Karo Hämäläinen: Yksin

Äänikirjat kuuntelen mieluiten CD-muodossa, autossa ja yksin. Elämäntilanteeni mahdollistaa minulle joka viikko monta tuntia tämän ilon äärellä. Joulukuussa kuuntelin tarinaa miehestä, joka eli, ainakin jos on fiktiota uskominen, elämänsä yksin. Ote kirjasta:

"Millä keinoin minusta oli tullut maailman paras? Kerroin, että olin tehnyt kaiken itse. Vain sillä tavoin oppii tuntemaan kehonsa ja sielunsa, eikä muun tuntemisella ollut väliä. Muut ihmisen ovat arvaamattomia. Ei omaa onnistumistaan voi mitata heidän kauttaan."

Karo Hämäläisen Yksin kertoo tosimaailmassa eläneen juoksija Paavo Nurmen fiktiivisen tarinan. Yksin on äänikirjana kuulijalleen vangitseva kokemus. Mies, jonka koko elämä nopeasti juokseminen on, on mielestäni vaikea ja yksitotinen ihminen koko tarinan ajan. Minäkertoja Nurmi saavuttaa niin paljon elämänsä aikana, mutta katkeruus on sisäsyntyistä ja katse jää itseen. Nurmesta tuleekin mieleen Sinuhe egyptiläinen.

Tartun harvoin kirjoihin, joissa tiedän urheilulla olevan merkittävä rooli. Kuitenkin Zlatan Ibrahimovichin elämäkerta ja Miika Nousiaisen Maaninkavaara olivat hyviä lukukokemuksia. Yksin solahtaa vaivatta samaan luokkaan. Jukka Pitkäsen lukusävy sopi hyvin romaaniin, jonka minäkertoja on miltei maaninen omassa tavassaan toimia.

"Luulin väärin. En ollut enää sama mies, jonka käynnin tunnin. Kone pyörähti muutaman kierroksen täydessä rasvassa, ja juuri kun luulin saaneeni juoksusta taas kiinni, hajosi taas joku kohta. Täytyi korjata, virittää, säätää, ja virittämisen aikana jokin toinen paikka rasittui liikaa, ei kestänyt, vaan päästi höyryt ulos, pihisi pilkallisesti. Olin läkkipellillä paikkailtu höyrymasiina."

Teos: Yksin (äänikirja)
Tekijä: Karo Hämäläinen
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 6 CD-levyä eli 6 h 28 min
Julkaisuvuosi: 2016 (kirjana 2015)
Kustantajat: WSOY ja BTJ Finland

Annamari Marttinen: Ero

- Mun sydän lyö edelleen, mä hengitän, hän sanoi ja painoi kätensä rinnalleen. Rinta kohoili, hengitys oli tahdotonta, hän ei voinut sille mitään, samoin sydän sykähteli, tosin levottomasti ja hädissään, mutta sykähteli, teki työtän välittämättä siitä, mitä ympärillä tapahtui.
- Aikaa jäljellä?
- Mä en nuorene enää tästä. Mä haluan kokea rakkauden vielä ennen kuin mä olen mummo.
Hän kiersi käsivarret ympärilleen, koska jonkun oli se tehtävä.

Luin Annamari Marttisen romaanin Ero. Olin jo aiemmin lukenut Marttisen aiemman Mitä ilman ei voi olla ja pitänyt lukemastani. Lukupiirissä luemme nyt Marttisen kirjoja ja puhumme niistä nyt syyskuun tapaamisessa, joten hain kirjan oikein asiakseni tehden kirjastosta.

Jo takakantta lukiessani ymmärsin olevani hankaluuksissa. Parisuhteen ongelmat ja eron teemat eivät ole minulle erityisen mieluista luettavaa fiktiossa. Moni ystäväni on eronnut ja näitä asioita on tullut läheisteni kanssa mietittyä aika lailla. Aihe liippaa liian läheltä.

Kuva kustantajan sivuilta

Olisin toki voinut lopettaa kirjan lukemisen kesken, mutta nyt en jostain syystä niin tehnyt. Erossa Ellen, joka on kertoja kirjassa, eroaa Kimmosta heti tarinan aluksi. Kirja kertoo tästä erosta Ellenin näkökulmasta ja on kriisimyllerrystä alusta aika pitkälle. Ensimmäisenä kirjan osana on Pelko ja kirjan päättää Vapaus. Siihen väliin mahtuu kaikenlaista.

