityksistä. Hieno haastattelu, joka kannattaa kuunnella. Piirtämiseen liittyvä tekniikkapohdinta on minulle kuulijana erityisen antoisa. 

Viivi Rintasen aiemman teoksen Mielisairaalan kesätyttö luin lokakuussa 2015. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

Teos: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Tekijä: Viivi Rintanen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Mila Teräs: Amiraali

Vielä tulee sellainenkin päivä, jolloin mä en tarvitse yhtä paljon rohkeutta ja voimaa kuin tänään liikkuakseni kadulla jossakin passien, lippujen ja tunnusten välissä, niiden tavoittamattomissa. 

Jonakin päivänä ei enää tarvita syitä eikä selityksiä. Sinä päivänä omana itsenäni oleminen ei ole minulle mikään erityinen uroteko.

Olen lukenut Mila Teräksen uutuusteoksen Amiraali nyt huolella, itse asiassa kahteen kertaan. Aloitin kuuntelemalla teoksen alkuosan. Kävelin teosta kuunnellessani Tampereella, joten paikannan Amiraalin nyt Särkänniemen ympäristöön, Sara Hildénin taidemuseoon ja syksyn keltaisiin lehtiin. Jossain vaiheessa tartuin paperikirjaan ja luin teoksen alusta loppuun. Sitten päädyin kuuntelemaan vielä lopun uudelleen äänikirjana.

En löytänyt teoksesta kannen suunnittelijaa. Pidin kannesta jo ensisilmäyksellä, mutta vielä enemmän teoksen luettuani.

Amiraali kertoo nuoresta Niilosta, joka asuu isovanhempiensa kanssa. Hänen vanhempansa eivät ole Niilon elämässä mukana, mutta isovanhemmat ovat asettuneet vanhemmiksi hyvin tai erinomaisesti. Niilo on mielestäni ihana, hän kirjoittaa järjestääkseen asioita ja näkee kauneuden ympärillään.

Teräksen teos kertoo nuoren kasvusta. Niilo pohtii itsekseen ja kavereidensa kanssa itseään ja tekee kokeiluja. Osa uusista jutuista johtaa seuraaviin uusiin asioihin ja kokeiluihin. Hyvä niin! Kynsilakka, meikki ja uudet vaatteet ovat mahdollisia ja kokeilemisen arvoisia. Ote kirjasta:

Nainen mussa on kasvanut, ottanut tilaa. Siinä on jotain ylitsevuotavaa, kirkasta, röyhkeää, vaikeasti kontrolloitavaa. Naamioituminen ja pukeutuminen pelkästään mieheksi tuntuu joka päivä yhä vaivalloisemmalta.

Ja kun mä annan naiseuteni loistaa, myös miehuuteni nostaa päätään. Niin kuin kaksi kuvaa olisi tallentunut päällekkäin: mun feminiinisyyteni ei vähennä maskuliinisuuttani.

Amiraali on hyväksyvän lempeä ja vapauttava lukukokemus.

Niilon ystävän Hermannin kautta teokseen tulee tummempia sävyjä. Hermannin elämä on teoksen alkupuolella aika lailla kodin hämärässä. Hermannin uupumus ja haluttomuus muodostavat vastaparin Niilon värikkyydelle, sinnikkyydelle ja uteliaisuudelle. Olen iloinen, että Hermannilla on Niilo ystävänään. Nahistuneiden teepussien ja ohuiksi hiutuneiden lakanoiden keskelle löytyvä kesän levoton tuoksu on ihan parasta!

Amiraali kertoo, että elämää voi elää monella lailla. Ihmiset saavat nauttia itsestään ja toisistaan. He saavat yrittää, kompastua, nousta ylös ja muuttaa suuntaa. Niilon elämässä ja pään sisäisessä todellisuudessa tapahtuu paljon teoksen aikana. Teräksen romaani on rohkaiseva ja antaa lukijalleen perhosen keveät siivet. Teos sopii hyvin yläkoululaiselle ja sitä vanhemmalle lukijalle. Romaanissa on 172 sivua, se ei ole mahdoton luettava vähemmän harjoitelleelle lukijallekaan. Kokenut lukija puolestaan ilahtuu tekstin monista sävyistä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Amiraali
Tekijä: Mila Teräs
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Otava

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

Pyysin Italia-kaipuussani luettavakseni Stresa-kustantamon uutuuskirjaa, joka sijoittuu kyseiseen maahan. Sainkin teoksen Siskoni Italiassa, jonka kansikuva on ihanan vehreä ja houkutteleva. Teoksen takakansiteksti kertoo sen olevan jatkoa Toivasen esikoiskirjalle Pyhä perhe. Lähdin siis lukemaan teosta luovasti toisesta osasta.

Mirja on tullut Suomesta sisarensa Terhin luo Italiaan. Mirja on näyttelijä ja naimisissa Juhan kanssa. Juha on kiinni työkuvioissaan, mutta ennättää piipahtamaan Mirjan luona Italiassa. Mirjalla on Marko-poika, joka on äitinsä mukana matkalla. Markon kautta tarinaan tulee myös brittinuoria, jotka ovat puutarhatöissä Terhin ja hänen puolisonsa kartanossa. Myös Marko ja Mirja osallistuvat puutarhan kunnostukseen.

Romaanissa Siskoni Italiassa on paljon kaikkea. Teos ei onnistunut pitämään minua imussaan koko tarinan ajan. Kiinnostuin nuorista ja heidän muuttuvasta tilanteestaan. Myös Mirjan ja Juhan kuviot herättivät minut. Merkitsin muistiin henkilöitä Mirjan ympärillä, mutta esimerkiksi edellisen sukupolven kuviot olivat hivenen vaikeita hahmottaa. Isäpuoli Hannun omaehtoisuus ja itsetuhoisuus herättivät myötätuntoni nimenomaan omaisen näkökulmasta tarkasteltuna. Lopullisesti tarinan palaset loksahtelivat kohdilleen, kun Toivasen kirjan luettuani kävin lukemassa Riitta K:n tekstin Kirja vieköön -blogista. 

Siskoni Italiassa ei nyt antanut minulle haluamaani Italia-huumaa. Siitä ei voi kirjaa tai sen kirjoittajaa syyttää. Omapahan on nälkäni. Pirjo Toivasen teos kertoo perhe- ja sukusuhteiden monimutkaisuudesta. Romaanissa on paljon henkilöitä ja tapahtumia. Osaa teoksen tarinoista yhdistää päihteiden ja lääkeiden käyttö aina ongelmiin asti. Teoksen kannet suljettuani tärkeimmäksi jää läheisten suru päihdeongelman äärellä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Siskoni Italiassa

Tekijä: Pirjo Toivanen

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Stresa

Helsingin Kirjamessut vuonna 2020

 

En ollut aivan vakuuttunut etäkirjamessuista ennen varsinaista toteutusta, mutta nyt olen kiitollinen tästä kokemuksesta. Olin työssä torstaina ja perjantaina, mutta pystyin jo vapaahetkinäni seuraamaan messuja pieniä palasia kerrallaan. Se ei olisi normaaliolosuhteissa onnistunut. Perinteinen kirjamessuille osallistuminen vaatii pääkaupungin ulkopuolella asuvalta matkalippujen hankintaa, mahdollisesti yöpaikan etsintää, aikataulun laadintaa ja merkittävää rahallista satsausta. Nyt koronan vuoksi kaikki tämä loisti poissaolollaan. Kannettava tietokone tai puhelin riitti hankitun lipun lisäksi kirjanautintoon. Nautin niin paljon näistä kirjamessuista! 

Ilahdun omarytmisyydestä ja vapaudesta. Etämessut mahdollistivat kirjahaastatteluihin syventymisen yömyöhään tai aamulla teekupin ääressä. Mitä ennätin kuunnella varsinaisina messupäivinä? Kuuntelin Ken Folletin esittelyn ja haastattelun. Syvennyin Elizabeth Stroutin ja Sofi Oksasen keskusteluun. Virkistyin Elina Kilkun ja Janne Saarakkalan esitellessä uutuusteoksiaan. Nuo kolme olivat etukäteen varmoja kuunneltavia minulle, mutta onnistuin myös kuuntelemaan kaikenlaista aivan yllättävää. Mainitsen niistä kaksi: Kuuntelin Ulla-Maija Paavilaisen ja Kirsti Räikkösen keskustelun Kirsti Paakkasen elämäkerrasta. Phillip Teir haastatteli Otto Gabrielssonia hänen teoksestaan Rikkaruoho. Molemmat esitykset katson varmaankin vielä uudelleen. Yllättävät löydöt ja itseäkin kummastuttavat innostukset ovat aina parasta antia kirjamessuilla. Koin niitä myös etämessuilla.

Parasta on, että messut jatkuvat kohdallani vielä pari viikkoa. Kokoaikalipulla voin kuunnella messuesityksiä 8.11. asti. Aivan loistava juttu!

Kiitän jo tässä vaiheessa Helsingin Kirjamessuja. Minusta messut onnistuivat hyvin tässä ikävässä pandemiatilanteessa. Toivon, että jatkossakin osa messuohjelmasta olisi myös verkon välityksellä seurattavissa. Toivon myös, että kustantajat hyödyntävät haastatteluita messujen jälkeenkin ja antavat esimerkiksi äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille opetuskäyttöön kirjailijahaastatteluita tai edes osia niistä. 

Sain Helsingin Kirjamessuille kokoaikalipun. Sain myös lippuja jaettavaksi blogini seuraajille. Kiitos lipuista!