Ihmiskohtaloita sarjakuvissa

Kävin eilen kirjastossa, oikein Metsossa asti. Innokkeena oli Litku Klemetin keikka, mutta samalla otin mukaan sarjakuvaa. Jatkan KESS:in sarjakuvahaastetta 2020 ja näillä teoksilla kuittasin kohdat Menneeseen aikaan sijoittuva sarjakuva ja Sarjakuvassa on lapsia.

Reetta Niemensivun Saniainen kukkii juhannuksena on tarina juhannuksen ajasta vuodelta 1928. Parkanon seudulle sijoittuvassa tarinassa nuoret miehet odottelevat tyttöjen ripille pääsyä ja juhannusjuhlia. Nuori pappi valmistautuu ensimmäiseen saarnaansa. Ilma on painostava ja tunnelma tarinassa vähän uhkaava ja mystinen. Niemensivun teos on aiheensa puolesta mielenkiintoinen. Tarina ei kuitenkaan pysy minulla hyppysissä, sotken henkilöitä ja loppuratkaisu jää minulla osin epäselväksi. Pidän kuitenkin erityisesti alun kummasta hetkestä, jolloin tarina pitää minua tiukasti otteessaan.

Edward Goreyn Sekopäiset serkukset ja muita tarinoita on erittäin jännittävä tuttavuus. Teos koostuu pienistä tarinoista, jotka ovat toisen toistaan synkempiä. Pieni teos on kahdeksan tarinan kokoelma. Ensimmäisessä tarinassa Kummallinen kyläilijä perheen kotiin tulee lupaa kysymättä outo hahmo. Se tuhoaa kirjoja ja kääntelee tauluja. Perheen pyrkiessä olohuoneen oven kautta ruokasaliin syömään otus makaa oven edessä ja estää perheenjäsenten kulkemisen. Makaaberissa toisessa tarinassa käydään sivun kokoinen kuva kerrallaan lasten kohtaloita. Yhden vie karhu, toisen gini ja kolmas uppoaa suonsilmään. Viimenen kuva on hautausmaalta.

Mielenkiintoinen teos avautuu uusiin ulottuvuuksiin lopun tietotekstissä kirjailijasta. Jonas Ellerström kertoo eksentrisen Edward Goreyn elämästä ja tuotannosta. Kuvien perustella voisi kuvitella lukevansa 1800-luvun sarjakuvateosta. Gorey on kuitenkin syntynyt 1925 ja kuollut vuonna 2000, joten oletukset vievät vikaan. Näin synkkää ja hirtehistä menoa en muista ihan vähän aikaan sarjakuvateoksessa lukeneeni!

Teos: Saniainen kukkii juhannuksena
Tekijä: Reetta Niemensivu
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Teos: Sekopäiset serkukset ja muita tarinoita
Tekijä: Edward Gorey
Suomentaja: Teemu Manninen
Julkaisuvuosi: 2012
Kustantaja: Huuda Huuda

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta

Elina luki Chester Brownin sarjakuvateoksen En koskaan pitänyt sinusta ja sai minut blogikirjoituksellaan ottamaan kirjan luettavaksi. Nyt se on luettu.

Kansi kustantajan sivuilta

Omaelämänkerrallinen En koskaan pitänyt sinusta nosti tuskanhien tämän lukijan otsalle heti alkuunsa. En pidä pelkisteltystä piirrosjäljestä ja pienestä tekstistä sarjakuvissa. Jälkimmäiseen voisi auttaa käynti optikolla, mutta ei mennä nyt siihen. Brownin En koskaan pitänyt sinusta luottaa pienieleisyyteen. Ruudut ovat pieniä ja välillä aika harvakseltaan. Siinäpä ne ikävät asiat tästä sarjakuvateoksesta olivatkin.

Nyt niihin hyviin. Brownin En koskaan pitänyt sinusta päästää lukijan päähenkilön pään sisälle. Päähenkilö Chester, joka on kansikuvassa etualalla, on hintelä poika, joka miettii paljon asioita mielessään, mutta sanoo niitä ääneen paljon vähemmän. Chesterille tuottavat päänvaivaa ainakin hän itse, äiti ja monet ikätoverit. Chester on erilainen, joten moni kokee asiakseen kuittailla pojalle mennen tullen mm. ulkonäöstä, kavereista ja puhetavasta.

Chester on erittäin kiinnostava fiktiivinen henkilö. Se aukko, joka jää henkilön käytöksen ja kaiken sen välille, jonka lukija voi päätellä katsoessaan Chesterin pakoja paikalta, hänen yksinäistä miettimistään ja reagointejaan erilaisiiin tilanteisiin, on niin suuri, että siinä riittää täytettävää. Riippuen lukijasta ja lukijan kokemuksista aukot tulevat kyllä täytetyksi. En koskaan pitänyt sinusta on eräänlainen värityskirja. Väritettävänä ovat tässä tapauksessa muistot, tulkinnat niistä ja muistoihin liittyvät tunteet. Minkä värin annat epävarmuudelle? Entä yksinäisyyydelle? Äidin ailahtelevuudelle ja vaikenemiselle? Väritätkö hylkäämisen ja pilkan jo tänään?

Aukkojen ja vähäeleisyyden vuoksi En koskaan pitänyt sinusta on myös loistava lukupiirikirja. Harmi, että lukupiirissä tarvitaan yleensä yhtä aikaa monta kappaletta samaa kirjaa ja ymmärtääkseni kirjastoissa on yleensä yksittäiskappaleita sarjakuvateoksista. Mutta puhetta kirja kyllä synnyttää.

Somessa on lukukampanja #pojatlukee (se onkin #pojatkinlukee). En koskaan pitänyt sinusta on juuri sopiva pojille, ainakin kasiluokkalaisille ja siitä eteenpäin. On halua, tunnetta, tissiä ja ahdistusta. Suosittelen myös kaikille miehille. On selvää, että tämä sarjakuvateos sopii myös kaikille tytöille ja naisille, koska heilläkin on kaikenlaisia haluja, tunteita ja ahdistuksia, joiden kanssa he joutuvat elämään päivästä toiseen. Tissit he kestävät varmastikin.

Itse vien oman kappaleeni syötiksi nuorison kirjahyllyyn. Ties vaikka joku sen sieltä ottaisi luettavaksi.

Äiti avautuu automatkalla. Kuva kustantajan sivuilta.

Teos: En koskaan pitänyt sinusta (I Never Liked You)
Tekijä: Chester Brown
Suomennos: Hans Nissen
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäinen 1994)
Kustantaja: Huuda Huuda

(6.3.2016 aamusella tarkennettu, että #pojatKINlukee)

Isä

Isän katse

Kun kirjastossa sain käsiini Hanneriina Moisseisen Isän, vaikutti teos heti tutulta. Muistelen nähneeni Moisseisen teoksessa olleita tekstiilitöitä Kiasmassa. Näin olikin, tekijälle mustat pellavaiset käspaikat kuvaavat epäilyksiä ja likaisuutta, jota katoamiseen liitetään. Tekstiilityöt tuovat sarjakuvateokseen yhden kerroksen lisää, piirtämisen lisäksi tekijä on todella tehnyt töitä käsillään. Alun tuttuuden tunne säilyi vahvana koko lukemisen ajan. Sen teki lapsuuden kuvaus Pohjois-Karjalassa ja tuttu murre. Tuttuus tunteena teki lukukokemuksesta oudon läheisen ja aiheen raskaudesta huolimatta lohdullisen.

Isä kertoo tositarinan kirjoittajan isän katoamisesta ja siitä, kuinka kirjoittaja eli lapsuudesta aikuisuuteen surun ja selviytymisen pyörteissä. Tämä voisi tehdä teoksen synkäksi ja ahdistavaksi. Mutta sitä se ei ollut. Lukukokemukseni oli surusta huolimatta hyvä ja valoisa, vaikka ymmärränkin, että kirjan tekeminen on vaatinut paljon.

Sivu kirjasta

Teos on kanttaan myöten tummanpuhuva. Se alkaa lehtijutulla "Joensuulaismies kateissa Iivarissa" ja päättyy Moisseisen kirjeeseen isälle ja kuvaan itsetehdystä hautakivestä saaressa, jonne isä katosi. Teos on mittava ja sisältää paljon. Välillä on perinteisempiä sarjakuvatarinoita, välillä taas kuvasarjoja ommelluista töistä, jotka voivat olla kokonaan ilman tekstiä tai sisältää muutaman sanan. "Pelkät" kuvat eivät ilmaisuvoimaa vähennä lainkaan teoksessa. Itse ajattelen, ettei kaikelle kokemukselle ole sanoja.

Kirjoittaessani tätä mietin nimeämisen ongelmaa. Sillä, ajattelenko teoksen isää isänä vai Seppo Johannes Moisseisena, on merkitystä. Jos ajattelen häntä nimellä, on hän isä juuri tekijälle, Hanneriinalle. Jos ajattelen häntä isänä, sekoittuu tarina omiin ajatuksiini isästäni ja minusta tulee tytär. Ja silloin kaikki on paljon henkilökohtaisempaa ja koskettavampaa.

- Sie et ikinnään pääse erroon siitä, että siulla on isäsi silimät!
- Entäs sitten
- Aina kun kahot peiliin niin sie muistat isäs ja sen hävviimisen
- Entäs sitten
- Sitä vaan että siulle tullee sitten aina mieleen se hävviiminen nuista silimistäs!
- Entäs sitten?
- Että mahtaa olla vähä vaikkee elämä yhellä kun on isä hävinny!
- Entäs sitten[?] Ei kai se siun persettäs kaiva!

Sarjakuva on kirjallisuuden muotona aivan loistava! Tämä(kin) teos sen todistaa. Pidin paljon Isästä ja toivon, että teos löytää lukijansa.

Isästä on kirjoittanut ainakin Olga ja Salla. Maaliskuussa Helsingin Sanomat kirjoitti jutun kirjailijasta.