Ellen käy Erossa läpi muutosten sarjan. Marttinen kirjoittaa kepeän painavasti, yhtäaikaa henkilön mielessä elävät menneen muistot ja kaikki se, mikä ympärillä nyt tapahtuu. Kepeys on pääasiassa iloa tuottava, mutta välillä ajan kerrokset, päähenkilön ailahtelevaisuus ja toisten motiivien pohdinnat sirpaloittavat tarinaa liiaksikin ainakin minun mielessäni. 

Ero oli minulle turhan raskaan kevyt luettava. Minun oli vaikea asettua lukemaan kirjaa, mutta se ei ole kirjan tai kirjailijan vika. Olen kuitenkin kiinnostunut Marttisen kirjoista, joten jatkossakin luen niitä aiheen ollessa kiinnostava.

Mä en rakasta sua enää.
Hän sanoi sen samalla tavalla kuin oli sanonut kauan sitten: Mä rakastan sua.
Epäuskoisena, antaen sanojen vain tulla, haluten itse kuulla ne, omat sanansa, jotta tajuaisi sanoneensa ne ja tarkoittavansa niitä.

Huomenna palautan kirjan kirjastoon ja iloitsen siitä, että lähikirjaston kesäaika on loppunut. Lauantai on hyvä päivä käydä kirjastossa!

Teos: Ero
Tekijä: Annamari Marttinen
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: Tammi

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva kustantajan sivuilta

Kirjoitan näitä merkintöjäni ennen nukkumaanmenoa, yöpäiväkirjaa. En osaa ruotsin kieltä, jolla Charlotte antaa jo sujuvasti käskyjä sisäkölle. Tämä osaamattomuus painaa minua yhä syvemmälle omiin ajatuksiini. - - On paljon yksinkertaisia asioita ja niille parvittain syntymisen tilassa olevia sanoja. Levittelen käsiäni, nyökin, hymyilen kuin idiootti, tapitan ymmärrystä anovin silmin.

Sain luettavakseni Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän kirja on ulkomuodoltaan kaunis, sen ottaa ilokseen katsottavaksi ja luettavaksi. Kansi on Jenni Noposen käsialaa. Kirja kertoo saksalaisen Carl Ludvig Engelin työstä ja elämästä Helsingissä vuosina 1816-1840. Engel on tarinan kertoja, hän kirjoittaa yöpäiväkirjaa. Yksittäiseltä vuodelta saattaa olla vain muutamia merkintöjä, vuodet vierivät ohuessa romaanissa nopeasti. Yöpäiväkirjassa fiktiivinen Engel kuvaa haaveitaan työn suhteen ja epätoivoaan valtavan tehtävän äärellä. "Kaikkinainen raahaaminen, vasarointi, naulaaminen, väkipöyrät ja vintturit. Ja jälleen olisi käytävä levolle. Suljettava silmät."

Akvarelleja Engelin kaupungista on tarina fiktiivisestä arkkitehti Engelistä. Joku voi lukea sen hyvinkin liittyneenä historialliseen henkilöön, joka on suunnitellut rakennuksia Helsingin lisäksi muihinkin Suomen kaupunkeihin. Itse halusin ajatella Engelin fiktiivisenä henkilönä. Viikilä leikittelee fiktiivisyydellä ja kirjoittaa Engelinkin pohtimaan itseään romaanihenkilönä. Kas näin:

Olemme kuin romaanihenkilöitä toisillemme, ja välillä tarkemman ilmaisun kadotessa tulen kirjoittaneeksi melko summittaisia totuuksia elämästämme. Olisikin helpointa, jos voisimme yhteisestä sopimuksesta luopua totuuden vaatimuksesta ja hyväksyä kirjesuhteiden kuvitteellisen luonteen.

Hämmästyin, kuinka läheiseksi koin kertojan, joka on mahdottoman urakan äärellä. Kuusi vuotta, uskoo Engel. Kuudessa vuodessa kaupunki tulee suunniteltua ja Engel on tehnyt työnsä. Vaimo Charlotta lähtee miehensä mukaan luotaantyöntävään paikkaan. Engel piirtää taloja, tuolin jalkoja, koristenauhoja. Hän kävelee levottomana ympäri mutaisia tai jäisiä katuja ja hyinen tuuli puhaltaa Helsingissä.

