maanantai 22. tammikuuta 2018

Karo Hämäläinen: Yksin

Äänikirjat kuuntelen mieluiten CD-muodossa, autossa ja yksin. Elämäntilanteeni mahdollistaa minulle joka viikko monta tuntia tämän ilon äärellä. Joulukuussa kuuntelin tarinaa miehestä, joka eli, ainakin jos on fiktiota uskominen, elämänsä yksin. Ote kirjasta:
"Millä keinoin minusta oli tullut maailman paras? Kerroin, että olin tehnyt kaiken itse. Vain sillä tavoin oppii tuntemaan kehonsa ja sielunsa, eikä muun tuntemisella ollut väliä. Muut ihmisen ovat arvaamattomia. Ei omaa onnistumistaan voi mitata heidän kauttaan."

Karo Hämäläisen Yksin kertoo tosimaailmassa eläneen juoksija Paavo Nurmen fiktiivisen tarinan. Yksin on äänikirjana kuulijalleen vangitseva kokemus. Mies, jonka koko elämä nopeasti juokseminen on, on mielestäni vaikea ja yksitotinen ihminen koko tarinan ajan. Minäkertoja Nurmi saavuttaa niin paljon elämänsä aikana, mutta katkeruus on sisäsyntyistä ja katse jää itseen. Nurmesta tuleekin mieleen Sinuhe egyptiläinen.

Tartun harvoin kirjoihin, joissa tiedän urheilulla olevan merkittävä rooli. Kuitenkin Zlatan Ibrahimovichin elämäkerta ja Miika Nousiaisen Maaninkavaara olivat hyviä lukukokemuksia. Yksin solahtaa vaivatta samaan luokkaan. Jukka Pitkäsen lukusävy sopi hyvin romaaniin, jonka minäkertoja on miltei maaninen omassa tavassaan toimia.
"Luulin väärin. En ollut enää sama mies, jonka käynnin tunnin. Kone pyörähti muutaman kierroksen täydessä rasvassa, ja juuri kun luulin saaneeni juoksusta taas kiinni, hajosi taas joku kohta. Täytyi korjata, virittää, säätää, ja virittämisen aikana jokin toinen paikka rasittui liikaa, ei kestänyt, vaan päästi höyryt ulos, pihisi pilkallisesti. Olin läkkipellillä paikkailtu höyrymasiina."
Teos: Yksin (äänikirja)
Tekijä: Karo Hämäläinen
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 6 CD-levyä eli 6 h 28 min
Julkaisuvuosi: 2016 (kirjana 2015)
Kustantajat: WSOY ja BTJ Finland

tiistai 16. tammikuuta 2018

Fiona Barton: Leski

En pidä jännitysromaaneista ja yleensä onnistun välttelemään niitä. Joulun aikaan olin kuitenkin mielentilassa, jossa aloin lukemaan kotiini tullutta uutuusromaania. Fiona Bartonin Leski muistutti minua Nainen junassa -teoksesta, jonka kuuntelin jonkin aikaa sitten äänikirjana.

Leski kertoo erään naisen ja itse asiassa siinä samalla myös hänen avioliittonsa tarinan. Tarina tapahtuu kahdessa aikatasossa, vuodessa 2006 ja 2010. Kertojia on viisi: leski itse eli Jean Taylor, aviomies Glen, Bella-tytön äiti Dawn Elliot, toimittaja Kate Waters ja poliisi Bob Sparkles. Olennaista tarinassa on rikosepäily, itse rikos ja rikoksen tulkinta. Epäily on lapseen kohdistuva seksuaalirikos, joka ei jätä lukijaa kylmäksi.

En nauti näistä kirjoista, siksi mietin lukemisen lopettamista pitkälle kirjaa lukiessani. Leski ei sisältänyt kamalaa yksityiskohtaista kuvausta, mutta koko ajatuskin rikoksesta ja ihmisen pahuudesta oli minulle melkein liikaa. No, luin kirjan loppuun.

Bartonin kirja on hyvin kirjoitettu ja taitavasti rakennettu. Hän kuvaa useiden eri ihmisten näkökulmasta tapahtumia ja miettii mielettömyyden mieltä. Mikä saa ihmisen pysymään parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka reaktioita ja käytöstä ihmettelee todella kuukaudesta toiseen? Barton ei anna kysymykseen yksioikoista tai lällyä vastausta.

Sparkes oli alkanut panna merkille jokaisen Bellan ikäisen lapsen niin kadulla, kaupoissa, autoissa kuin kahviloissakin, ja silloin hän aina tähyili mahdollisia pahantekijöitä. Se oli alkanut vaikuttaa hänen ruokahaluunsa, joskaan ei huomiokykyyn. Hän tajusi, että se oli valtaamassa hänen elämänsä, mutta hän ei voinut sille mitään.
"Bob, siitä jutusta on tullut sinulle pakkomielle", oli Eileen sanonut muutama ilta sitten. "Eikö voida käydä edes ulkona drinkillä ilman että katoat omiin ajatuksiisi? Sinun pitää rentoutua."
Sparkesin oli tehnyt mieli karjaista: "Haluatko sinä, että taas yksi lapsi siepataan sillä aikaa, kun minä juon lasillisen viiniä?"

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Leski (alkuteos: Widow)
Tekijä: Fiona Barton
Suomentaja: Pirkko Biström
Julkaisuvuosi: 2017 (2016)
Kustantaja: Bazar

maanantai 15. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kansikuva kustantajan sivuilta
"Olen jo nyt niin väsynyt", hän sanoi. "Ihminen kuolee pikkuhiljaa, rauhan aikana siis, ja tällä tavalla se alkaa."
Lukukokemukseni romaanista Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa muodostui hartaaksi, miltei hurmioituneeksi. Luettuani Ahokummun pienoisromaanin olen häkeltynyt ja liikuttunut. Gummeruksen joulun aikoihin lähettämä ennakkokappale pääsi luettavakseni tammikuun alussa. Olen tietoisesti välttänyt muiden bloggareiden tekstejä tästä teoksesta, koska olen halunnut pitää muuttumattomana omat muistoni ja tunteeni, jotka teos on aktivoinut.

Teos alkaa minäkertoja Max Halman äidin kuolemalla. Max järjestelee ajatuksiaan, muistojaan ja ehkä jopa äitinsä jäämistöä tarinassa. Max myös joutuu silmätysten isänsä tarinan kanssa. Maxilla ei ole ollut isää elämässään. Hän tietää isästään jotain, mutta oppii paljonkin lisää tarinan edetessä.

Tarina etenee useammassakin aikatasossa. Äidin kuolema sijoittuu vuoteen 1982. Olin lukijana heti omien muistojeni keskellä ja samaistuin minäkertojaan. Max ihmettelee äitinsä kuolemaa ja uutta tilannettaan ja onnistuu liikuttamaan minua ja olemaan samalla hyvin vähäpuheinen ja -eleinen. Ote kirjasta:
En muistaisi äitiä tuollaisena. Savinen ihminen. Valettu arkunkokoiseen muottiin. Kasvot murenisivat heti, kun kansi vedettäisiin kiinni.

Muistaisin hänet luultavasti vähän yli kolmekymmenvuotiaana kuten tähänkin asti. En muistanut hänen vanhentuneen, se oli tullut aina yllätyksenä kun tapasimme. Muistin hänet jostain syystä sellaisena kuin hän oli ollut viisikymmentäluvulla. Silloin kun itse olin yhden- tai kahdentoista tienoilla.
Mykkä suru lisääntyy teoksen edetessä. Max viettää aikaa kuolleiden perhosten ja oman isänsä historiaa selvittäen. Teoksen nimi, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, saa merkityksensä teoksessa ja on hyvin liikuttava ja olennainen osa teosta.

Ahokummun teos on herkkä ja tosi. Teoksen tunnelmasta ja kielestä mieleeni tulevat sekä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista että Minna Rytisalon Lempi. Minulle teoksen teema on ihmisten samankaltaisuus, kaikki me olemme tehtyjä samasta aineesta. Erityisesti teoksen loppu oli minulle lukijana yhtä suurta liikutusta. Voi ihmistä, voi elämää ja voi kaiken rajallisuutta!
Mutta se olisi vain yksi päivä. Niin äiti sanoi, kun tapahtui jotain sietämätöntä: vain yksi päivä. Oli muitakin päiviä, toisenlaisia päiviä. Takana ja edessä.
Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Teos: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Tekijä: Anna-Liisa Ahokumpu
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Gummerus

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Bomarn: Pahispomo ja kissat

Kansikuva kustantajan sivuilta
Sain luettavakseni mangaa! Pahispomo ja kissat on hauska pieni kurkistus kovan rikollispomon arkeen. The Don on pahispomo, joka mittelee voimiaan rikollisten kanssa. Hän esittää tosi pahaa tyyppiä, jolta ei heru armoa kenellekään. Asunnollaan hänellä on viisi kissaa, joiden kaikkien nimi on Kitty. Kissat ovat pahispomon heikko kohta, niiltä hän ei kiellä mitään. Kissoja rapsutetaan ja silitetään vaikka kuinka, niille rakennetaan leikkipaikkoja ja ruiskuakin tarvitaan vain kissanpennun ruokkimiseen.

Aluksi minun piti opetella lukemaan mangaa riittävän keveästi ja nopeasti. Ensimmäisellä lukukerralla minua ärsyttivät kaikki sarjakuvaäänet (Hu, hu, hu). Toisella lukukerralla olin sitten huolettomampi ja lukeminen sujui oikein hyvin!

Pahispomo ja kissat on vaivaton, kepeä ja iloinen lukukokemus. Pyysin jälkikasvultani lisää mangaa luettavaksi ja alla olevassa kuvassa on kolmen mangan otos kotihyllystä. Tutustun noihin (Karin, Arki ja Finlandia) sopivalla hetkellä. 

