perjantai 10. maaliskuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Kansi kustantajan sivuilta
Kauan se matka kesti ja oli jännitystäkin, jos punikit pysäyttävät junan ja päästävät vaikka ryssät irti ja vaikka antavat niille pyssyn käteen, niin se on meikäläisille kohtalon hetki ja kuolema. - - Eihän nämä vangit samoja ryssiä olleet, jotka Uuno-vainaan pistivät kuoliaaksi ja meitä Hulmilla ampuivat, mutta ryssä kun ryssä, ja nyt ne ovat meidän armon alla.
Anneli Kanto tuli minulle tutuksi Pyöveli-romaanin kautta pari vuotta sitten. Silloin päätin, että seuraavan Kannon romaanin ostan itselleni ja näin tuen kirjailijaa. Lähikirjakaupasta Lahtarit löytyikin. Olen sairastellut ja ollut sen verran työllistetty muilla asioilla viime aikoina, että kirjan lukeminen on sujunut kovin hitaasti. Edeltäjänsä tapaan tässä historiallisessa romaanissa on aika jylhä aihe, jota on vaikea lukea intensiivisesti ja nopeasti. Ote teoksesta:
Teki Saksa muutakin. Se kasvatti meistä sotilaita. - - Osaan olla sekä upseeri että sotamies, ja olen ymmärtänyt, miksei sotamiehen pidä ajatella. Jatkuvilla harjoituksilla ajetaan sotamiehen aivoista ajatukset ulos ja totteleminen selkäytimeen, niin että käskyn kuullessaan mies toimii vaistomaisesti eikä ryhdy pohdiskeluihin. - - En pelkää enää mitään, en sääli. Luotan vain itseeni.

Taitava Kanto on kirjoittanut romaanin moniääniseksi. Siinä ääneen pääsevät monet nuoret miehet, jotka halusivat tai joutuivat lähtemään sotimaan valkoisten joukoissa. Sota vaikuttaa myös naisiin, jotka pääsevät kertomaan tapahtumia omasta näkökulmastaan. Oman äänensä saa myös kuuluville suomenhevonen, joka on isäntänsä mukana sotimassa. Kanto on liittänyt - miltei kutonut -  mukaan myös historiallisia tekstejä, jotka eivät ole Kannon kirjoittamia. Suomen Senaatin julistukset, kenraalin ja valkoisten ylipäällikön Mannerheimin käskyt ja sanomalehtitekstit ovat mukana Lahtarit-romaanissa ja vievät omalta osaltaan tarinaa eteenpäin.

Aloin lukemaan kirjaa puolikuntoisena ja henkisesti puuduksissa. Alusta asti jouduin säätelemään teoksen otetta minuun, nuoret hämmentyneet miehet aseineen loukkaantuvat ja kuolevat tarinassa silmieni edessä. Tapahtumat ovat sattumanvaraisia ja lopullisia. Nuorten innokkuus lähteä, vaihtoehtojen vähäisyys ja muuttuvat tilanteet heittelevät vuonna 1918 ihmisiä kohtalokkain seurauksin. Luettuani kolmasosan teoksesta huomasin olevan niin tiukasti tarinan otteessa, että jokainen kuolema tuntui pahalta. Jokainen onni on niin hetkellinen ja murhe niin pysyvän painava.

Liikutuin Samuli Kytömaan ja Helena Malmbergin yhteisestä tarinasta, mutta myös heidän erillisistä tarinoistaan. Romanttista rakkautta teoksessa on vain vähän. Sen sijaan rakkautta omaan aatteeseen ja omaan ryhmään on mukana enemmän. Huomaan, että minuun sattuu yhtä lailla niin välinpitämättömyys kuin sitoumus. Ote teoksesta:
Minä olin sen verran kovahermoinen enkä vähästä säikähtänyt niin pystyin sitä hommaa tekemähän eikä se mulle uniin tullut. Kaikista ei siihen ollut.
Toisella kertaa soli vähemmän häjyä ja kolmannella kerralla sitei enää ajatellukkaan. Uusi ampumakerta niin kun pyyhki pois sen erellisen kerran.

Kun teos päättyy, lukijan tunne on tyhjyys ja suru. Samalla koko teos, koko Kannon Lahtarit, on tyhjyyttä ja surua. Ote teoksesta:
Kalevankankaan männyt seisoivat korkeina mutta puoleenväliin kuorettomiksi ja pirstoiksi ammuttuna. Pihkanhaju, mädän imelänhaju ja saven haju. Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset.

Koen teoksen aiheen tärkeäksi. Kiitos kirjailijalle! Haluaisin lukea Lahtarit-romaanin sisarteoksen Veriruusut, joka kertoo punaisten tarinan. Siihen voi mennä aikaa, koska ensin minun pitää toipua tästä lukukokemuksesta.

Teos: Lahtarit
Tekijä: Anneli Kanto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus

torstai 23. helmikuuta 2017

Anu Kaaja: Leda

Kansikuva kustantajan sivuilta
Käytävällä kohtasin kuitenkin sijastanne palvelustytön, joka oli varsin sievä, ja jonka huomio kiinnittyi housujeni kireyden paljastamaan tilaan siinä määrin, että hän huudahti.
Päätin hieman leikitellä ja ilmoitin hänelle: "Irstaudessa on menty liian pitkälle! Tuhotkaamme antiikki, kaatakaamme pylväät, aloittakaamme tästä, joka välissämme kohoaa!"
Sain eilen luettavakseni uutukaisen romaanin, Anne Kaajan kirjoittaman Ledan. Nyt viihdyttävä ja hulvaton teos on luettu. Kaaja on minulle uusi kirjailija, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kannen kaunis väri ja valkea joutsen kultaräpylöineen tekee teoksen ulkoasun yhteensopivaksi sen sisältöön.

Leda sijoittuu Ranskaan ja menneeseen aikaan. Teoksen maailmassa on kamarineitsyitä, vallasnaisia, markiiseja ja paroneja. Aurinkokuninkaan jälkeisessä ajassa katsotaan kuitenkin kaivaten antiikin aikaan, joka on vahvasti esillä sisäkkäistarinassa, jossa Jupiter-jumala lumoutuu kauniista ylimysnaisesta ja yhtyy häneen joutsenen muodossa. Tämä tarina kulkee punaisena lankana läpi teoksen.

Kuvaelman kertojana toimii kutkuttavan kiero henkilö, joka pysyttäytyy pitkään nimettömänä. Hän nuoleskelee tarinoillaan herraa, jolle kertomuksensa viesteinä lähettää. Välillä lipeävänkin itsehillintä pettää ja kertoja ärsyyntyy kunnolla. Epäluotettavan kertojan jutut menevät ihan laidasta laitaan. Tarina alkaa raivokohtauksella, jonka minäkertoja saa palvelijan kuollessa sairaskohtaukseen huonoa makua osoittaen!

Kaaja leikittelee taitavasti kerronnassaan ja revittelee kunnolla. Kertoja osaa pysäyttää tarinan, välillä hypätään uuteen paikkaan ja kerran tilanne muutetaan pelkällä tekstiin piirretyllä kiehkuralla. Hupaisaa on, kun kertojasta tulee pikkuriikkinen naisten hameiden alla nuuhkija, hän pääsee hameenalaismatkalle. Kertoja vakuuttaa kuitenkin lukijalle olevansa tilanteen tasalla. Ote teoksesta:
Eikä Adèlekaan ole jäänyt siniseen salonkiin, missä hänet viimeksi tapasimme. Varsin kiusallista, hyvä ystävä!
Mutta tästä ei kuitenkaan tule huolestua, sillä kaikki on hallinnassa ja kertojanne hahmojensa jumalana yhäkin pitää valtaa henkilöittensä ylitse.

Kaaja on taitava sanavalinnoissaan, tarina on ihanan vanhanaikainen kieleltään ja asetelmiltaan. Tarinaa maalataan kerros kerroksen päälle. Neito on kaino ja aatelisherra vaihtelevan himokas. Mutta Leda ei ole pelkästään sievistelevä tarina: ruokailu päättyy oksentamiseen ja myöhästymisen syyksi epäillään piipahtamista reikätuolilla. Tarinan naiset osaavat iloita niin miesten kuin naisten kanssa. Kieroutta riittää miltei jokaiselle teoksessa esiintyvälle.

Mutta ei, koska kysymys on vertauskuvasta, ei meitä häiritse tai erikseen kiinnosta mihin asuun Adèle pukeutuu, kunhan on viehättävä ja herättää häpäisijässään tarpeellisen halun.
Houkuttelu ja viettely ovat teoksen ydintä. Seuratessaan viettelyä myös lukija tulee kertojan kosketuksen ulottuville ja hyväksikäytetyksi. Lukijaihminen antautuu jumalakertojalle, ja se kaikki on väistämätöntä. Ote teoksesta:
Tuohon kuvaan, jossa
ihminen alistuu jumalalle,
kuten luonto alistuu ihmiselle,
kuten nainen alistuu miehelle,
tässä huippuhetkessä, tässä hurmiossa...
Hän henkäisee.
Leda on lumoava tarina aikuiselle lukijalle, joka ei pienestä hermostu. Tämän teoksen voisi antaa lahjaksi rakastetulle, jota ei vielä kunnolla tunne. Jos Ledan lukeminen saa aikaan kielteisiä reaktioita, voisi miettiä parisuhteen tulevaisuutta vielä kerran.

Ihanaa, että voin vielä nauttia lukemisesta. Tätä olen odottanut.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Teos: Leda
Tekijä: Anu Kaaja
Kansi: Jenni Saari
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Teos

lauantai 18. helmikuuta 2017

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa

Mielestäni kansi on upea ja runoteoksen nimi ylimaallinen
Lukeminen on ollut minulle jo jonkun kuukauden vaikeaa. Siihen on syynsä, mutta odotan silti, että lukuriemu valtaa minut jälleen. Ehkä etsin uusia mahdollisuuksia, kun tilasin itselleni Sammakon verkkokaupasta kaksi runokirjaa hetken huumassa.

Saatuani runoteokset, Lehtosen ja Öijerin, ja luettuani ne ensimmäisen kerran sohvalla koin jonkinlaisen pettymyksen. Runot ja sarjakuvat edustavat minulle helpoimmin saatavaa lukuiloa, ja nyt iloni oli teillä tietämättömillä. Sohvalla vieressäni istunut henkilö tosin analysoi tilannetta aika hyvin, koska hänen mukaansa lukemalla "runoja rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta" on vaikeaa ilahtua ja saada lisää voimia omaan elämäänsä. Kuulin, että pikaselauksen perusteella nämä teokset olivat taattua runoutta juuri minulle. Erotin mutinasta otteen runosta, jossa joku on "pylly paljaana". Vein teokset yöpöydälle ja luin niitä öisin, koska en saanut nukuttua. Tänä aamuna päätin, että kirjoitan lukukokemuksestani, koska olen sentään lukenut tämän Lehtosen teoksen nyt monta kertaa.

Nautin teoksesta Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. Lehtosen teos koostuu kolmesta osasta. Ensin on rakkaus, sitten hulluus ja lopuksi kuolema. Runon puhujaminä on nuori aikuinen, joka kokee mielestäni pääasiassa surua ja ahdistusta. Välillä häivähtää halua ja jopa elämäniloakin. Runojen rakkaus on haparointia ja tuskallista yrittämistä ja niillä viimeisimmillä lukukerroilla minustakin kuoriutui esiin sellaisia muistoja, jotka voin yhdistää näissä runoissa käsiteltäviin tunteisiin. Joku rakkautena alkanut on muuttunut turhautumiseksi ja toisen ohittamiseksi. (En halua sanoa, että tietäisin yhtään mitään mistään, mutta olen juuri nyt niin eri kohdassa elämääni, että tarvitsin monen lukukerran kalibroinnin ymmärtääkseni edes sen.)

Ja sitten kolahtaa. Muutama päivä sitten kirjoitin, että vaihtaisin monta päivää pois elämästäni. Ja sitten Lehtosen runo Monta sivua kertoo sen lisäten tuohon tunteeseen vielä jotain kivuliaampaa. Tässä tuon runon loppu:
monta päivää
olisi voinut jättää elämättä

niin turhia

en oppinut niistä mitään
Niin. Minä en oppinut niistä mitään. 

Kuolema-osassa kertoja kaipaa itselleen merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat kuolleet. Runoteos on omistettu kahden henkilön muistolle, joten alun omistuskirjoitus ja lopun runot muodostavat yhteyden. Surun keskellä hymyilen runoissa löytyville fennougrin kolmelle kovalle peelle: punaviinille, piipputupakalle ja pimpille. Ystävän hyvän viikonlopun toivotukset ovat juuri se, missä suru tuntuu. Lehtosen kieli on minulle yllätyksellistä ja virkistävää. Nautin siitä, ettei kaikki ole runolässyä ja vaaleanpunaista, vaan mukana on juoksudataa, ankkanaama ja paskaksi painetut tussit.

Olen iloinen, että luin Lehtosen teosta uudelleen ja uudelleen. Runot antoivat minulle paljon ajateltavaa ja oli oikein hyvä, että moni teoksen ajatuksista vei minut mahdollisimman kauas itsestäni. Pidän kirjan hyllyssä ja luen sen taas tässä jonain yönä.

Teos: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. Runoja rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta
Tekijä: Henry Lehtonen
Teoksen ulkoasu: Riikka Majanen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Sammakko