Alkupuolella kirjaa ajattelin, että Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on tarina yrittämisestä ja yksinäisyydestä. Loppua kohti yksinäisyys korostui, vanheneminen ja jokaiselle ihmiselle kuuluva lopullinen kuolema tulivat aivan liki minua lukijana Engelin ajatusten kautta. Viikilän kieli on runollista ja samaan aikaan tarkan pelkistettyä. Mieleeni tulee Ollikaisen Nälkävuosi, jossa mielestäni oli samaa armottomuuden ja kauneuden outoa samanaikaisuutta.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Akvarelleja Engelin kaupungista
Tekijä: Jukka Viikilä
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Ensimmäinen muistijälki tästä romaanista liittyy itse kirjailijaan, Annamari Marttiseen. Näin häntä haastateltavan televisiossa eräänä päivänä liittyen uutuusteokseen Vapaa. Muistijälkeni jäi häivähdykseksi. Toinen ja merkittävämpi muistijälki on kirjastosta, jossa huomasin kauniin kirjankannen. En halunnut ottaa kirjaa mukaani, koska minulla oli (ja on) asunnolla ja kotona paljon luettavaa. Ihailemani kansi kuuluu Marttisen kirjaan Mitä ilman ei voi olla. Mustavalkoisessa kansikuvassa kaksi ihmistä ovat lähekkäin, juuri suutelemassa toisiaan. Kirja jäi kirjastoon. Kun näin kirjan uudelleen kirjastossa, otin kirjan mukaani asunnolleni. En aloittanut lukemista, koska takakannen teksti epäilytti minua. Kirjan aiheena on kolmiodraama, joka ei aiheena kiinnosta minua. Pidettyäni kirjaa asunnollani miltei kuukauden otin kirjan kotiini viikonlopuksi. Ryhdyin lukemaan kirjaa perjantai-iltana. Nyt, sunnuntaiaamuna, kirja on luettu. Rakastuin kirjaan ja sen vahva tunnelma lehahti minuun välittömästi ensisivuilta.

"Menkää pois, hän käski. Menkää. Minulla on vain tämä hetki, tämä on niin nopea, vain vähän aikaa, sitten on palattava kotiin."

Mitä ilman ei voi olla kertoo kolmen ihmisen tarinan. Iiro ja Vaula ovat onnellisesti naimisissa keskenään ja heillä on tytär. Lilja on tyttärensä kanssa kaksin. Tarvitaan yksi hetki ja onnellisuus muuttaa muotoaan. Iiro ja Lilja tutustuvat kohtalokkain seurauksin. Huomasin lukijana ymmärtäväni kaikkia kolmea päähenkilöä. Ehkä se on tarinan tarkoituskin, sisäänrakennettu ansa. Vaikka kolmikosta on löydettävissä henkilö, joka tekee päätöksen omasta uskottomuudestaan, tarina ei keskity syyllisen etsintään ja osoittamiseen. Marttinen kieputtaa tarinaa auki antaen kaikille kolmelle äänen, ja tapahtumat kuvataan limittäin useamman henkilön näkökulmasta.

Minulle Mitä ilman ei voi olla oli tarina halusta. Nautin suunnattomasti kirjan lukemisesta. Ote kirjasta:

"Sun pitäisi nähdä mut nyt, Iiro, hän ajatteli. Tässä ja tällaisena.
Sun pitäisi nähdä mut nyt, hän oli ajatellut jo nuorena ollessaan vaikka kesätöissä. Tehdessään ahkerasti jotakin, työntäessään hoitolasta rattaissa, tuntien itsensä tärkeäksi ja kunnolliseksi. Ja hän oli ajatellut poikakaverinsa katsomaan häntä jostakin, seuraamaan hänen toimiaan."

Kirjan alkupuolella vahvana ja kauniina kuvattu halu rumenee loppua kohden, kun arki ja sitoumukset muuttavat sekä ympäröivien ihmisten että itse kokijan reaktioita. Ote kirjasta:

"Iiro starttasi auton. Olo oli tyhjä. Lyhyestä euforiasta pudotus tyhjään ja harmaaseen. Kuin olisi ottanut tripin. Sitten rotkoon."

Nyt kirjan luettuani ajattelen, että kirjan kanssa käymäni leikki (Otanko sinut vai en? Luenko sinut vai en?) sopi oikein hyvin kirjan sisältöön. Minun piti ottaa kirja luettavakseni, minun piti lukea kirja. Ainoastaan lukemalla kirjan pääsin pisteeseen, jossa voin miettiä, miten tarinan ymmärsin ja mitä kaikkia tunteita se sai minut kokemaan. Oma lukukokemukseni oli nautintoa alusta loppuun, kiitos taitavan kirjailijan ja sopivan lukutunnelman. Se, mitä tarinan henkilöt kokivat, oli heille ainakin tuskallista, toki myös osin nautinnollista. Vaikka he toivoivat, että olisivat voineet pysäyttää tapahtuminen kulun tai muuttaa tapahtumien suuntaa, se ei ollut mahdollista. Elämällä ja tekemällä valintoja he kuitenkin päätyivät elämäntapahtumien kautta hetkiin, joissa oli mahdollista tarkastella itselle ja läheisille tapahtuneita tilanteita ja omaa osallisuutta niihin.

Jos tästä kirjasta tehtäisi elokuva, en haluaisi katsoa sitä. Marttinen piirsi jokaisen henkilön niin tarkasti, että näen heidät selvästi. Tällä hetkellä ajattelen, etten halua tätä kirjaa uudelleen, vaikka aika usein luen kirjoja monta kertaa. Ensimmäinen lukukerta oli niin voimakas, että se riittää minulle. Mihinkähän Marttisen kirjaan sitä uskaltaisi seuraavaksi tarttua?

Teos: Mitä ilman ei voi olla
Kirjailija: Annamari Marttinen
Kannen kuva: Corbis
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2013

Vaimotesti

Kirjan nimenä Vaimotesti oli minulle luotaantyöntävä, mutta onneksi harasin vastaan ensireaktiotani. Aloitin Vaimotestin lukemisen jo jonkin aikaa sitten eräänä iltana, mutta sinä(kin) iltana pääni oli niin täynnä muita ajatuksia, ettei tarina lähtenyt vetämään. Uusi yritys toisena iltana tuotti toivotun tuloksen ja lukijana nielaisin syötin sivulla 21. Lukea hosotin Vaimotestin nopeasti loppuun, koska se oli niin hauska, keveä ja mielestäni viisas.

Kirjan päähenkilö on genetiikan apulaisprofessori Don Tillman, joka on omalaatuinen henkilö. Hänen erilaisuutensa on luonteeltaan pysyvää ja elämään laajasti vaikuttavaa, muttei missään tapauksessa pahantahtoista. Miehellä on arvostettu työ, kaikenlaisia mielenkiinnon kohteita, mutta vähänlaisesti ystäviä. Don ei ole eristäytyvä tai ihmisiä vieroksuva tyyppi, mutta muiden ihmisten kanssa oleminen ja toimiminen tuottaa hankaluuksia ja väärinymmärryksiä. Donille herää toive vaimosta, joten hän käynnistää projektin vaimon löytämiseksi. Kirjan nimi, Vaimotesti, kuvaa Donin tapaa lähestyä aihetta. Ote kirjasta:

"Kysymys 35: Syötkö munuaisia? Oikea vastaus on (c) silloin tällöin. Testaa ruokaongelmia. Jos kysyy suoraan ruokamieltymyksistä, naiset sanovat 'olen kaikkiruokainen', ja sitten käykin ilmi, että he ovat kasvissyöjiä."
Olen tietoinen siitä, että moni seikka puoltaa kasvissyöntiä. Mutta koska itse syön lihaa, tuumin, että olisi kätevämpää, mikäli kumppaninikin söisi. Näin varhaisessa vaiheessa tuntui loogiselta spesifioida ihannevaihtoehto ja muuttaa lomaketta myöhemmin tarpeen vaatiessa.

Vaivattomasti liihottelin kirjan läpi ja nautin (anteeksi, että nautin ja nauroin) Donin elämän hankaluudesta, mutta myös siitä kekseliäisyydestä, jolla hän kaikkeen suhtautui. On hienoa, että kirja on yhtä aikaa hauskan kepeä ja viisas. Vaimotesti kannustaa elämään rohkeasti ja tutustumaan uusiin ihmisiin.

(Ensimmäiset parikymmentä sivua olin lukijana vaivautunut, koska Donilla oli selvästi Aspergerin oireyhtymä. Mietin, pilaillaanko tässä ihmisillä, jotka eivät voi omalle käytökselleen mitään. Päädyin, että ei pilailla. Kirjailija kuvaa Donin arvostaen. Vaimotesti nauraa moneen suuntaan.)

Moni muukin kirjabloggari on pitänyt Vaimotestistä. Ainakin Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi, Anna minun lukea enemmän ja Ajatuksia kirjamaasta ovat nauttineet kirjasta.

Teos: Vaimotesti (The Rosie Project)
Tekijä: Graeme Simsion
Suomentaja: Inka Parpola
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013