 

Mangasarjakuva ja siitä puhuminen poiki muutakin. Löysimme Netflixistä ihanan romanttisen nuortensarjan Japanista. Good Morning Call on aivan huippu. Tässä sen traileri. Netflixistä löytyy kaksi kautta tätä hupia.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Pahispomo ja kissat on luettu myös blogeissa Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat, Manga Puutarha ja Kaivettua ja kaivattua.

Teos: Pahispomo ja kissat (alkuteos: Aku no Boss to Neko)
Tekijä: Bomarn
Suomentaja: Antti Valkama
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Tammi / Punainen jättiläinen

perjantai 5. tammikuuta 2018

Kevättä kohti

Karstula eräänä joulukuisena aamuna vuonna 2017
Vuoden vaihtuessa olen pyöritellyt mielessäni nykyistä elämääni, tulevaisuuttani ja omia haaveitani. Elämä kaikkineen tuntuu aika raskaalta ja vaativalta, toki bloggaaminen ei missään tapauksessa ole hankalimpia osia elämääni, pikemminkin toisin päin.

Blogini on pysynyt aktiivisena vuonna 2017. Postauksia on 56. Selatessani menneen vuoden merkintöjä huomaan nuortenkirjojen olleen merkittävässä osassa blogissani. Olen joskus miettinyt, hajauttaisinko nuortenkirjat omaksi blogikseen. Miettimisen asteelle se jää vieläkin. Olkoot kaikki lukemani kirjat samassa blogissa, etteköhän te lukijat sen kestä.

Merkittävä osa loppuvuotta blogissani liittyi Finlandia-palkintoon ja lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Se oli hieno kokemus. Myös Ylen 101 kirjaa -bloggaukset ja kaikki siihen liittyvä olivat täynnä kirjojen ja lukemisen iloa.

Olen aina blogissani ajatellut lukevani vapaasti niitä kirjoja, joita haluan. Tämä toive joutuu usein väistymään sen todellisen elämän realiteettien äärellä, jossa olen hankkinut itselleni luettavaa tietyin toivein ja tavoittein. Esimerkiksi arvostelukappaleiden pyytäminen on pääosin mukavaa ja mahdollistaa tietyn teoksen lukemisen haluttuun aikaan. Toisaalta elämä järjestää yllättäviä tehtäviä tällekin lukijalle niin, että arvostelukappaleetkin makaavat pinossa kuukaudesta toiseen odottamassa luetuksi pääsemistä.

Monet ovat koonneet listan kirjoista, jotka ovat lämmittäneet hyllyä jo jonkin aikaa ja jotka nyt olisi syytä lukea. Kotoani löytyisi varmaan kirjahyllyllinen näitä innokkeita. Näköjään kahdella paikkakunnalla asuminen, jota olen harrastanut elokuusta alkaen, on mahdollistanut hyllynlämmittäjien lisäksi laukunlämmittäjät. Esimerkkinä ikiomasta laukunlämmittäjästä voin mainita Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista. Ostin kirjan pokkarina ja olen onnistunut kantamaan sitä mukanani laukussa varmaan elokuusta alkaen.  

Laukunlämmittäjä on kirja, jonka lukija aloittaa suunnattoman kiinnostuksen vuoksi ihan heti, piakkoin ja seuraavaksi. Sitä tulee kantaa mukana aina, koska lukeminen alkaa todennäköisesti hyvin pian. Tyypillisesti laukunlämmittäjää ei tule aloittaneeksi, koska on olemassa vaara, että hetki ei ole sopiva järisyttävän hienolle lukukokemukselle. Laukunlämmittäjästä voi puhua, sitä voi näyttää toisille ja jopa lainata kirjan muille luettavaksi, koska ei itse pysty kirjaa nyt lukemaan. Lainauksen jälkeen kirjan palautuu tutulle paikalleen kannettavaksi.

Aloitin kirjan eilisiltana. On täydellisen höperöä kantaa kirjaa mukanaan päivä toisensa jälkeen. Mietin, että jättäisin kirjan julmasti viikoksi yöpöydälle ja jatkaisin sitä taas viikonloppuna kotiin palattuani. Voin lohduttaa itseäni sillä, että työni puolesta saan kantaa monia kirjoja mukanani joka päivä, vaikka Khemirin kirjan kantamisesta luopuisinkin.

Yritän olla kiltti ja armelias itselleni tänä vuonna. En pyydä yhtäkään arvostelukappaletta. Aiemmin pyytämäni kirjat luen vuoden 2018 aikana ja bloggaan niistä sitten lukujärjestyksessä. Karstulan ja Siilinjärven kirjastot palvelevat minua niin upeasti, että saan kaikki haluamani uutuuskirjat kirjastosta. Tapanani on ostaa julmetun paljon kirjoja. Toivottavasti tuo ostelu pysyy joissakin järkevissä rajoissa tänä vuonna.

Kiitos blogin lukijoille! Elän ajatusharhassa, että kirjoitukseni ovat vain maailmassa hiljaa kyyryssä piilossa ja niitä ei kukaan lue. Nyt lomalla olen kuullut puolituttujen ja ystävien kertovan, kuinka he löysivät lukuvinkkejä blogistani. Ihmeellistä! Sydämeni täyttyy kiitollisuudesta.