Kun olemme kadonneet meitä ei enää ole, ei edes poissaolona eikä kadonneisuutena, eikä kenenkään muistona. Kaikki mitä muistimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme, rakastimme ja kaipasimme on kadonnut kanssamme, olimme täällä vain täyttääksemme täällä olemisen tarkoituksen, joka oli kadota.
Lauantaina minulla oli ilo kuunnella myös kirjailija Claes Anderssonia. Hänen sanansa elämästä, vanhenemisesta ja väistämättömästä kuolemasta jäivät mieleeni. Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen muutenkin. Andersson kertoi, kuinka hän kokee ruumiin rapistuvan ja muuttuvan möhkäleeksi. Elämä on hyvä, mutta kuolemankin on tultava aikanaan. Aion lukea Anderssonin teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on omaelämänkerrallista fiktiota.Ei ihme, että kirja jäi tuolloin hyllyyn. Kun suru tuli henkilökohtaiseksi, en voinut lukea väistämättömästä kuolemasta. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.
Olen lukenut aiemmin Anderssonin runoja ja kuunnellut yhteiskunnallisesti aktiivista kirjailijaa useita kertoja. Olen aina arvostanut hänen moninaista asiantuntemustaan, erityisesti psykiatrian tietämystä ja kokemusta yhdistettynä kaikkeen muuhun. Suomessa on siis joskus ollut kulttuuriministeri, jolla on ollut käsitys sekä kirjailijana että muusikkona toimimisesta.
Romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa alaotsikko on Oton elämä 2. On varmasti olemassa myös Oton elämä 1, mutta en nyt tarttunut siihen. Lukemani teoksen päähenkilö Otto on hyvin kirjailija Anderssonin kaltainen ikääntyvä mies, joka pohtii yhteiskunnan epätasa-arvoa, omaa ikääntymistään ja kuolemaa. Teos on kuitenkin fiktiivinen, joten luen sen sellaisena.
Teoksen kannen kuva on vanha valokuva, jossa kaksi ihmistä matkaa skootterilla. Romaani alkaa Oton työhuoneen sisustuksesta, ylevä taidekokemus sekoittuu arkiseen ihmettelyyn naapurin nuoren parin äänekkäästä rakastelusta. Teos liikkuu menneen ja teoksen nykyajan välillä. Otolla on sanottavansa Suomen ja erityisesti Helsingin nykytilasta ja myös Putinin toimista. Oton vanheneminen ja rapistuminen on kuitenkin teoksen päävirta. Ote teoksesta:
Kun hän tarttui poikansa käteen ja poika puolestaan tyttärensä käteen, syntyi voimakas kuva ajan kulusta, siitä miten me synnymme toistamme ja kasvamme ja olemme yhdessä jonkin aikaa kunnes ketju katkeaa ja ketjun vanhin muuttuu muistoiksi ja ketjuun syntyy vähitellen uusia lenkkejä jotka puolestaan tavoittelevat uusia käsiä.
Teoksessa Otto puhkeaa itkuun tätä ajatellessaan. Minä, yli 50-vuotias lukija, ymmärrän kyyneleet oikein hyvin.
Viihdyin Oton elämän ja pohdintojen äärellä. Huomasin ajattelevani omia ajatuksiani teoksen minäkertojan ajatuksia vasten. Sain uutta ajateltavaa ja paljon lohtua elämääni. Näinkin kaunokirjallisuus voi toimia.
Teos: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)
Tekijä: Claes Andersson
Suomentaja: Liisa Ryömä
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti