Ilkka Auer: Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille

"Ne tulevat ja hakevat kaikki pois. Ymmärrätkö? Ja sitten sinä hirtät itsesi, koska pelkäät niin paljon", tyttö uhkaili. Mielikuva riipaisi syvältä. "Näyttää siltä kuin olisit ollut ikuisuuden hereillä, etkö tulisi tänne? Voisin viedä sinut vaikka nukkumaan? Vai haluaisitko vain halauksen?"

Ilkka Auerin Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on mielenkiintoinen nuortenkirja. Teoksen nimellä on mittaa, joten jatkossa tekstissäni puhun vain Kymnaasista. Olen aiemmin lukenut saman kirjailijan kirjoittaman Anastasian, jonka lukemisesta nautin, vaikka kauhuelementit ovatkin minulle vähän vaikeita.

Kuva kustantajan sivuilta. Teoksen kansi on Ilkka Auerin käsialaa. 

Luin itse asiassa Kymnaasin jo aiemmin talvella, mutta tekstin saan aikaiseksi vasta nyt, kun päivätyön suurimmat kierrokset ovat hetkeksi tauonneet.

Kymnaasin päähenkilö on nuori Sofia, jonka elämä on surkealla tolalla. Hän yrittää surmata itsensä, mutta päätyykin hämmästyttävään paikkaan, joka on elävien ja kuolleiden maailman rajalla. Ote teoksesta:

"Olet karanteenissa. Pue päällesi."Sofia riisui pyjaman ja alkoi pukeutumaan farkkuihin ja t-paitaan samalla, kun Muusa kiskaisi verhot sivuun ja avasi toisen ikkunoista."Karanteenissa. Miksi?" Sofia kysyi."Entisen elämäsi ja Punaisen Miehen ote roikkuvat vielä sinussa vahvana kuin kaatopaikalta jäänyt löyhkä. Minäkin haistan sen. Aveline vaatii, että lemun täytyy poistua ennen kuin pääset muiden tyttöjen luokse."

Kymnaasi on salaperäinen paikka. Se on nimensä mukaisesti koulu, mutta siellä olevat tytöillä on pelkkää opiskelua enemmän tehtävänään. Kymnaasi on ollut olemassa vuodesta 1887, ja koulun menneisyys näkyy rakennuksissa ja Kymnaasin toiminnassa.

Kymnaasin tarina etenee jouhevasti ja tylsiä hetkiä ei ole. Viidyin teoksen parissa. Teos sopii varmasti lukevalle yläkoululaiselle, jota kiinnostavat yliluonnolliset ilmiöt ja arvoitukselliset paikat.

Haamu-kustannuksen sivuilta löytyy opetuspaketti Kymnaasiin. Paketin tehtävät on erityisesti suunniteltu yläkoululaisille ja toisen asteen opiskelijoille.

Teoksesta löytyy myös kirjatraileri.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille
Tekijä: Ilkka Auer
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Haamu Kustannus

Harry Potter ja kirottu lapsi ja lukuhaasteen kolme päivää 23.-25.11.2016

Kansikuva kustantajan sivuilta

Rakastan Harry Pottereita. Olen valvonut öitä lukien Pottereita ja pelännyt pienen (ja vähän isommankin) Harryn puolesta. Olen itkenyt ja nauranut Rowlingin luoman fantasiamaailman henkilöiden elämänkiemuroita. Olen myös seurannut omien lasteni hupsahtamista samaan maailmaan. He ovat olleet jo vuosia minua tietävämpiä Tylypahkan ja koko velhomaailman henkilöiden välisistä suhteista ja heidän historiastaan. Kirjat on luettu moneen kertaan, äänikirjat kuunneltu ja elokuvat katsottu ihan koko perheen voimin. Itse olen viimeisen Potter-kirjan jälkeen tehnyt surutyön siitä, että nyt tämä on ohi. Itse asiassa arvostan sitä, että asioilla on alku ja loppu. Inhoan iäti jatkuvia sarjoja.

Ja sitten Rowling antaa luvan jatkaa tarinaa ja on itse mukana ideoimassa tarinaa. J.K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne ovat luoneet alkuperäistarinan Harry Potter ja kirottu lapsi, jonka on näytelmäksi kirjoittanut viimeksi mainitty Thorne.

Toki minun pitää hankkia tuo kirja ja vieläpä lukea se. Kävin ostamassa kirjan yöllä heti sen tultua kauppoihin. Oli pakkasta, en halunnut rasittaa autoa lyhyellä ajolla, niinpä kävelin kirjakauppaan ja takaisin. Matkalla keräilin pokemoneja ja todella tunsin itseni aikuiseksi.

Pidimme kotona arvonnan, jolla ratkaistiin uutuuden lukujärjestys. Arvontaan osallistui neljä ja itse sain numeron 4. Jokainen sai viikon lukuaikaa. Kolme ensimmäistä luki kirjan sen verran nopeasti, että itse sain Kirotun luettavaksi tiistai-iltana. Kysyin nuorison mielipidettä kirjasta ja sain kaikilta kolmelta vahvan suosituksen lukea kirjasta vain ensimmäinen puolikas ja jättää loppupuoli lukematta. Mietin jopa sitä vaihtoehtoa hetken, mutta sitten totesin, ettei se onnistu millään. Päätin aloittaa kirjan ja lukea sen mahdollisimman pitkälle. Nyt kirja on luettu.

Harry Potter ja kirottu lapsi on siis näytelmä. Onneksi. Näytelmä eroaa romaaneista riittävästi ja minun on helpompi suhtautua tähän luettavaan, kun teen eron varsinaisiin Pottereihin. Tarina sijoittuu Harryn aikuisuuteen. Potterin aikuisuus ahdistaa tätä aikuista lukijaa, joka haluaisi uskoa Harry Potterin olevan aikuisena viisas ja taitava. Sen sijaan saan seurata epävarman ja känisevän Potterin hankaluuksia perhe-elämän ja työkuvioiden yhteensovittamisessa. Ja nyt puhutaan miehestä, jonka lapset käyvät koulua sisäoppilaitoksessa. Otan osaa, Harry. Elämä on hankalaa.

Harry Potterin nuorin lapsi Albus on mukava tuttavuus ja ärsyttää minua huomattavasti isäänsä vähemmän. Albus lähtee Tylypahkaan ja on kovin jännittynyt tulevista haasteista. Hän tapaa junassa toisen uuden oppilaan, Scorpius Malfoyn. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Scorpius se vasta kiinnostava onkin! Tiedossa on vahvoja tunteita laidasta laitaan ja monenlaisia seikkailuja. Näytelmä etenee joutuisasti ja 400 sivua on nopeasti luettu.

Harry Potter ja kirottu lapsi oli minulle mieluisa matka tuttuun maailmaan. Nautin taikuudesta, tutuista henkilöistä ja paikoista. Ote kirjasta:

Ginny: Hyvin he pärjäävät, eikö vain?
Hermione: Tylypahka on iso paikka.
Ron: Iso. Lumoava. Täynnä ruokaa. Antaisin mitä vain, että olisin menossa sinne.

Tuo Ronin repliikki tiivistää kirjan lukukokemuksen, lukijana katsoin tarinan tapahtumia yhdessä aikuistuneiden velhojen ja noitien kanssa ja olin huolissani varsinkin nuorien seikkailijoiden terveydestä ja hyvinvoinnista. Toivoin Ronin lailla, että olisin päässyt Tylypahkaan ja tapahtumien keskelle. Lisäksi toivoin, että olisin nähnyt tämän näytelmän Lontoossa! Se on ollut varmaan melkoinen kokemus.

Kirottu sopii luettavaksi hänelle, joka tuntee Potterinsa ja kaipaa uutta luettavaa.

Olisiko minun kannattanut lukea vain alkuosa kirjasta? Ei, kyllä se oli luettava ihan kokonaan. Suhtauduin Kirottuun kuin fanifiktioon. Nautin tarinasta, mutta en mielessäni liitä sitä siihen ehjään tarinaan, jonka seitsemän Harry Potteria mielessäni ja muistoissani muodostavat. Koska en odottanut paljon, en voinut pettyäkään.

Teos: Harry Potter ja kirottu lapsi. Osat yksi ja kaksi (Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two)
Tekijä: Jack Thorne (alkuperäistarinan kirjoittaneet J.K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (laulut ja riimittelyt suomentanut Oona Kapari)
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi


Lukuhaaste 23.-25.11. 2016: 432 sivua

George R.R. Martin: Jäälohikäärme

Kirjailija George R.R. Martin on minulle tuttu lähinnä sarjan Game of Thrones kautta. Muutama Martinin kirja odottaa hyllyssä lukemista, mutta ainakaan vielä ei ole niiden aika. TV-sarjaa ahmin ja ahdistun kaikesta siitä, mitä silmieni eteen on loihdittu. Pirullisen kekseliäs tuo Martin.

Raijan blogista Taikakirjaimet luin, että Martinin aiemmin kirjoittama nuorten pienoisromaani tai novelli on julkaistu suomeksi. Jotain pientä George R.R. Martinilta on lupaava lähtökohta lukijalle, jolla on riittävästi lukemista ja kiinnostus kaikkeen uuteen. Kustantamo Kirjava oli minulle vieras. Hyvin nopeasti päätin hankkia kirjan omaksi. Nyt se on luettu.

Martinin Jäälohikäärme on hieno, kaunis ja taianomainen tarina. Se on nopea lukea, kirjassa on 118 sivua. Luis Royon kuvitus sopii kirjan tarinaan hyvin. Ainakin minulle kuvat lisäsivät merkittävästi tarinan tenhoa. Päähenkilö Adara on kuvissa sievä kiharapäinen tyttö, jolle kontrastina lohikäärmeet ovat hurjia ja äriseviä. Adara on lumen ja jään lapsi, joka erottuu muista ihmisistä. Se, mikä toisille on kauhistus, tuntuu Adarasta kotoisalta ja turvalliselta. Ote kirjasta:

Adara piti kaikkein eniten talvesta, sillä jäälohikäärme saapui maailman kylmetessä. Hän ei milloinkaan saanut varmuutta siitä, toiko kylmyys jäälohikäärmeen vai jäälohikäärme kylmyyden.

Jäälohikäärmeessä talvilapsi kohtaa kylmyyden ja tuhon mahdollisuuden. Adara joutuu tarinan edetessä miettimään itseään ja muita ihmisiä. Adaran perheen tarina yhdistyy Adaran omaan tarinaan. Ihmisen omalla toiminnalla on suuri merkitys kaikkien läheisten hyvinvointiin. Kirja on hyvin nautittava lukukokemus. Kauneutensa ja satumaisuutensa vuoksi se sopii hyvin niin nuorille kuin aikuisillekin.

Lohikäärmeen jäiset silmät kohtasivat Adaran katseen, ja hän juoksi sen luo ja siipeä ylös ja kietoi käsivartensa sen kaulaan. Hän tiesi, että hänen oli kiiruhdettava. Jäälohikäärme näytti pienemmältä kuin koskaan ennen, ja hän ymmärsi, mitä kesän kuumuus sille teki.

Teos: Jäälohikäärme
Tekijä: George R.R. Martin
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kuvitus: Luis Royo
Julkaisuvuosi: 2016 (alkuperäinen 1980, kuvitus 2014)
Kustantaja: Kirjava

Tämä on blogini 300. postaus. En tehnyt koosteita, vaikka niin aiemmin suunnittelinkin. Sen sijaan olen lukenut kirjoja.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

"Prinsessa Sadeia oli lukittu kuin hopeasimpukka, mutta samalla hätkähdyttävästi läsnä. Sadeia oli sellainen, jota halusi opiskella ja tutkia ja ihmetellä, ja oli kiehtovaa ja karmivaa, että ei voinut tietää pääsisikö hänestä milloinkaan perille."

En ole moneen päivään kirjoittanut tänne blogiin mitään. Siihen on hyvä syy, mieleni on täyttänyt taideteos. Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä on minulle juuri nyt syksyn merkittävin kirja.

Laura Lyytisen suunnittelema kansi on tummasävyinen ja kaunis. Kuva kustantajan sivuilta.

Vaikka olen aikanaan hankkinut Enorannan Nokkosvallankumouksen hyllyyni, se on vielä toistaiseksi lukematta. Perheestä löytyy kuitenkin kirjan lukenut, joka kehui minulle kirjailijan taitoja. Joten tiesin haluta Enorannan uusinta luettavakseni ja raivata lukutilaa itselleni. Se olikin viisas teko, Surunhauras, lasinterävä vei minulta monta päivää lukuaikaa. Kaiken sen annoin ilolla, koska sain tarinalta niin paljon.

Surunhauras, lasinterävä alkaa vuodesta 3114. Ahmiman ja Virtaavan saarten asukkaat muodostavat erimielisen kokonaisuuden, joka on ollut vuosisadat omissa oloissaan erossa muusta maailmasta. Saarten asukkaat ovat Surukauriin kansaa. Surukauris on mystinen olento, joka näyttäytyy jokaiselle kuusivuotiaalle saarelaiselle. Osa lapsista näkee surukauriin vilaukselta, osa vilausta pidempään. Seuraavan kerran saarelaiset näkevät surukauriin vasta kuolemansa hetkellä. Ahmiman saarella perheineen asuva Leana on luonteeltaan valoisa ja osaa lohduttaa perheenjäseniään. Leanan perheen elämä joutuu myllerrykseen heti tarinan alussa. Suru on heti lukijan iholla.

Surunhauras, lasinterävä -romaanin toinen pääpaikka on Sidrineian niemimaa ja siellä Sarastuksen palatsi. Nuori ja röyhkeä itsevaltias, prinsessa Sadeia, on kerännyt ympärilleen itselleen uskollisia naisia, jotka ovat miehiin verrattuna luotettavia ja vakaita. Naisten lähin piiri Sadeian ympärillä muodostuu lasittarista, jotka tekevät hienoja lasikoruja ja -veistoksia prinsessalle. Ote kirjasta:

"Mereia pyöritti sulaa lasimassaa rautatangon päässä, sai sen tanssimaan niin kuin itse mieli, niin kuin luuseppä kotona Surukauriin saarella komensi luuta ja savenvalajat savea, paitsi että aine, joka Mereiaa totteli, oli poltavan kuumaa ja vaarallista. Ja Mereia oli niin nuori ja niin hento!"

Surunhauras, lasinterävä tapahtuu pääasiassa kuuden kuukauden aikana. Välillä siirrytään menneisiin tapahtumiin, jolloin kirjan henkilöiden tarina avautuu vielä syvemmin. Jokainen luku on nimetty kertojan ja ajankohdan mukaan, joten kärryillä pysyminen on siltä osin helppoa. Paikkoja ja nimiä on paljon, mutta kyllä niistä selviää. Enoranta kerii auki kiehtovaa tarinaa aivan vieraasta ja mystisestä maailmasta. Enorannan käyttämä kieli on niin kaunista, että se vaikutti lukunopeuteeni. Halusin uida hitaasti teoksen kielen kauneudessa. Ote kirjasta:

"Ikään kuin todellisuudessa olisi ollut laskos, joka painoi kiinni Valessinin molemmat puolet, kokosi hänestä ihmisolennon: yhtä aikaa kuin hän oli sopimaton ja epäkelpo, hän kuitenkin oli myös Ilandan valittu, Ilandan oma, Ilandan kohtalo."

Kirja piti minut otteessaan heti alusta alkaen. Sivulla 16 olin jo aivan sydän syrjällään. Luin Enorannan kirjan jo valmiiksi surullisena ja minusta tuntui, että suruisaa kirjaa lukiessani olin aivan tunteideni vallassa. Kaikki kirjan henkilöt ovat menettäneet jotain. Kaipaus, suru ja rakkaus ovat läsnä koko lukukokemuksen ajan. Leanan poika Uli tiivistää jotain tarinan tunteista. Surullinen poika kokee olevansa vastuussa toisten murheesta. Uli on herkkä ja päättäväinen lapsi ja uskaltaa enemmän kuin aluksi uskoisi.

Surunhauras, lasinterävä on ihana tarina, joka vie mukanaan. Miltei 500 sivun mittaan vaaditaan harjaantunutta lukijaa, mutta niitä löytyy yläkoululaisistakin.  Enorannan kirja on niin nautittava, että en halua rajata sitä vain nuorille. Aikuiset, lukekaa Surunhauras, lasinterävä. Kirja palkitsee ja täyttää sydämen.

"Aika oli pyöreä, ja kaikki tulisi käymään samoin kuin oli käynyt ennenkin."

Enorannan uutuus on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie
Dysphoria
Mustetta paperilla

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Surunhauras, lasinterävä
Tekijä: Siiri Enoranta
Kansi: Laura Lyytinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2015

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Pääsin lukemaan tuoreeltaan nuortenkirjan Rob McCool ja Krimin jalokivi. Olin silmäillyt aiemmin kirjailijan blogia, jossa kuvataan kirjan kirjoitusprosessia, mutta en ollut muodostanut mitään erityistä kuvaa kirjasta (tai mistään muustakaan kirjaan liittyvästä) etukäteen. Lähdin lukemiseen siis mielestäni hyvin ennakko-odotuksista vapaana.

Kirjan kansi herättikin paljon ajatuksia. Kansi ei innostanut minua tai perheemme nuoria tarttumaan kirjaan. Kuvitus oli mielestäni liian yksityiskohtainen ja konkreettinen. Kannen alaosasta tulee mieleen Star Wars ja yläosan vähäpukeinen nainen nelikätisen örriäisen kanssa on omiaan vahvistamaan tätä mielikuvaa. No, meistä minä tartuin kirjaan kannesta huolimatta. Ja kirjahan oli hyvä! Suhtauduin kanteenkin paljon myötämielisemmin kirjaa sata sivua lukeneena.

Kuva kustantajan sivuilta

"He olivat irlantilaisten fénnid-sotureiden pelotonta sukua ja tottuneet ottamaan riskejä heti siitä saakka kuin olivat oppineet kävelemään. - - Kohtaloa kiusoiteltiin kilpailumielessä. Testattiin heikkoja jäitä, juostiin suolla, temppuiltiin leijulaudoilla, uhmattiin petoja ja kavuttiin pitkin jyrkkiä kallioita. Kukaan ei heittänyt henkeään, mutta usein tultiin pää kainalossa kotiovelle."

Aluksi kompuroin nimissä, mutta se vaihe meni nopeasti ohi. Ehkä lukijan virkeystilakin vaikutti asiaan. Tarina alkoi vetää mukanaan ensimmäisten kolmenkymmenen sivun aikana. Päähenkilö Rob, Roibeárd McCool, on tarinan alussa seitsemän vuotta vanha ja melkoinen seikkailija. Tarinan fantasiamaailma on mielenkiintoinen, osin vanhanaikainen ja osin futuristinen. Rob pukeutuu joukkonsa lailla pellavasta, nahkasta ja villasta tehtyihin vaatteisiin, mutta kulkee paikasta toiseen leijulaudan ja kypärätutkan avulla. Oravannahkat ovat haluttua kauppatavaraa, vaikka taivaalla lentää lentopursia. Robin soturijoukkiolla on käytössään käärmeterva, Dragan tár, joka tehostaa havainnointia ja nopeuttaa reaktioita. Heillä on kypärissään viestijärjestelmä, jolla he voivat viestiä toisilleen ilman ääntä tai näkyvää yhteydenottoa. Kirjassa tämä viestintä, nuotittaminen, kuvataan tähdellä ja kursiivilla. Toimiva ratkaisu.

Kokko on kirjoittanut vetävän seikkailutarinan yläkoululaisille. Todennäköisesti tarina iskee ainakin poikiin, mutta uskon sen kiinnostavan myös tyttöjä. Kirjassa riittää reilusti luettavaa, sivuja on vajaa 300. Se on hyvä, koska kerrottavaakin riittää. Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Rob on lapsi, mutta kahdessa seuraavassa jo nuori mies, ikää hänellä on tuolloin 14. Rob McCoolin tarinan aloittava kirja ei ole missään tapauksessa venytetty tai tylsä. Rob McCool ja Krimin jalokivi -tarinassa seikkailevat ainakin tsuudit, fénnidit ja has'hassinit. Kirjassa käytetään niin suojasädehaarniskaa kuin metallista komentotelttaa. Ote kirjasta:

"Asha oli kytkenyt ajatuksensa prismaporttien kautta skandien tietojärjestelmään. Hän ei tarvinnut ulkopuolisia johtimia tai laitteita. Prosessorit ja signaalisuodattimet oli rakennettu suoraan hänen vartaloonsa, ja hän käytti lentopurtta vahvistimena."

Toivottavasti kirja löytää tiensä yläkoululaisten käsiin. Kirja taipuisi hyvin myös peliksi tai elokuvaksi. Minua kirja viihdytti. Robin elämäntarina avautui tarinan edetessä ja paljon jäi vielä kertomattakin. Ilmeisesti kuulemme Robista vielä lisääkin?

Lisää kirjan kirjoitusprosessista Tatu Kokon blogissa Livekirjailija.

Kirjaa puidaan ainakin seuraavissa blogeissa:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Oksan hyllyltä
Kirjasähkökäyrä
Jos vaikka lukisi...
Luetaanko tämä?
Lastenkirjahylly

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Tekijä: Tatu Kokko
Kansi: Jussi Korhonen
Kustantaja: Icasos
Julkaisuvuosi: 2015

Louhen liitto

Sain onnekkaiden sattumusten kautta käsiini nuortenkirjauutuuden, josta innostuin todella. Mervi Heikkilä on kirjoittanut fantasiakirjan, jonka voi laskea myös spekulatiiviseksi fiktioksi. Louhen liitto on kooltaan pieni tarina, joka jättää lukijalleen paljon mietittävää.

Loma alkoi vauhdikkaalla kirjalla ja sinisellä suklaalla.

Louhen liitto on nopea lukea. Kirjan lyhyet luvut vauhdittavat lukijan vauhdilla kirjan loppuun, joka on sivulla 149. Lyhyet luvut palkitsevat hitaammankin lukijan, koska tunne etenemisestä pitää yllä mielenkiintoa. Olen oppinut, että osalle yläkouluikäisiä lukijoita sivujen määrällä on suuri merkitys. Louhen liitto on tarkoitettu käsittääkseni juuri yläkouluikäiselle, ja mielestäni se sopiikin niin tytöille kuin pojille.

Kirjan päähenkilö on Roona, 16-vuotias tyttö, joka asuu yhdessä äitinsä kanssa. Roona ei ole mikään suurten joukkojen ihminen, vaan on ottanut elämässään tietoisesti etäisyyttä toisiin ihmisiin. Roonalla on kaksi merkittävää läheistä ihmistä: äiti ja lukion ensimmäisellä oleva ystävä, Aleksi. Roonalla ja Aleksilla on yhteinen harrastus, luontokuvaus. Tarinan alussa Roonan käsitys perheestään ja itsestään muuttuu. Heikkilä pyöräyttää tarinan liikkeelle nopeasti ja reipas tahti pysyykin yllä tarinan loppuun asti.

Louhen liitto ammentaa suomalaisesta muinaisuskosta ja kansanperinteestä. Heikkilä limittää oudon ja erikoisen lomittain tavallisen kanssa. Kirja alkaa naisen ja karhun kohtaamisella. Ote kirjasta:

"Nainen katsoi isoa uroskarhua ja iättömät kasvot sulivat harvinaiseen hymyyn. Tummanruskea, melkein musta otus oli kooltaan valtava, metsän kiistaton kuningas. Jostain naisen muistin sopukoista alkoi nousta sanoja."

Valtaosa tarinasta tapahtuu kuitenkin nyky-Suomessa, jossa asutaan rivitaloasunnossa ja luetaan Harry Potter -kirjoja. Menneen ajan voimat ovat kuitenkin olemassa ja niiden vaikutus Roonan elämään on merkittävä. Roona on sekä neuvokas että sisukas nuori nainen, joten päähenkilön elämänkiemuroiden seuraaminen oli minulle mieleen.

Louhi on merkittävä hahmo tarinassa, aivan kirjan nimeä myöten. Kalevala vilahtaa kirjassa sekä loitsuissa että teoksena. Lönnrotkin saa osansa, ote kirjasta:

"Valpurin ääni kohosi, silmät kiilsivät pelottavina ja kasvot vääntyivät rumiksi ikivanhasta vihasta. Astuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
- Lönnrot oli oman aikansa lapsi. Kalevalan kokoaminen oli valtava uroteko, ei voi vaatia, että kaikki yksityiskohdat olisivat ihan kohdallaan, äiti lepytteli."

Kirjassa on yksi runo Kalevalasta, muut runot ovat kirjailijan itsensä sommittelemia. Kirjan kieli on toimiva yhdistelmä tämän päivän arkikieltä ja vanhahtavaa kieltä, jossa muinaiset asiat ja käsitykset ovat eläviä. Roonan "ajatukset lepattavat levottomina kuin rapsutettavan lampaan pikku häntä". Roonan lähipiirin ihminen uskoo entisajan uskomuksiin ja ohjeistaa tyttöä kaikenlaisissa toimissa. Menneisyys tulee tähän päivään, kun Roonan tulee huolehtia, ettei pistä leipää väärinpäin pöydälle ja aiheuta näin kodin köyhtymistä. Myös kehoitus ryhtyä keräämään kapioita herättää Roonassa hämmennystä ja nolostumista.

Kirjan kustantaja on Haamu Kustannus, joka on minulle uusi tuttavuus. Kustantajan sivuilta löytyvät niin traileri kirjasta kuin vapaasti käytettävä materiaali opetukseen äidinkielessä. Kotiväen kierroksen jälkeen vien kirjan koululle luettavaksi. Jos nyt koulullamme olisi hankintarahoja, voisin ostaa tätä kirjaa ja saada hyvää luettavaa kokonaisille luokille.

Kiitos kustantajalle ja bloggarikaverille kirjasta!

Teos: Louhen liitto
Kirjailija: Mervi Heikkilä
Kannen kuvitus: Riikka Nikko
Kustantaja: Haamu Kustannus
Julkaisuvuosi: 2015

W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika

Äänikirjaintoilijan pitää päästä lukemaan ääneen itsekin. Otollinen tilaisuus siihen tarjoutui perheemme lähtiessä matkalle maaliskuun alussa. Ryhdyimme puolisoni kanssa lukemaan ääneen Colferin uutuutta W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoikaa (tästä eteenpäin tuttavallisesti WARP) ääneen iltaisin lapsille, jotka osaavat oikein hyvin itsekin lukea. Ääneen lukeminen on ihanaa, tarinan kuuntelu on suloista ja näiden kahden yhdistäminen on yksi elämän perusiloja. Loma meni, WARPia luettiin, mutta kirja jäi kesken. Olen jatkanut lukemista ja tätä kirjoittaessani luettava on yhä kesken. Kuulijoita minulla on illasta riippuen yksi tai kaksi, mutta en anna sen olla esteenä. Voisin lukea itseksenikin, mutta yhdessä kirja on hauskempi kokemus.

Minulla oli ilo kuulla kirjailijaa itseään lokakuussa 2013 Helsingin kirjamessuilla ja kerroinkin siitä blogissa kahteenkin otteeseen (ensimmäinen ja toinen). Kirjailija Colfer onkin silmissäni nyt WARPia lukiessani, koska hän teki minuun innostuneisuudellaan melkoisen vaikutuksen.

Kannen kuva WSOY:n sivuilta

Usein nuortenkirjat ovat nopeita lukea ja jotenkin hinteliä sisällöltään. WARP on kaikkea muuta. Siinä on sivua yli kolmesataa ja teksti on aika tuhtia. Colfer kuvailee taitavasti ja tarkasti paikkoja, ihmisiä ja tapahtumia. Ainakin tässä tarinassa kuvailun tarkkuus on olennaista, koska kirja kertoo tapahtumista kahdessa ajassa. Siirtymiä näiden kahden ajan välillä tapahtuu useita kertoja tarinan aikana, ja on mielestäni olennaista, että lukija pysyy mukana muuttuneessa ajassa aistiensa ja havaintojensa kautta. Lukijalle nykyaika on tuttu, mutta viktoriaaninen aika hajuineen vieras ja mielenkiintoinen.

"Riley taas oli asunut koko ikänsä Viktorian ajan Lontoossa, missä murhat olivat harvinaisia, mutta ihmishenki oli siitä huolimatta halpa. Paljon käyhiä lapsia kuoli jo synnytykseen, ja jos he selvisivät ensimmäisestä päivästään, he luultavasti menehtyivät koleraan, isorokkoon, punatautiin tai hinkuyskään ennen viidettä ikävuottaan. Riley oli nähnyt viikatemiehen työssään useammin kuin osasi laskea.
Elämä ja kuolema ovat saman matkan alku ja loppu, Garrick oli kerran sanonut hänelle. Niissä ei ole mitään aihetta sen paremmin juhlaan kuin suruun.

Yllä oleva ote kertoo jotain olennaista WARPista. Tarinassa kuolee useita ihmisiä ja vielä useamman kuolemaa mietitään, muistellaan tai suunnitellaan. Ihmisiä uhkaillaan ja pelotellaan. Kaikki tämä on mielestäni perusteltua ja liittyy agentti- ja salamurhaajatouhuihin, joita tarinassa riittää. Kirjassa riittää toimintaa, joten sellaista haluavalle WARP on hyvä valinta. Jos taas aiheena salamurhaaminen  tuntuu vastenmieliseltä, kannattaa miettiä kirjan lukemista vielä kerran. Ääneen lukeminen tuo tähänkin oman sävynsä. Olen miettinyt lukiessani, että ihan oikeastiko haluan tätä lapsilleni lukea ja laittaa heidät näitä miettimään juuri ennen nukkumaan menoa? Vastaus on ollut tähän asti myönteinen.

Aikamatkailu on jännittävää ja Colfer ottaa siitä kaiken irti. Ote kirjasta:

"Hän ei kuitenkaan sanonut mitään Rileylle, koska oranssi valo oli vienyt hänen äänensä. Hän ei myöskään laskenut kättään rauhoittavasti Rileyn olalle, koska hänen kätensä oli poissa: tuuli oli vienyt sen kuin hänet olisi tehty hiekasta.
Olen hiekkaa tuulessa, hän ajatteli.
Niin kuin minäkin, Riley vastasi hänen mielessään."

WARPin tapahtumat sijoittuvat Lontooseen sekä 1800-luvun loppuun että nykyaikaan. Taikuri Albert Garrick ja hänen oppipoikansa Riley elävät kirjan alussa menneessä ajassa. Nykyajassa FBI:n agenttikokelas, nuori Chevron Savano, on Lontoossa valvontatehtävissä. Sitten, erinäisten tapahtumien seurauksena, kolmikko pääsee tai joutuu tutustumaan toisiinsa. Reippaita tapahtumia riittää paljon.

Tätä kirjoittaessani, huhtikuun lopussa, emme ole vieläkään luku-urakassamme lopussa. Onneksi olemme jo loppupuolella. Takakansi kertoo kirjan olevan sarjan alku, joten tätäkin on lisää luvassa.

Alakouluikäinen kuulija-lukija on pitänyt tarinasta. Hänen mielestään alku oli sekava, joten "lukijan ei kannata tuomita kirjaa alun perusteella". Kirja kuitenkin on parantunut loppua kohti.

Teos: W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika (W.A.R.P. Book 1: The Reluctant Assasin)
Tekijä: Eoin Colfer
Kääntäjä: Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2013

Toden totta, yön valitut

Olin onnekas Otavan kesäkassiarpajaisissa, sain luettavaa. Arvontaan osallistuessaan saattoi kertoa lajityypin, josta luettavaa toivoi. Vaihtoehdoista, joita ennätin nimeni ja yhteystietoni kirjoittaessani monta kertaa vaihtaa, jäi voimaan nuorten fantasia. Ja nuorten fantasiaa sieltä sitten tuli seitsemän kirjan verran. Epäitsekäs ajatukseni lienee ollut, että nuorten fantasian valitsemalla luettavaa saisi lisäkseni jokunen muukin perheemme lukija. Noh. Nuorten fantasia tässä tapauksessa tarkoitti nuorten naisten romanttista fantasiakirjallisuutta ainakin takakansien ja jo luettujen kirjojen perusteella.

Yön talo -sarjaa tuli muutaman kirjan verran. Castit (äiti ja tytär) ovat kirjoittaneet vampyyriseikkailuja nuorille naisille. Nyt ympäristönä on sisäoppilaitos. Olen aloittelemassa sarjan kolmatta kirjaa. Lukeehan noita, erityisesti nyt, kun pää on sekavia ajatuksia pullollaan. Tällä hetkellä toivon, että joku kirjoittaisi rumista vampyyreistä. En innostu nyt yhdestäkään uljaan kauniista verenimijästä kirjan henkilönä.

Daughertyn Night school, yön valitut -kirjaa aloitellessani tyttäreni kysyi, onko kirja vampyyri- vai ihmissusikirja. Ymmärrän hänen kysymyksensä hyvin, koska itse mietin samaa kirjaan tarttuessani. Jo kirjan kansi vie tietyille ajatuksen poluille. Kun viime yönä luin loppuun kirjan, se kaikesta perushutustaan huolimatta onnistui myös olemaan myönteinen lukukokemus ja hivenen yllättämäänkin minut.

Oma pää on kaikkea muuta kuin rauhallinen, uni on aivan kadoksissa. Kirjan nimenä Yön valitut on allergiasta ja hetkellisestä unettomuudesta kärsivälle lukijalle vähintääkin ironinen. Minäkin koen olevani yön valittu, mutta hivenen eri lailla kun Daughertyn mystinen päähenkilö Allie, joka on ihanaisen kaunis, vaikka istuisi kuralammikossa. Oikeasti haluaisin lukea Kristiina Vuoren uusimman, jonka olen varannut kirjastosta. Mutta koska sitä ei ole näpeissä vielä, jatkan tätä romanttista nuorten fantasiasoppaa vielä ainakin ensi yön. Luettavaahan piisaa.