Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marttinen Annamari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marttinen Annamari. Näytä kaikki tekstit

perjantai 2. syyskuuta 2016

Annamari Marttinen: Ero

- Mun sydän lyö edelleen, mä hengitän, hän sanoi ja painoi kätensä rinnalleen. Rinta kohoili, hengitys oli tahdotonta, hän ei voinut sille mitään, samoin sydän sykähteli, tosin levottomasti ja hädissään, mutta sykähteli, teki työtän välittämättä siitä, mitä ympärillä tapahtui.
- Aikaa jäljellä?
- Mä en nuorene enää tästä. Mä haluan kokea rakkauden vielä ennen kuin mä olen mummo.
Hän kiersi käsivarret ympärilleen, koska jonkun oli se tehtävä.
Luin Annamari Marttisen romaanin Ero. Olin jo aiemmin lukenut Marttisen aiemman Mitä ilman ei voi olla ja pitänyt lukemastani. Lukupiirissä luemme nyt Marttisen kirjoja ja puhumme niistä nyt syyskuun tapaamisessa, joten hain kirjan oikein asiakseni tehden kirjastosta.

Jo takakantta lukiessani ymmärsin olevani hankaluuksissa. Parisuhteen ongelmat ja eron teemat eivät ole minulle erityisen mieluista luettavaa fiktiossa. Moni ystäväni on eronnut ja näitä asioita on tullut läheisteni kanssa mietittyä aika lailla. Aihe liippaa liian läheltä.

Kuva kustantajan sivuilta

Olisin toki voinut lopettaa kirjan lukemisen kesken, mutta nyt en jostain syystä niin tehnyt. Erossa Ellen, joka on kertoja kirjassa, eroaa Kimmosta heti tarinan aluksi. Kirja kertoo tästä erosta Ellenin näkökulmasta ja on kriisimyllerrystä alusta aika pitkälle. Ensimmäisenä kirjan osana on Pelko ja kirjan päättää Vapaus. Siihen väliin mahtuu kaikenlaista.

Ellen käy Erossa läpi muutosten sarjan. Marttinen kirjoittaa kepeän painavasti, yhtäaikaa henkilön mielessä elävät menneen muistot ja kaikki se, mikä ympärillä nyt tapahtuu. Kepeys on pääasiassa iloa tuottava, mutta välillä ajan kerrokset, päähenkilön ailahtelevaisuus ja toisten motiivien pohdinnat sirpaloittavat tarinaa liiaksikin ainakin minun mielessäni. 

Ero oli minulle turhan raskaan kevyt luettava. Minun oli vaikea asettua lukemaan kirjaa, mutta se ei ole kirjan tai kirjailijan vika. Olen kuitenkin kiinnostunut Marttisen kirjoista, joten jatkossakin luen niitä aiheen ollessa kiinnostava.
Mä en rakasta sua enää.
Hän sanoi sen samalla tavalla kuin oli sanonut kauan sitten: Mä rakastan sua.
Epäuskoisena, antaen sanojen vain tulla, haluten itse kuulla ne, omat sanansa, jotta tajuaisi sanoneensa ne ja tarkoittavansa niitä.
Huomenna palautan kirjan kirjastoon ja iloitsen siitä, että lähikirjaston kesäaika on loppunut. Lauantai on hyvä päivä käydä kirjastossa!

Teos: Ero
Tekijä: Annamari Marttinen
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: Tammi

maanantai 29. elokuuta 2016

Kaikki hyvin

Heräsin huomaamaan, että blogini on ollut hyvin hiljainen jo jonkun aikaa. Olen lukenut kirjoja, vaikka en ole niistä tänne kertonutkaan. Olen pyörinyt kirjojen parissa töissä ja vapaa-ajalla, mutta niistä liikkeistä en ole täällä raportoinut.

Uusi työ on vienyt huomioni. Samaan aikaan muut harrastukset ovat olleet hyvinkin aktiivisia. Yli puolet perheemme nuorisosta on aloittanut tänä syksynä uuden koulun.

Juuri nyt yöpöytäni pursuu nenäliinoja ja upeita kirjoja. Luen Annamari Marttisen Eroa, joka on tuskallista luettavaa. Kesken on myös Chigozie Obioman Kalamiehet, jota olen lukenut totisesti pitkän kaavan kautta. Uudelleen lukupinoon pääsi ihmeen liikuttava Minä olen pamfletti
Yöpöydällä on vaikka mitä luettavaa.
Kohta alkaa syyskuu. Toivotaan, että elämä palaa uomiinsa ja blogiin tulee uusia päivityksiä.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Ensimmäinen muistijälki tästä romaanista liittyy itse kirjailijaan, Annamari Marttiseen. Näin häntä haastateltavan televisiossa eräänä päivänä liittyen uutuusteokseen Vapaa. Muistijälkeni jäi häivähdykseksi. Toinen ja merkittävämpi muistijälki on kirjastosta, jossa huomasin kauniin kirjankannen. En halunnut ottaa kirjaa mukaani, koska minulla oli (ja on) asunnolla ja kotona paljon luettavaa. Ihailemani kansi kuuluu Marttisen kirjaan Mitä ilman ei voi olla. Mustavalkoisessa kansikuvassa kaksi ihmistä ovat lähekkäin, juuri suutelemassa toisiaan. Kirja jäi kirjastoon. Kun näin kirjan uudelleen kirjastossa, otin kirjan mukaani asunnolleni. En aloittanut lukemista, koska takakannen teksti epäilytti minua. Kirjan aiheena on kolmiodraama, joka ei aiheena kiinnosta minua. Pidettyäni kirjaa asunnollani miltei kuukauden otin kirjan kotiini viikonlopuksi. Ryhdyin lukemaan kirjaa perjantai-iltana. Nyt, sunnuntaiaamuna, kirja on luettu. Rakastuin kirjaan ja sen vahva tunnelma lehahti minuun välittömästi ensisivuilta.
"Menkää pois, hän käski. Menkää. Minulla on vain tämä hetki, tämä on niin nopea, vain vähän aikaa, sitten on palattava kotiin."
Mitä ilman ei voi olla kertoo kolmen ihmisen tarinan. Iiro ja Vaula ovat onnellisesti naimisissa keskenään ja heillä on tytär. Lilja on tyttärensä kanssa kaksin. Tarvitaan yksi hetki ja onnellisuus muuttaa muotoaan. Iiro ja Lilja tutustuvat kohtalokkain seurauksin. Huomasin lukijana ymmärtäväni kaikkia kolmea päähenkilöä. Ehkä se on tarinan tarkoituskin, sisäänrakennettu ansa. Vaikka kolmikosta on löydettävissä henkilö, joka tekee päätöksen omasta uskottomuudestaan, tarina ei keskity syyllisen etsintään ja osoittamiseen. Marttinen kieputtaa tarinaa auki antaen kaikille kolmelle äänen, ja tapahtumat kuvataan limittäin useamman henkilön näkökulmasta.

Minulle Mitä ilman ei voi olla oli tarina halusta. Nautin suunnattomasti kirjan lukemisesta. Ote kirjasta:
"Sun pitäisi nähdä mut nyt, Iiro, hän ajatteli. Tässä ja tällaisena.
Sun pitäisi nähdä mut nyt, hän oli ajatellut jo nuorena ollessaan vaikka kesätöissä. Tehdessään ahkerasti jotakin, työntäessään hoitolasta rattaissa, tuntien itsensä tärkeäksi ja kunnolliseksi. Ja hän oli ajatellut poikakaverinsa katsomaan häntä jostakin, seuraamaan hänen toimiaan."
Kirjan alkupuolella vahvana ja kauniina kuvattu halu rumenee loppua kohden, kun arki ja sitoumukset muuttavat sekä ympäröivien ihmisten että itse kokijan reaktioita. Ote kirjasta:
"Iiro starttasi auton. Olo oli tyhjä. Lyhyestä euforiasta pudotus tyhjään ja harmaaseen. Kuin olisi ottanut tripin. Sitten rotkoon."
Nyt kirjan luettuani ajattelen, että kirjan kanssa käymäni leikki (Otanko sinut vai en? Luenko sinut vai en?) sopi oikein hyvin kirjan sisältöön. Minun piti ottaa kirja luettavakseni, minun piti lukea kirja. Ainoastaan lukemalla kirjan pääsin pisteeseen, jossa voin miettiä, miten tarinan ymmärsin ja mitä kaikkia tunteita se sai minut kokemaan. Oma lukukokemukseni oli nautintoa alusta loppuun, kiitos taitavan kirjailijan ja sopivan lukutunnelman. Se, mitä tarinan henkilöt kokivat, oli heille ainakin tuskallista, toki myös osin nautinnollista. Vaikka he toivoivat, että olisivat voineet pysäyttää tapahtuminen kulun tai muuttaa tapahtumien suuntaa, se ei ollut mahdollista. Elämällä ja tekemällä valintoja he kuitenkin päätyivät elämäntapahtumien kautta hetkiin, joissa oli mahdollista tarkastella itselle ja läheisille tapahtuneita tilanteita ja omaa osallisuutta niihin.

Jos tästä kirjasta tehtäisi elokuva, en haluaisi katsoa sitä. Marttinen piirsi jokaisen henkilön niin tarkasti, että näen heidät selvästi. Tällä hetkellä ajattelen, etten halua tätä kirjaa uudelleen, vaikka aika usein luen kirjoja monta kertaa. Ensimmäinen lukukerta oli niin voimakas, että se riittää minulle. Mihinkähän Marttisen kirjaan sitä uskaltaisi seuraavaksi tarttua?

Teos: Mitä ilman ei voi olla
Kirjailija: Annamari Marttinen
Kannen kuva: Corbis
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2013