Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

Blogini on ollut hävyttömän hiljainen jo jonkun aikaa. Aloin saada syksyn uutuuksia ja samalla työt pyörähtivät vauhdilla käyntiin. Kirjoittamattomuuden kupla puhkesi eilen lukemallani sarjakuvateoksella. Kokemani häpeä sopii hyvin aiheeseen. Asiat ovat yhteydessä toisiinsa.

Ville Rannan uutuusteos Kuinka valloitin Ranskan on satiirinen teos polttavasta halusta onnistua ja elämän realiteeteista. Teoksen minäkertoja, sarjakuvataiteilija Ville Rannan oloinen mies, tahtoo menestyä taiteilijana Ranskassa. Se vaatii sarjakuvateosten julkaisua, ehkäpä oikeilla kustantajilla ja julkisuuden ja arvostuksen ylitsevuotavaista virtaa.

Sarjakuvateos Kuinka valloitin Ranskan keikkuu muutoksessa ja sen suotuisan muutoksen odottelussa. Tarinan aluksi Ranta on nuori ja innostunut, teoksen lopussa paljon yrittänyt ja väsynyt keski-ikäinen. Rannan kontaktit Ranskassa antavat taiteilijalle toivoa onnistumisesta ja läpimurrosta, mutta kohta taas pettymys valtaa mielen ja on aika palata Suomeen.

  

Taiteilijan elämän vastapainoksi asettuu arkinen elämä, jossa parisuhde, lasten saanti, jokapäiväiset puuhat ja levollisetkin hetket ovat menestymistä ja julkisuutta tärkeämpiä. Yhden asian valitseminen sulkee muita pois. Samaan aikaan ei voi olla perheen kanssa kotona ja uuden teoksen mainoskiertueella Ranskassa. 

Vapautta on hetkittäin, mutta sen vastapainona on paljon yksinäisyyttä, epävarmuuta, odottelua ja pelkoa. Teoksessa välähtelee häpeä ja riittämättömyyden tunne. Sen ainakin luulisin helähtelevän monen lukijankin suuntaan. Teinkö oikeita ratkaisuja? Miksi valitsin monta kertaa väärin?

 

Ville Rannan teos on paljas ja lohduttava. Taiteilijaelämä on epävarmuutta ja kompurointia, mutta ehkä se pätee myös koko elämään. Tarinaa on helppo seurata, nautin Rannan kynänjäljestä. 

Olen lukenut monta Rannan teosta, vaikka blogissani olen kirjoittanut vain sarjakuvateoksesta Kyllä eikä ei. Kerrassaan nautittava on Yle Areenasta löytyvä Sivullinen, jossa Miki Liukkonen haastattelee Ville Rantaa.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Kuinka valloitin Ranskan

Tekijä: Ville Ranta

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: WSOY

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Olen yhä lapsi, minä mietin. - - En perustanut perhettä, en hankkinut omaa elämää, en osannut sellaista. Ruumiini siirtyi pois lapsuuteni maisemista, mutta henkeni jäi kiinni vanhan kotitalon räystääseen. Siinä se roikkui aikansa, kunnes pujahti sisään tuuletuskanavasta ja palasi lastenhuoneeseen, jossa se vaeltelee yhä. - - Se on mustanpuhuva.

Kansikuva on kaunis. Kiinanruusu tuo aina mieleeni äitini.

Luin Turusen Rakkaudenhirviön pari vuotta sitten ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Kun Sivuhenkilö julkaistiin, ostin kirjan itselleni ja silittelin kirjan kantta. En tiennyt, milloin uskaltaisin lukea kirjan ja haluaisinko sanoa lukemastani mitään. Tartuin kirjaan pari päivää sitten sopivalla hetkellä ja nyt kirja on luettu.

Turunen kirjoittaa ymmärtääkseni ainakin osin omasta elämästään. Samalla hän kirjoittaa täysin minun ja ystävieni ajatuksista, toiveista ja peloista. Olen puhunut Turusen kirjojen teemoista useiden ystävieni kanssa. He kaikki ovat naisia. Muutama heistä on jo ennättänyt lukea Sivuhenkilön.

Sivuhenkilö kertoo ainakin vierauden tunteesta, häpeästä ja luovan työn prosessista. Ote kirjasta:

- - [I]hminen ei voi koskaan olla sillä tavoin täydellinen niin kuin kirjat voivat. Ihminen on aina ihminen, arkinen ja haparoiva. Jollain tavalla kirja saattaa luoda harhakuvitelman, että niin ei olisi.

Sivuhenkilössä tarkkaillaan toisten toimia ja omaa lamaantumista. Kirjailijan työ on täynnä epäonnistumisen mahdollisuuksia. Tylsät puheet, synkkä ilme ja sama vaate tilaisuudesta toiseen uhkaavat kirjan mahdollisuuksia menestyä. Sitten kun kaikesta huolimatta kirja menestyy, lopputuloksena on tunnemöykky, joka on tyhjyyttä, pettymystä ja pelkoa petoksen paljastumisesta.

Katariina Suuri ja Kaarina Maununtytär muuttuvat ruohoksi ja sama katoavaisuus on edessä meillä kaikilla. Sivuhenkilössä näytetään miesten hallitsema kirjallisuus, klassikkolistoilla eivät naiset juuri näy. Turusen kirjasta löytyy lista luettavista kirjoista, jotka kaikki ovat naisten kirjoittamia. Ote kirjasta:

Niinpä lupaan itselleni, etten kuluttaisi enää aikaani sellaisiin teoksiin, joissa ei ole mitään minulle. En lukisi niitä, en katsoisi niitä teatterissa enkä elokuvissa. En kirjoittaisi niistä enkä mainitsisi niitä keskusteluissa. Päätän, etten viittaisi elämäni aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen. Koko muu maailma viittaisi niihin joka tapauksessa, joten minun huomiotani ne eivät saisi.

Minun lukulistallani ovat kaikki Saara Turusen kirjoittamat kirjat, julkaistut ja ne, jotka tulevat vielä luettavaksi. En halua lukijana luoda paineita kirjailijalle. Hengittelen, elän ja odottelen lisää luettavaa.

Sivuhenkilö on luettu myös näissä blogeissa:
Nannan kirjakimara
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Teos: Sivuhenkilö
Tekijä: Saara Turunen
Kansi: Timo Mänttäri
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tiesin joutuvani kohtaamaan ihmisiä jotka sanovat minulle mitä vain, rumaa ja kaunista niin kuin tähänkin mennessä. Olisi opittava ymmärtämään uudelleen tuttujen ja tuntemattomien puheita, ilmeitä ja eleitä. Jos en ymmärtäisi niitä, en osaisi muuttaa niitä kertomuksiksi.
Sisälleni oli sairaalavuosien aikana syntynyt liuta ihmisiä.
Olin varma, että kirjoittaisin vielä heistä. He ovat kotini.

Oikean hetken löytäminen on vaikeaa. Useimmiten joudun vain alistumaan siihen, että jonkun kirjan lukeminen joko osuu sopivaan ajankohtaan tai sitten ei. Sain Riitta Jalosen uutuusromaanin luettavakseni lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla. Pian tilaisuuden jälkeen ymmärsin, että haluan lukea kirjan oikealla hetkellä. Ehdotin Kirkkautta luettavaksi keväällä eräässä lukupiirissämme. Luimme sen, mutta minun osaltani lukeminen oli jonkinlaista harppomista ja selaamista. Koko teos meni ohitseni. Olen kuitenkin joskus aikoja sitten katsonut Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus, joten Kirkkaus junttautui yöpöydälleni odottamaan sopivaa hetkeä.

Kesä tuli ja sopiva hetki myös. Ja nyt olen heikkona tähän teokseen. Itkua nieleskellen luin juuri äsken Kirkkauden loppuun. Voisin aloittaa sen nyt uudelleen.

Jalonen on kirjoittanut fiktiivisen teoksen uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framen perheeseen liittyy paljon murhetta ja ahdistusta niin Janetin itsensä kokemana kuin itse kunkin perheenjäsenen omien kärsimysten kautta. Janet Frame joutuu psykiatriseen sairaalaan, tulee kohdelluksi huonosti ja kärsii, ainakin tämän tekstin perusteella, psykoottisista jaksoista. Äärimmäinen herkkyys ja/tai sairaus on samalla sekä kivuliaan pelottavaa että tie luovuuteen. Hoitojaksot tuottavat Janetille tuskaa, mutta myös jättävät hänet henkiin ja rauhoittavat pahimmat myrskyt. Janetista tulee kerta toisensa jälkeen kirjoittava ihminen. Ote kirjasta:

Ainoastaan kirjoittaminen tekee elämästäni elämisen arvoisen. Ei sitä tehnyt äidin Jumalan salaperäinen valtakunta ja uudestisyntymisen odotus. Minä odotan sanoja, jotka oma mieleni on säilönyt ja joista se on pitänyt huolta.

Mielestäni Riitta Jalonen tekee käsittämättömän hienon ja taitavan kirjallisen teon tässä romaanissa. En edes tiedä, onko paikallaan sanoa, että hän on kirjoittanut tämän tekstin. Ehkä hän on taikonut sen salaisista unista tai muovannut muistoista ja kasvien osista. Kirkkauden lukeminen oli kuin olisin siirtynyt hyvin lähelle Janet Framea. Tunsin kaiken ja se tuotti minulle tuskaa ja lohtua samanaikaisesti. Ymmärrän, että fiktiivinen J. Frame ei ole sama asia kuin todellinen J. Frame. Kirkkauden Janetista tulee kuitenkin kokonainen ihminen suruineen ja toiveineen. Minä kuulen hänen hengittävän ja liikkuvan. Mielestäni Jalonen ylistää voimallisesti ihmisestä kumpuavaa luovuutta, kirjoittamista ja sanojen voimaa. Samalla Jalonen kertoo kivusta ja henkisistä haavoista viemättä mitään pois ihmisen lahjakkuudesta ja rohkeudesta.

Äiti teki sanoillaan asioista erityisiä, vaikka niissä päällepäin ei ollut mitään ihmeellistä. Tästä kivestä, jolla istun, hän olisi varmasti sanonut jotakin. Se tapahtui pelkällä katseen ja sanan voimalla.
- Katsokaa lapset, millainen pilvi taivaalla leijailee.
Ja me katsoimme ja näimme juuri sen pilven, jota äiti tarkoitti. Pilvi oli lohikäärme, ja se toi meille kaikkea mahdollista hyvää. Ehkä me lohikäärmeen avulla jaksoimme kaiken pahan, joka kohtasi perhettämme. Äiti katkaisi pahalta terävimmän kärjen ja me säästyimme seuraavaan päivään elossa.

Jalosen teoksesta muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirsin Book Club
Lumiomena
Kaisa Reetta T.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Kirkkaus
Tekijä: Riitta Jalonen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi