maanantai 15. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kansikuva kustantajan sivuilta
"Olen jo nyt niin väsynyt", hän sanoi. "Ihminen kuolee pikkuhiljaa, rauhan aikana siis, ja tällä tavalla se alkaa."
Lukukokemukseni romaanista Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa muodostui hartaaksi, miltei hurmioituneeksi. Luettuani Ahokummun pienoisromaanin olen häkeltynyt ja liikuttunut. Gummeruksen joulun aikoihin lähettämä ennakkokappale pääsi luettavakseni tammikuun alussa. Olen tietoisesti välttänyt muiden bloggareiden tekstejä tästä teoksesta, koska olen halunnut pitää muuttumattomana omat muistoni ja tunteeni, jotka teos on aktivoinut.

Teos alkaa minäkertoja Max Halman äidin kuolemalla. Max järjestelee ajatuksiaan, muistojaan ja ehkä jopa äitinsä jäämistöä tarinassa. Max myös joutuu silmätysten isänsä tarinan kanssa. Maxilla ei ole ollut isää elämässään. Hän tietää isästään jotain, mutta oppii paljonkin lisää tarinan edetessä.

Tarina etenee useammassakin aikatasossa. Äidin kuolema sijoittuu vuoteen 1982. Olin lukijana heti omien muistojeni keskellä ja samaistuin minäkertojaan. Max ihmettelee äitinsä kuolemaa ja uutta tilannettaan ja onnistuu liikuttamaan minua ja olemaan samalla hyvin vähäpuheinen ja -eleinen. Ote kirjasta:
En muistaisi äitiä tuollaisena. Savinen ihminen. Valettu arkunkokoiseen muottiin. Kasvot murenisivat heti, kun kansi vedettäisiin kiinni.

Muistaisin hänet luultavasti vähän yli kolmekymmenvuotiaana kuten tähänkin asti. En muistanut hänen vanhentuneen, se oli tullut aina yllätyksenä kun tapasimme. Muistin hänet jostain syystä sellaisena kuin hän oli ollut viisikymmentäluvulla. Silloin kun itse olin yhden- tai kahdentoista tienoilla.
Mykkä suru lisääntyy teoksen edetessä. Max viettää aikaa kuolleiden perhosten ja oman isänsä historiaa selvittäen. Teoksen nimi, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, saa merkityksensä teoksessa ja on hyvin liikuttava ja olennainen osa teosta.

Ahokummun teos on herkkä ja tosi. Teoksen tunnelmasta ja kielestä mieleeni tulevat sekä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista että Minna Rytisalon Lempi. Minulle teoksen teema on ihmisten samankaltaisuus, kaikki me olemme tehtyjä samasta aineesta. Erityisesti teoksen loppu oli minulle lukijana yhtä suurta liikutusta. Voi ihmistä, voi elämää ja voi kaiken rajallisuutta!
Mutta se olisi vain yksi päivä. Niin äiti sanoi, kun tapahtui jotain sietämätöntä: vain yksi päivä. Oli muitakin päiviä, toisenlaisia päiviä. Takana ja edessä.
Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Teos: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Tekijä: Anna-Liisa Ahokumpu
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Gummerus

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vastaanotetaan kiittäen!