Pikku Närhi

Kuva, jossa lukija näkee Pikku Närhen ensimmäistä kertaa. Tarina on jo alkanut aiemmin.

Vihdoin sain hyppysiini Lauri ja Jaakko Ahosen tekemän sarjakuvaromaanin Pikku Närhi. Jo heti kansi esittää päähenkilön niin, että lukijan mielenkiinto on vangittu. Mikä saa Pikku Närhen tuntemaan noin? Katsomaan arkaillen siipien takaa.

Sarjakuvat ovat hienoja. Ne mahdollistavat vaihtoehtoisen lukemisen, jos lukutapaa vertaa romaaneihin. Alusta asti Pikku Närhen lukemiseni oli niin levotonta, että minun oli ensin juostava suorilta loppuun asti. Minun oli nähtävä, mistä oli kyse. Joten ensimmäisen lukemisen jälkeen luin teoksen vielä kaksi kertaa. Toki sen voi tehdä romaaninkin kanssa, mutta käytännön toteutuksesta tulee väistämättä erilainen. Itse asiassa aikanaan luin John Irvingin Ystäväni Owen Meanyn juuri noin, monta kertaa peräkkäin. Silloin elämäntilanne oli toinen, ja se oli mahdollista.

Takaisin Pikku Närheen. Ensimmäisen lukukerran jälkeen mielessäni velloivat ahdistus ja suru. Koko teos on tummasävyinen niin kuviltaan kuin tunnelmaltaan. Henkilöitä on niukasti, vain muutama närhi. Kuvassakin näkyvillä sukulaisilla on oma osansa tarinassa, toinen merkittävä tarinan kannalta on Pikku Närheä ympäröivä talo. Rytmi on muutamia nopeita kohtia lukuunottamatta hyvin verkkainen, joka on omiaan virittämään lukijan sopivaan mielentilaan tarinan kannalta.

Huomasin lukevani teoksen äidin näkökulmasta. Toisella ja kolmannella lukukerralla pystyin näkemään joitakin tarinan yksityiskohtia ja vahvistamaan mieleeni tarinan kokonaisuudessaan. Tarina pysyi surullisena ja ahdistavana, vaikka pilkahduksia muutoksen mahdollisuuksista olikin. Minulle Pikku Närhi kertoi kiintymyksestä perheessä, rajoista ja vahvuudesta, joka jähmettyy heikkoudeksi. Kaunis sarjakuvaromaani, jonka päähenkilö katsoo lukijaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.