Rottien pyhimys Hämeenlinnan teatterissa

Kävin katsomassa eilen Hämeenlinnan teatterin uutuusnäytelmän Rottien pyhimys päivänäytöksessä. Lähtökohdat olivat erittäin suotuisat. Olen lukenut Anneli Kannon samannimisen romaanin keväällä 2021 ja lumoutunut teoksesta. Ostin liput esitykseen jo tammikuussa, joten intoa on piisannut. Kävellessäni seuralaiseni kanssa rautatieasemalta teatterille huomaan ihmisvirran vievän kohti teatteria. En ole innostukseni kanssa yksin. Näytös oli loppuunmyyty.

 

Näytelmä juhlistaa myös Hämeenlinnan teatterin juhlavuotta. Tänä vuonna teatteri on ollut toiminnassa 120 vuotta. Onneksi olkoon! Hämeenlinnan teatteri toimii kauniissa ja hyvin yleisöystävällisessä rakennuksessa. Päänäyttämön katsomon rivit nousevat jyrkästi, katsomme näytelmän kolmanneksi viimeiseltä riviltä. Näkymä lavalle on erittäin hyvä.

 

Näytelmän Rottien pyhimys on ohjannut Milko Lehto. Näytelmän dramatisoinnista vastaavat Milko Lehto ja Katja Krohn. Rooleissa ovat mm. Antti Virmavirta ja Mikko Nousiainen.

 

Näytelmä kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauksesta 1500-luvulla. Kirkko maalattiin sisältä kuvittamaan Raamatun tapahtumia ja vahvistamaan lukutaidottoman kirkonkävijän uskoa Jumalaan ja kirkkoon organisaationa. Pieneen kylään tulevan maailmanmiehet, maalauksen suorittavat pictorit, herättävät ihmetystä ja ihailuakin. Onnettoman tapahtuman seurauksena myös paikallinen outolintu, orpo nuori nainen, saa mahdollisuuden osallistua suureen luomistyöhön.

 

Yhteisönsä syrjimä Pelliina on minulle näytelmän päähenkilö. Sonja Silvander-Valo esittää Pelliinaa voimalla ja herkkyydellä. Näytelmää seuratessani ennätän ajatella monta kertaa, kuinka alkuperäisessä tekstissä Kanto on kirjoittanut Pelliinan aktiiviseksi toimijaksi, joka ei jää toisten jalkoihin. Pelliina on myös katsojan (lukijan) väylä maalausten kauneuteen ja rakkauden mahdollisuuteen. Kiitos, Anneli Kanto, tästä kokemuksesta ja tunteesta. Sama välittyy myös näytelmässä, ja liikutun kyyneliin asti.

Näytelmä Rottien pyhimys on nautinto. Roolitus on hyvä, Andreas Pictor ja mestari Martinus ovat uskottavia. Paikallisyhteisön omat voimahahmot käyvät valtataisteluaan, mikä heijastuu myös kirkon seinien sisällä tapahtuvaan yhteiseen urakkaan.

Nautin lavastuksen ja puvustuksen tarjoamasta näkymästä koristeltavaan ja kuvitettavaan kirkkoon ja keskiaikaiseen suomalaiskylään. Erityisen onnistuneita ovat kirkon seiniin syntyvät maalaukset. Kiitokset lavastussuunnittelusta vastaavalle Juha Mäkipäälle, pukusuunnittelusta vastaavalle Anne Laatikaiselle ja valosuunnittelusta vastaavalle Jari Vuorelle.

Ilahduin väliajalla lämpiössä myynnissä olevista Pelliinan keramiikka-astioista. Keramiikkapaja Potier on valmistanut Kannon romaanin inspiroimana käyttöastioita suomalaisesta punasavesta. Ostin kaksi puurokuppia, jotka otan käyttöön välittömästi. Toivon tämänkaltaista kirjallisuuden ja laajemminkin taiteen inspiroimaa tuotantoa. Tiedän monen Kannon romaanista innostuneen lähteneen paikan päälle Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon. Toivon, että siellä myydään sekä romaania että keramiikka-astioita. Kirjamessuillakin hankkisin mielelläni kirjallisuuteen liittyviä tuotteita kirjojen kaveriksi.

Syksyni teema taitaa olla Anneli Kannon tuotanto. Olin kuuntelemassa häntä Työväen kirjallisuuden päivillä Tampereella elokuussa. Hänen uutuuskirjansa, Punaorvot, on juuri julkaistu. Nyt Hämeenlinnassa on katsottavana Rottien pyhimys ja lokakuussa pääsen kokemaan koskettavan Veriruusut Valkeakosken kaupunginteatteriin.

Ylistys kauneudelle, elämälle ja niille välikappaleille, joiden ansiosta me voimme nähdä merkittäviä asioita ympärillämme

Ensimmäinen ihminen Aatami ja kaikki hänen jälkeläisensä oli luotu neljästä elementistä: liha maasta, veri vedestä, henki ilmasta ja lämpö tulesta. - - Ihminen oli kokonainen pieni maailma, minor mundus.

Kun sain Anneli Kannon uuden romaanin luettavakseni, arvasin pitäväni aarretta käsissäni. Aloitin varovasti ja pidin tarinaan etäisyyttä. Päädyin lukemaan vain vähän kerrallaan ja kuuntelemaan sitten saman äänikirjana. Teoksen lukee Erja Manto, mikä sai minut miltei ilon kyyneliin. Jossain vaiheessa paperikirja lähti vetämään sellaisella vauhdilla, että äänikirja jäi odottamaan keväisiä kävelylenkkejä. Tänään maltoin vielä kuunnella kustantajan tarjoaman striimauksen, jossa Kannon kanssa teoksen maailmasta ja sen merkityksistä keskustelee Anna Kortelainen. Fanitan koko naiskolmikkoa, joten onneni on melkoisen täysi. Nyt olen lukenut romaanin ensimmäistä kertaa.

Kannon Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaustyöstä 1500-luvulla. Romaani on fiktiota, vaikka mukana on ymmärtääkseni ainakin kuvien osalta paljon myös faktaa, josta Kanto on sitten teoksen sommitellut. Kirjan kannen kuvat ovat kirkon seinistä. 

Päähenkilöitä ovat ainakin kirkkoa maalanneet pictorit ja paikallinen hylkiö, Pelliina. Siinä missä maalarit ovat arvostettuja käsityöläisiä, on saviastioilla itsensä nippa nappa elättävä outo orpo tyttö moninkertaisen kummeksuttava olento pienessä yhteisössä. Jo pelkästään tapahtumat ja tarinan juonen kulku on kiehtova. Teoksen kanteen on kuvattu kirkon maalauksia, ja teoksessa Kanto kuvaa niitä aivan mahdottoman mukaansatempaavasti ja elävästi. Ote teoksesta: 

Martinus piirsi minua varten hiilellä luonnoksen Tuskien Miehestä josta tuli niin kärsivän näköinen että sydäntä viilsi. Kun luonnoksesta ei tullut hänen mielensä mukainen hän ripsutti kanansiivellä hiilen pois ja piirsi uudelleen. Kristuksella oli kovat kivut ja hän oli niin laiha että kylkiluut näkyivät. Vilppu oli tehnyt nokimustaa ja maalasimme Kristukselle murheenmustalla värillä - - . Kristuksen tukasta tuli musta ja kylkiluista mustat ja kasvot olivat tuskasta vääristyneet.

Kanto kuitenkin ylittää juonet, käänteet ja kaiken sellaisen romaanissaan ja kurottaa kohti ikuista. Olen aivan liikuttunut Rottien pyhimyksen äärellä. Teoksessa kuvataan taiteilijan luomistyötä ja taitelijaksi kasvamista. Teos on kuvaus työstä ja ihmisistä työnsä äärellä. Maalarin osaaminen on ainakin katseessa ja sivellintä pitävässä kädessä. Luova työ vaatii paljon kärsivällisyyttä ja vakaata kättä, mutta myös mielikuvitusta ja rohkeutta tehdä asioita uudella lailla. Maalarin lisäksi – tai ehkäpä vastapainoksi – asettuu omaa työtään tekevä pappi Petrus Herckepaeus, sinne piispan ja kaniikkien varjoon. Ote teoksesta:

Lopulta Petrus Herckepaeus kaksitoista vuotta opiskeltuaan oli valmistunut magisteriksi, mutta tutkinto ei lainkaan valmistanut häntä siihen mitä tuleman piti.
Hän tunsi itsensä ruunaksi, jolle oli lyöty kuolaimet suuhun ja länget hartioille, perään painava kärry vedettäväksi ja piiska viuhumaan lautasille. Ruunalta oli viety miehiset tarvekalut, ja siinäkin Petrus Herckepaeus tunsi kohtalonyhteyttä hevosen kanssa.

Kanto käyttää kieltä taitavasti, aivan haluamallaan lailla. Kun ääneen pääsee Pelliina, tekstistä putoavat pilkut ja sanat kuvaavat hyvin ihmisten välisten suhteiden kipua ja hyljeksityn tuskaa. Pahasilmä ja kateisiin kuuluva saa kyläläiset katsomaan häijysilmällä ja ohiväistämään. Kun teoksessa tunteet kuumenevat, haukkumanimet ovat vertaansa vailla. Nykyisen tylsän ja toistetun v-sanan asemasta voisi ottaa käyttöön kryppyperseen ja pyövelin napalangon.

Kannon romaani Rottien pyhimys saa minut kokemaan olemassaolevan kauneuden. Romaanissa tuntuu olevan kaikki: ihmisten toiveet, Jumala, arkinen aherrus ja elämän koko kulku alusta loppuun. On uskomatonta, että lukemalla pääsen Andreas Pictorin viereen katsomaan maalien sekoittamista ja seinään tehtyjä hiililuonnoksia. Mennyt on nyt, ja henkäisen, kun sivellin on niin pehmeä ja maali häikäisevän kirkasta. Saan häkeltyä kuvista aivan kuin vuosisatoja sitten ne ihmiset, joille esittävät kuvat olivat ennennäkemättömiä. Maalarit ovat jumalallisia välikappaleita, mutta niin on kirjailija Anneli Kantokin. Kiitos tästä kauneuden ja pyhyyden kokemuksesta, jota en osannut edes kaivata, mutta jota rakastin joka sivulla.

Tiedän käyväni olosuhteiden sen salliessa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Toivottavasti siellä on myytävänä Kannon romaania kesä toisensa jälkeen. Tällaista mahdollisuutta tarjota kirkossa kävijöille pysyvämpää muistijälkeä historiallisesta rakennuksesta ja sen taiteesta ei saa hukata.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Rottien pyhimys
Tekijä: Anneli Kanto
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Gummerus

Tommy Orange: Ei enää mitään

Joskus tarina on se, ettei tarinaa ole.

Opal tekee aina saman asian kavuttuaan postiautoonsa. Hän katsoo peruutuspeiliin ja huomaa katsovansa itseänsä vuosien läpi. - - Silti hänestä on raskasta nähdä vuodet kasvoillaan, haarautuvat uurteet ja rypyt silmien ympärillä kuin halkeamat betonissa. Mutta vaikka hän ei pidä kasvojensa katselusta, hän ei ole osannut lopettaa sitä aina peilin nähdessään. Peilissä hänen on mahdollista saada hetkeksi kiinni kasvojensa ainoista kuvajaisista, jotka voi itse nähdä – lasin pinnalla.

Aloitin Tommy Orangen romaanin Ei enää mitään varovasti ja etäisyyttä pitäen. Teos kertoo Yhdysvaltojen alkuperäisväestön eli intiaanien elämästä nykyajassa ja valtakulttuurin puserruksessa. Romaani kertoo urbaaneista intiaaneista, identiteeteistä, yhteisöistä ja niiden puutteesta ja juurettomuudesta. Kuuntelin äänikirjaa ja aina välillä luin uudelleen kirjaa paperiversiona. 

Lopussa varovaisuutta ei enää ollut, romaani tuntuu sydämessäni kipuna. Romaanin henkilöt ovat monella lailla eksyksissä ja osattomina. Löydän paljon tunteita, jotka ovat minulle tuttuja. Loppu teoksesta sulaa itkuksi. Kuuntelen kirjan loppuun ja hengittelen pitkään sulatellen kaikkea kuulemaani. Palaan lukemaan tekstiä paperikirjasta. Olen lukenut kirjan, johon haluan ehdottomasti myöhemmin elämässäni palata.

Hän haluaa kuulla rummun vielä kerran. Hän haluaa nousta seisomaan ja lentää pois verisillä sulillaan. Hän haluaa perua kaiken tekemänsä. Hän haluaa uskoa tietävänsä, miten rukous tanssitaan ja uutta maailmaa rukoillaan.

Alusta asti tarina tuntuu olevan menossa kohti tuhoa. Romaanissa pääsevät ääneen monet henkilöt, joiden tarinat nivoutuvat yhteen. Yksittäisten ihmisten kautta menneet vuosikymmenetkin tulevat osin kerrotuiksi. Väkivalta erottaa ihmisiä toisistaan. Kuolema tuntuu olevan läsnä aina. Päihteistä haetaan unohdusta ja turtumusta, mutta apu on vain hetkellistä. Niin aikuiset kuin lapsetkin ovat yksinäisiä, ja yhteys toiseen ihmiseen tuntuu olevan miltei mahdoton saavuttaa. Välittämistä ja huolenpitoakin tarinassa on.

Orange on taitava kirjoittaja. Jään ihailemaan teoksen rakennetta ja tyyliratkaisuja, kunnes taas tempaudun tarinan vietäväksi. Kaikkein vaikuttunein olen romaanin Välinäytöksestä, jossa nimetyt minäkertojat vaikenevat ja ääneen pääsee kertoja, joka kuvaa meidän kaikkien [intiaanien] tekoja ja kokemuksia. Viimeinen valitsemani ote teoksesta:

Murhenäytelmästä tulee sanoin kuvaamaton, koska olemme sentään taistelleet vuosikymmeniä, jotta meidät tunnustettaisiin tässä ajassa eläviksi ihmisiksi, nykyaikaisiksi ja osallisiksi maailmassa, mutta kohtalomme on kuolla nurmella sulkiin pukeutuneena.

Teos: Ei enää mitään (There There)
Tekijä: Tommy Orange
Suomentaja: Jussi Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Aula & Co

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Siitä lähtien olen kuljettanut sinut kanssani kaikkialle, Sol, rakentanut sanoista sen maiseman, jossa kuljen, jotta se olisi myös sinun ulottuvillasi. Voin puhua sinulle silloinkin, kun et kuule, tarvitsematta pelätä, että sanat katoavat avaruuteen, mistä niitä ei poimi kukaan.

Kansi on Jussi Kaakisen suunnittelema.

Aloitin jo kerran Itärannan uutuuden lukemisen. Ajankohta oli väärä, olin ennen joulua sumuisen väsynyt ja lukeminen ei edistynyt laisinkaan. Laitoin kirjan tyynesti takaisin yöpöydän pinoon ja päätin palata kirjaan vähän myöhemmin. Loman aikana sain nukuttua ja luettua muita kirjoja. Kirkkain ajatuksin aloitin kirjan uudelleen viikon alussa. Vauhdittajana toimi 28.12.2020 pidetty Järvenpään kirjaston etätapahtuma, jossa esiintyi Emmi Itäranta. Hän kertoi mm. kirjoitusprosessistaan.

Kuunpäivän kirjeet on voimakas teos. Se ottaa mielestäni kantaa ihmisen merkitykseen luonnolle ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen. Se on myös uskomattoman kaunis teos. Itäranta kirjoittaa hyvin ilmaisuvoimaisesti kuvaten luontoa tarkasti. Ote teoksesta: 

Kahvilasta palaan asuntoomme, kuljen siellä kuin aave. 

Bambutuolit puistoon katsovalla parvekkeella seisovat tyhjinä, mutta parveke on täynnä: siemenestä kasvattamani yrtit levittävät tuoksua hyllyiltään, rosmariini ja basilika ja korianteri, ja suuressa saviruukussa kukkiva ruusukvitteni vetää kimalaisia puoleensa. Niiden surina on hidasta ja niiden turkki hohtaa siitepölystä, ja voisin katsella niitä koko päivän. Istutimme kvittenin ruukkuun yhdessä saavuttuamme Fuxille, kätemme hipaisivat toisiaan, kun työnsimme sen tummaan multaan. - - Silti puhuin pensaalle toisinaan, kun et ollut kotona. Kerroin sille, että pitäisin siitä huolen, pyysin sitä kasvamaan vahvaksi ja onnelliseksi, ja sen kasvoi.

Kuunpäivän kirjeet -teoksen runkona toimivat parantaja Lumi Salon kirjeet puolisolleen. Etnobotanisti Sol Uriarte ei palaa työmatkaltaan ja Lumi jää epätietoisuuteen. Mitä on tapahtunut? Pariskunnan yhteiseen historiaan kiertyvät yksittäisten ihmisten elämää yleisemmät tapahtumat. Maapallo ei enää ole suotuisa asuinpaikka. Ihmiset tutkivat uusia planeettoja ja etsivät keinoja hyödyntää kaikkea ympärillään. Teoksen maailman ihmisten yllä leijuu mielestäni tuho tai ainakin sen uhka. 

Itäranta on kirjoittanut teokseen taitavasti tekstien kirjon. Teoksessa on kirjeiden, viestien ja tapahtumien kuvauksen lisäksi katkelmia mm. geologisesta sanakirjasta, muista hakuteoksista ja kansantarina. Tekstikokoelma luo kuvan ihmisten elämästä ja niistä tapahtumista, jotka johtivat nykyisenlaisen yhteiskunnan muuttumiseen. Teoksessa ollaan vuoden 2168 keväässä.   

Siinä missä Sol edustaa konkreettisempaa puolta yhteiskunnasta, Lumi on selkeästi mystiikan ja henkimaailman äärellä työnsä vuoksi. Hän on henkimatkaaja, joka kulkee yhdessä sieluneläimensä kanssa. Ote teoksesta:

Aloitin matkan tekemisen vaimealla hyräilyllä. joka kutsui reittiä jalkojeni juureen, maisemaa ympärille: lauloin itselleni näkyviksi muinaisen metsän korkeat kuuset ja niiden oksia ravistavat puhurit, vihreät varvut puiden alla ja vaimeina virtaavat vedet. Lauloin jokaisessa juuressa ja lehtisuonessa juoksevan elämän, valon ja varjon vaihtelun metsän matolla, kivet joita vesi kuluttaa. Lauloin tuoksun, joka kohosi sateesta ja jäästä ja keväästä, ja auringosta neulasten iholla. - - Aukot avaruudessa väljenivät, tiet toisiin paikkoihin, hohtavat madonreiät laajenivat leveiksi tunneleiksi.

Kirjaa lukiessani liikutuin ja vaikutuin. Itäranta kuvaa kauniisti luontoa pienimmästä kivestä ja kukasta valtavan avaruuden pimeyteen ja tähtiin. Hän kertoo myös ihmisen puuttumisesta kaikkeen ympärillään. Tulevaisuuden vaihtoehdot näyttäytyvät meille tässä ajassa teosta lukeville. Kuinka voisimme säilyttää mahdollisimman paljon olemassa olevaa eliöiden kirjoa ja puuttua ympärillämme olevaan luontoon mahdollisimman vähän? Tuleeko ihmisen tehdä, koska haluaa ja voi?

Olen lukenut aikanaan sekä Teemestarin kirjan että Kudottujen kujien kaupungin. Itärannan kolmas romaani on minulle merkittävin näistä kolmesta. Kiitos kirjasta, Emmi Itäranta! 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Kuunpäivän kirjeet
Tekijä: Emmi Itäranta
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Teos

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Ehkä me kaikki synnymme luottavaisina ja sitten menetämme luottamuksen. Ehkä meidän kaikkien oli löydettävä se uudelleen ennen kuolemaamme.

Kassandra Montagin Tulvan jälkeen on tästä ajasta kauas tulevaisuuden maailmaan sijoittuva selviytymistarina. Lukeva puolisoni ennätti lukea kirjan ennen minua, joten poikkeuksellisesti ennätimme vertailla lukukokemuksiamme ennen blogitekstin kirjoittamista. Hän on lukukone, joka istuu kirja nenässä kiinni kaiken vapaa-aikansa.

Tulvan jälkeen kertoo dystooppisesta maailmasta, jossa ihmisten elintilan on vallannut aikaa sitten vesi. Ihmisyhteisöt taistelevat niukoista resursseista ja ihmisten henkilökohtaiset taidot parhaimmillaan mahdollistavat eloonjäämisen. Päähenkilö Myra on elämää kokenut aikuinen nainen, jolla on kaksi lasta. Ainostaan nuorempi tyttäristä elää Myran kanssa, joten huoli vanhemman tyttären hyvinvoinnista kalvaa naista koko ajan. Myra on taitava kalastaja, jonka hankkimien saaliiden turvin on mahdollista vaihtokaupalla saada jotain muuta tarpeellista niukkuuden keskellä.

Innostuin teoksesta esittelytekstin perusteella ja pyysin kustantajalta arvostelukappaleen. Bonni Leon-Bermanin tekemä kansi on niin kaunis, ihastelen sitä vieläkin. Romaanin takakansiteksti korostaa äidin ja tyttären selvitymistarinaa. Teos on Montagin esikoinen. Aloitin lukemisen innostuneena, mutta sitten vauhti tyssäsi alkuunsa. Luin teoksen loppuun hypähdellen ja vääntämällä.

Tulvan jälkeen on kustantajan mukaan trilleri. Luen trillereitä todella harvoin. Tätäkään teosta en lukenut ensisijaisesti jännityksen kautta. Romaanissa on vähän kaikkea: rakkautta, perheen ja yksilön tarinaa, ihmisen pyrkimystä hyötyä luonnosta ja luontokatastrofin seurauksia ihmisyhteisöjen elämälle. Minulle tämä on lähinnä dystopiaa. Genren ja teeman lisäksi pohdimme teoksen luettuamme teoksen kohderyhmää. Ehkä päähenkilöä mukaillen kirja voisi olla parhaimmillaan aikuislukijalle. Teos sopii kokemattomallekin lukijalle, se on helppo lukea ja juonivetoinen. Itse en oikein päässyt vetoon kiinni, tarina ei valitettavasti jaksanut kiinnostaa. Ehkä halusinkin pitää teokseen etäisyyttä, koska ympärillämme kytevä pandemia ei innosta ainakaan minua dystopioiden maailmaan. Ote fiktiivisisestä teoksesta:

Maailma muuttui niin nopeasti, että oli vaikea olla kunnianhimoinen tai tehdä suunnitelmia. Kun tulvat olivat pahentuneet pahenemistaan, elämä oli yhtä aikaa edennyt nopeasti ja pysähtynyt.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Nörttityttöjen Niina Tolonen on bloggauksessaan lukenut teoksen paljon tarkemmin ja analyyttisemmin kuin minä, lukekaa vaikka. Niina kirjoittaa mm. veden määrästä, joka puhututti myös puolisoani. Tuhat vuotta on pitkä aika!

Teos: Tulvan jälkeen
Tekijä: Kassandra Montag
Suomentaja: Hanna Arvonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: HarperCollins

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Kesäpäivänä teltassa lukeminen on ihanaa

"Olen miettinyt sitä, miten paksu kirjan pitäisi olla", minä sanoin. "Mitään tiiliskiveä siitä ei saa tulla, koska kukaan ei jaksa lukea sellaista.Mutta rahalle pitää kuitenkin saada vastinetta: ei mitään  novellia, jossa on sivun täytteenä hirveästi ilmaa."
Kattesundissa Frederik seisahtui ja katsoi minuun. Ilmaisi ytimekkäästi olevansa samaa mieltä nyökkäämällä pari kertaa, kuin yhteenvetona. Sitten hän ojensi minulle kätensä, katseli sitä ja odotti.
"Neljäsataakolmetoista", hän sanoi.
"Täh?"
Tartuin hänen käteensä.
"Neljäsataakolmetoista sivua. Täydellinen kirjan pituus."

Mattias Edvardssonin kirjoittama Melkein tosi tarina on dekkarimainen romaani nuorista, jotka vuonna 1996 pääsevät luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmaan Lundin yliopistoon. Melkein tosi tarina kertoo ainakin nuoruudesta, kirjoittamisesta ja ihmisten hyväksikäytöstä. En ole hääppöinen dekkarilukija, mutta onneksi Edvardssonin teoksen voi lukea ilman murhamysteeriäkin.

Melkein tosi tarina sisältää muutaman röyhkeän ja omaan napaan tuijottavan kirjailijan ja kurssillisen nuoria, jotka haluavat tulla merkittäviksi kirjailijoiksi. Kertoja Zack(arias) Levin kuuluu opiskelijoiden ryhmään, joka tutustuu toisiinsa opiskelun alussa. Karismaattinen ja käytökseltään paskamainen Adrian Mollberg on opiskelukaveri ja kertojan paras ystävä. Kurssia vetää postmodernisti Li Karpe, joka sytyttää miehet ja naiset ympärillään. Erityisen lämpimiä tunteita minulla lukijana ei herää kehenkään teoksen henkilöön. Tästä muodostuu minulle ongelma lukemisen aikana.

Edvardsson kirjoittaa hyvin, mutta näissä kirjoissa on jotain sellaista, mikä ei minua viihdytä. Onkohan minulle merkittävää se, että löydän jonkun, jonka nykyhetkestä tai tulevaisuudesta kiinnostun? Teoksessa minulle kiinnostavin henkilö on Betty, joka joutui pettymään elämässään. Betty opiskelee ja on lahjakas, mutta päätyy monella lailla hyväksikäytetyksi.

Melkein tosi tarinassa nautin eniten kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvästä. Edvardsson kuvaa hyvin lukemisen ihastusta ja hurmiota, jonka fiktioon humpsahtaminen voi saada aikaan. Kirjoittaminen on onnistumista ja kompurointia samaan aikaan. Kirjallisuuden maailma on omansa ja se ei saumattomasti toimi yhteen tosimaailman kanssa. Ote teoksesta:

Komisario risti harmistuneena kätensä vatsan päälle. - - 
"Hyvä tarina menee kaiken muun edelle. Näinä postmoderneina aikoina totuus on äärimmäisen suhteellinen käsite."
"Paitsi murhatutkinnassa."
"Niin, siinä olet tietysti oikeassa."

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Melkein tosi tarina (En nästan sann historia)
Tekijä: Mattias Edvardsson
Suomentaja: Tiina Ohinmaa
Julkaisuvuosi: 2017 (2016)

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tiesin joutuvani kohtaamaan ihmisiä jotka sanovat minulle mitä vain, rumaa ja kaunista niin kuin tähänkin mennessä. Olisi opittava ymmärtämään uudelleen tuttujen ja tuntemattomien puheita, ilmeitä ja eleitä. Jos en ymmärtäisi niitä, en osaisi muuttaa niitä kertomuksiksi.
Sisälleni oli sairaalavuosien aikana syntynyt liuta ihmisiä.
Olin varma, että kirjoittaisin vielä heistä. He ovat kotini.

Oikean hetken löytäminen on vaikeaa. Useimmiten joudun vain alistumaan siihen, että jonkun kirjan lukeminen joko osuu sopivaan ajankohtaan tai sitten ei. Sain Riitta Jalosen uutuusromaanin luettavakseni lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla. Pian tilaisuuden jälkeen ymmärsin, että haluan lukea kirjan oikealla hetkellä. Ehdotin Kirkkautta luettavaksi keväällä eräässä lukupiirissämme. Luimme sen, mutta minun osaltani lukeminen oli jonkinlaista harppomista ja selaamista. Koko teos meni ohitseni. Olen kuitenkin joskus aikoja sitten katsonut Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus, joten Kirkkaus junttautui yöpöydälleni odottamaan sopivaa hetkeä.

Kesä tuli ja sopiva hetki myös. Ja nyt olen heikkona tähän teokseen. Itkua nieleskellen luin juuri äsken Kirkkauden loppuun. Voisin aloittaa sen nyt uudelleen.

Jalonen on kirjoittanut fiktiivisen teoksen uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framen perheeseen liittyy paljon murhetta ja ahdistusta niin Janetin itsensä kokemana kuin itse kunkin perheenjäsenen omien kärsimysten kautta. Janet Frame joutuu psykiatriseen sairaalaan, tulee kohdelluksi huonosti ja kärsii, ainakin tämän tekstin perusteella, psykoottisista jaksoista. Äärimmäinen herkkyys ja/tai sairaus on samalla sekä kivuliaan pelottavaa että tie luovuuteen. Hoitojaksot tuottavat Janetille tuskaa, mutta myös jättävät hänet henkiin ja rauhoittavat pahimmat myrskyt. Janetista tulee kerta toisensa jälkeen kirjoittava ihminen. Ote kirjasta:

Ainoastaan kirjoittaminen tekee elämästäni elämisen arvoisen. Ei sitä tehnyt äidin Jumalan salaperäinen valtakunta ja uudestisyntymisen odotus. Minä odotan sanoja, jotka oma mieleni on säilönyt ja joista se on pitänyt huolta.

Mielestäni Riitta Jalonen tekee käsittämättömän hienon ja taitavan kirjallisen teon tässä romaanissa. En edes tiedä, onko paikallaan sanoa, että hän on kirjoittanut tämän tekstin. Ehkä hän on taikonut sen salaisista unista tai muovannut muistoista ja kasvien osista. Kirkkauden lukeminen oli kuin olisin siirtynyt hyvin lähelle Janet Framea. Tunsin kaiken ja se tuotti minulle tuskaa ja lohtua samanaikaisesti. Ymmärrän, että fiktiivinen J. Frame ei ole sama asia kuin todellinen J. Frame. Kirkkauden Janetista tulee kuitenkin kokonainen ihminen suruineen ja toiveineen. Minä kuulen hänen hengittävän ja liikkuvan. Mielestäni Jalonen ylistää voimallisesti ihmisestä kumpuavaa luovuutta, kirjoittamista ja sanojen voimaa. Samalla Jalonen kertoo kivusta ja henkisistä haavoista viemättä mitään pois ihmisen lahjakkuudesta ja rohkeudesta.

Äiti teki sanoillaan asioista erityisiä, vaikka niissä päällepäin ei ollut mitään ihmeellistä. Tästä kivestä, jolla istun, hän olisi varmasti sanonut jotakin. Se tapahtui pelkällä katseen ja sanan voimalla.
- Katsokaa lapset, millainen pilvi taivaalla leijailee.
Ja me katsoimme ja näimme juuri sen pilven, jota äiti tarkoitti. Pilvi oli lohikäärme, ja se toi meille kaikkea mahdollista hyvää. Ehkä me lohikäärmeen avulla jaksoimme kaiken pahan, joka kohtasi perhettämme. Äiti katkaisi pahalta terävimmän kärjen ja me säästyimme seuraavaan päivään elossa.

Jalosen teoksesta muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirsin Book Club
Lumiomena
Kaisa Reetta T.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Kirkkaus
Tekijä: Riitta Jalonen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi