Minä olen kurkkuani myöten täynnä pakollisia luettaviani. Yritin eilen ja tänään lukea Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa. Pöh. Yritin aloittaa monesta kohti. Ei napannut. Etsin kirjan lyhimmän novellin tai esseen, Kaksi kuningasta, kaksi labyrinttiä. Sen luin sentään. Kaksikin kertaa. Siinä ensin yksi kunkku härnäsi toista, sitä vähemmän huumorintajuista. Sitten se tosikkokunkku veti herneen nenäänsä ja kiusasi toista oikein todenteolla. Murhasi, joku sanoisi. Nyt saa JLB pitää tarinansa ihan itsellään. Minä etsin muuta luettavaa.
Seuraan aktiivisesti kirja-arvosteluja netissä ja lehdissä. Ja yleensä en pidä niistä laisinkaan. Arvostelu ei ole referaatti. En pidä, että kirjasta tai elokuvasta kerrotaan arvostelussa juonen kulku, tarinan käännekohdat, sen tulkinnat tai loppuratkaisu. Minä lukijana haluan selvittää ne itse. (Ja nyt pilasin sen yhden novellin teiltä, anteeksi.)
Tänään en halua lukea mitään, joka on minulle tuttua. En halua myöskään mitään tyystin vierasta, voisin näet pettyä. Netti on täynnä arvosteluja, juttuja ja blogeja kirjoista, mutta nyt ei nappaa. Klassikoiden välillä pitäisi ottaa kirjallinen amuse-bouche (suun raikastava ja puhdistava pikkupala gastronomiassa), että saisi päänsä ja sydämensä selvitettyä. Mitähän se kirjallisuudessa olisi?
Valitsen lukemisen
2 kommenttia:
Minulla se amuse-bouche on usein joku hömppäkirja. Sinulle tuli mieleen joku sarjakuva tai sitten ne runot?
Tai entäpä jos katsoisit jonkun elokuvan?
Minäkään en pidä referaateista arvosteluissa. Yleensä en halua tietää minne olen kirjan kanssa menossa, vaan haluan jättää yllätyksille varaa.
Kiitos vinkistä, bleue! Kaikki nuo voisivat toimia, nyt ehkä mieluiten sitä hömppää. Mutta: ajattelin eilen, että kärvistelläänpä vähän ja tartuin hyvin epätodennäköiseen pikapuhdistajaan, Juha Itkosen Seitsemäntoista. Itkonen on yksi lempikirjailijoitani, mutta muista syistä yö meni ihan henkiseen pöpelikköön. Nukuin tunnin ja totesin, ettei tämä ole mikään nukkumisyö. Katsoin elokuvan Love happens (no jaa) ja valtaosan elokuvasta Hotelli Firenzessä (vanha tuttu, hyvä, mutta ei nyt). En ole vielä vakioraiteilla, mutta eihän se olekaan pakollista elämässä. Muutaman tunnin yöunilla uusi päivä vaikuttaa - jännittävältä.
Lähetä kommentti