sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Rakas lukutaito

Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää!

Opin lukemaan jo pienenä. Lapsuudenkotini ei ollut erityisen kirjallinen. Isäni luki jonkin verran ja kotonamme oli kirjoja, mutta minun innokas lukemiseni herätti ärtymystä. Jotain tärkeämpää työtä olisi ollut aina tehtävänä, mutta minun jatkuva lukemiseni vei aikaa kunnon työnteolta.

Ymmärrän kuitenkin, että lopultaan vanhempani arvostivat lukemistani. Isä vei minua kirjastoon autolla, koska kirjapinojen kuljettaminen pyörällä ei ollut pienelle lapselle helppoa. Sain äidiltä lahjaksi kaksi kirjaa koko lapsuuteni aikana. Ne lahjat tuntuivat erityisen rakkailta, koska äiti oli ajatellut minua ja uskonut minun pitävän kirjoista. Olen joskus aikaisemmin kirjoittanutkin blogissani, että isä luki minulle Aarresaaren ääneen. Se on rakas muisto.

Isän isä luki myös. Kun mummoni ja isäni lähtivät viikonloppuisin kyläreissulle hakemaan voita maalta, jäin ukin kanssa mummolaan. Ukki luki ja minä luin, välillä joimme teetä laseista ja kastoimme siihen näkkileipää. Kuumat näkkärit voitelimme voilla. Välillä nukuimme päiväunet. Sain nukkua ukin kainalossa. Kirja, teetä ja rauhallinen ihminen vieressä, hyvän elämän rakennusaineet ovat pysyneet samana aika pitkään.

Kun lukuhistoriaa alkaa olla takana yli neljäkymmentä vuotta, omassa lukijuudessa on monia kerrostumia. Näiden kerrostumien läpi kahlasin kesällä pakatessani kirjojamme uuteen kotiin. Kuvassa on yksi monista kirjahyllyistämme, jonka tyhjensin. Suurimman osan kirjoista pakkasin mukaan. Ensimmäisten kirjalaatikoiden sisältöä ovat Kaari Utrion ja Kurt Vonnegutin kirjat. Siinäpä lukemiseni ydin. Olin jo aikaisemmin lahjoittanut paikallisille toimijoille monta kassia lastenkirjoja, mutta nyt vein läheisen K-kaupan kierrätyshyllyyn hyvin paljon kirjoja, jotka eivät lähde mukaamme uuteen kotiin. Mukana oli kaksoiskappaleita ja kirjoja, joista voin luopua.


Olen nyt asunut sijaisasunnossa reilun kuukauden. Rakkaiden ihmisten ja leivontamahdollisuuksien lisäksi kaipaan kirjojani ja lempilukupaikkojani. Sunnuntaiaamun ilo on avata sälekaihtimet, ottaa hyllystä hyvä kirja ja lukea omassa sängyssä ensimmäinen tunti. Sitten voi hipsutella keittämään teetä ja lukea päivän lehden.

Onnistuin löytämään puolison, joka lukee vielä enemmän kuin minä. Lukeminen yhdistää meitä ja vaikka luemme erilaisia kirjoja, voimme keskustella kirjoista innokkaasti ja polveillen. Kävelemme yhdessä kirjastoon ja ruokakauppaan. Kun etsimme uutta asuntoa, yhtenä kriteerinä oli kirjaston läheisyys. Kun muutin uudelle paikkakunnalle, hain itselleni kirjastokortin.

Olemme rakastaneet kolmea lastamme lukemalla heille kirjoja. Olemme lukeneet koko heidän lapsuutensa. Tässäkin asiassa puolisoni on minua taitavampi ja jaksavampi. Minä pystyn lukemaan itsenikin uneen. Lasten kasvettua en ole lopettanut ääneen lukemista. Nyt luen lukiolaiselleni illalla ääneen klassikkonovelleja. Luen usein myös puolisolleni katkelmia luettavista kirjoista.

Opiskelin aikuisiällä uuden ammatin. Valmistuin viisi vuotta sitten äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Ehkäpä opetuksessani jotenkin välittyy rakkauteni ja arvostukseni kirjallisuuteen. Teen työtä sen eteen, että jokaisen opiskelijan lukutaito kehittyy. Aleksis Salusjärven mukaan lukutaito on henkiinjäämistaito. Sitä se on, aktiivinen kansalaisuus ja vastuullisen aikuisen ihmisen elämä on mahdollista vain, jos osaa lukea. Lukutaito on myös avain omaan henkilökohtaiseen maailmaan, jossa kulkeminen ja jonka rakentaminen tekee elämästä merkityksellistä.

Reilun viikon päästä pääsemme muuttamaan uuteen kotiin. Kirjahyllyn paikka on katsottu. Kun jääkaappi on päällä ja pesukone toimii, ajattelin aloittaa kodin rakentamisen kirjoista.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Kansikuva kustantajan sivuilta
Omien hyllyjen aarteiden lukeminen jatkuu. Sain Maja Lunden Mehiläisten historian jokunen vuosi sitten Ammalta kirjakierrätyksen nimissä. Olen jo Lunden kirjan luetuttanut yhdellä lukiolaisella ja oman lukukokemukseni jälkeen kirja päätyykin luokan hyllyyn lukiolaisten luettavaksi.

Lunden dystopiassa ihminen on omilla teoillaan tehnyt maailmasta sietämättömän paikan. Tarinaa kerrotaan kolmessa ajassa: vanhassa Williamin, nykyisessä Georgen ja tulevassa Taon ajassa. William asuu perheineen Englannissa, George Yhdysvalloissa ja Tao Kiinassa.

Nautin teoksesta erityisesti vaihtuvien aikatasojen vuoksi. Mennyt aika tuntuu vapaalta toiveikkuutensa vuoksi. Vaikka nykyajan ihminen saa halutessaan paljon tietoa menneisyydestä ja nykyhetkestä, monet ihmiset elävät tiukasti kiinni itsessään ja omissa tavoitteissaan. Jos elämä on niukkaa ja perheen toimeentulo vaatii toimimaan tavalla, joka ei välttämättä ole luontoa säästävä, on vaikeaa ajatella koko ihmiskunnan hyvää. Teoksessa huoli omien lasten hyvinvoinnista ajaa kaiken edelle, mikä on ymmärrettävää.

Teoksen kannessa on kuollut mehiläinen. Sen toinen siipi on vaurioitunut. Teos Mehiläisten historia kertoo sekä ihmisten halusta hallita ja hyödyntää mehiläisiä että mehiläisten tuhosta. Teoksessa kerrotaan luonnollisen kuoleman kokevan mehiläisen elämän päättyvän lentokyvyttömyyteen. Siivet kuluvat koko elämän kestävästä lentämisestä. Joukkotuhon kokeneet mehiläiset eivät ole päässeet tuohon asti.

Teos on aiheensa puolesta koskettava. Lunde kertoo tarinan, jota on helppo asettua lukemaan. Vaikka katse on mehiläisissä, teos kertoo ihmisistä ja elämisen iloista ja murheista.

Teoksesta kerrotaan myös näissä blogeissa:
Raija / Taikakirjaimet
Kirjakaapin kummitus
Kirjapolkuni

(Tavalliseen tapaan luin toisten blogitekstit vasta tässä vaiheessa, koska haluan itse muodostaa käsityksen teoksesta. Minulle oli kuitenkin jäänyt mielikuva, että kaikki pitävät tästä teoksesta. Sehän ei pitänytkään paikkaansa, aika moni oli pettynyt teokseen.) Minä pidän teoksesta. Mehiläisten historia kertoo vähäeleisesti merkittävästä asiasta: ihminen tuhoaa itsensä.

Teos: Mehiläisten historia
Tekijä: Maja Lunde
Suomentaja: Katariina Huttunen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi

torstai 4. heinäkuuta 2019

Kurt Vonnegut: Äiti Yö

Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.

Kurt Vonnegut on ikirakkautteni kirjallisuuden saralla. Rakastuin syvästi Vonnegutin teksteihin nuoruusiässä ja ilmeisesti hänen teostensa jättämä jälki minussa on pysyvä tai hyvin pitkäikäinen. En valita.

Viisaasti olen kerännyt kirjahyllyyni miltei kaikki Vonnegutin teokset. Nyt oli aina ottaa ties monennenko kerran uudelleenluettavaksi Äiti Yö.


Jos on olemassa toinen elämä tämän jälkeen, haluaisin hartaasti seuraavassa elämässäni olla ihminen, josta voitaisiin vilpittömästi sanoa: "Antakaa hänelle anteeksi, sillä hän ei tiedä mitä tekee."
Nyt minusta ei voi sanoa niin. 
Minäkertoja Howard W. Cambell jr on Vonnegutin tuotantoa lukeneelle hyvin tutunoloinen päähenkilö. Howard tarkkailee ympäristöä ja itseäänkin. Asenne maailmaan on ihmettelevän hyväksyvä. Howardin elämä on outo yhdistelmä kaikkea mahdollista; hän on syntyjään amerikkalainen, vaikka asuu toisen maailmansodan alkaessa Saksassa ja haluaa pohjimmiltaan elää rauhaista elämää. Howard päätyy kuitenkin kaikkien nähtäville natsien propadandajulkkikseksi, jonka on pelastauduttava jonnekin sodan päättyessä. Koska yhden totuus on toisen valhe, kiitellyn Cambellin elämä menee lopultaan melkoiseksi räpiköimiseksi. Kertomuksessa on yllättäviä käänteitä ja tarinallisia kerrostumia riittävästi, onhan kyseessä Vonnegutin kertoma tarina.

Vonnegutin kaikissa teksteissä on satiirisia piirteitä. Maailmaa, historiaa ja ihmistä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta ja kaikista vakavimmillaankin katse on hyväksyvä ja ymmärtävä. Jo kirjan esittelyteksti muistuttaa tarinan opetuksesta: Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy. Tässä ajassa tuo ajatus tuntuu tärkeältä ja hämmästyttävän todelta.

Teos: Äiti Yö (alkuperäinen Mother Night)
Tekijä: Kurt Vonnegut
Suomentajat: Matti Santalahti ja Marjatta Kapari
Julkaisuvuosi: 1980 (alkuperäinen 1961)
Kustantaja: Tammi