Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

Blogini on ollut hävyttömän hiljainen jo jonkun aikaa. Aloin saada syksyn uutuuksia ja samalla työt pyörähtivät vauhdilla käyntiin. Kirjoittamattomuuden kupla puhkesi eilen lukemallani sarjakuvateoksella. Kokemani häpeä sopii hyvin aiheeseen. Asiat ovat yhteydessä toisiinsa.

Ville Rannan uutuusteos Kuinka valloitin Ranskan on satiirinen teos polttavasta halusta onnistua ja elämän realiteeteista. Teoksen minäkertoja, sarjakuvataiteilija Ville Rannan oloinen mies, tahtoo menestyä taiteilijana Ranskassa. Se vaatii sarjakuvateosten julkaisua, ehkäpä oikeilla kustantajilla ja julkisuuden ja arvostuksen ylitsevuotavaista virtaa.

Sarjakuvateos Kuinka valloitin Ranskan keikkuu muutoksessa ja sen suotuisan muutoksen odottelussa. Tarinan aluksi Ranta on nuori ja innostunut, teoksen lopussa paljon yrittänyt ja väsynyt keski-ikäinen. Rannan kontaktit Ranskassa antavat taiteilijalle toivoa onnistumisesta ja läpimurrosta, mutta kohta taas pettymys valtaa mielen ja on aika palata Suomeen.

  

Taiteilijan elämän vastapainoksi asettuu arkinen elämä, jossa parisuhde, lasten saanti, jokapäiväiset puuhat ja levollisetkin hetket ovat menestymistä ja julkisuutta tärkeämpiä. Yhden asian valitseminen sulkee muita pois. Samaan aikaan ei voi olla perheen kanssa kotona ja uuden teoksen mainoskiertueella Ranskassa. 

Vapautta on hetkittäin, mutta sen vastapainona on paljon yksinäisyyttä, epävarmuuta, odottelua ja pelkoa. Teoksessa välähtelee häpeä ja riittämättömyyden tunne. Sen ainakin luulisin helähtelevän monen lukijankin suuntaan. Teinkö oikeita ratkaisuja? Miksi valitsin monta kertaa väärin?

 

Ville Rannan teos on paljas ja lohduttava. Taiteilijaelämä on epävarmuutta ja kompurointia, mutta ehkä se pätee myös koko elämään. Tarinaa on helppo seurata, nautin Rannan kynänjäljestä. 

Olen lukenut monta Rannan teosta, vaikka blogissani olen kirjoittanut vain sarjakuvateoksesta Kyllä eikä ei. Kerrassaan nautittava on Yle Areenasta löytyvä Sivullinen, jossa Miki Liukkonen haastattelee Ville Rantaa.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Kuinka valloitin Ranskan

Tekijä: Ville Ranta

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: WSOY

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama

Kissasta vielä: kutsun sitä välillä Kaihoksi, välillä Toivoksi, välillä Murheeksi. Se on kummallinen olento, jotenkin yliluonnollinen, ihan kuin se ymmärtäisi puhetta ja osaisi lukea ajatuksai. Kun se on sängyn jalkopäässä, olen saanut paremmin nukahdeltua.

Kirkkaan ja kauniin kannen on suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Nadja Sumasen novellikokoelmassa Sade on kaikille sama on liikkeellä hyvin monenlaista nuorta ja vähän vanhempaa ihmistä. Hupsahdin lukiessani teosta keskelle Sumasen fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kirjoa ja yllätyin kokemastani ilosta vähän outojen tarinoiden äärellä. Sinänsä novellien maailma on mielestäni realistinen ja muistuttaa nyky-Suomea. 

Nuorille tarkoitetut novellit ovat pääosin lyhyitä ja siinä mielessä helppolukuisia. Kaikkea ei kirjoiteta auki, joten pohdittavaa ja tulkittavaa riittää. Muutama novelli on henkilöiltään yhteydessä toisiinsa. Välillä häkellyin, välillä yllätyin iloisesti ja aika usein sain uutta ajateltavaa.

Niminovellissa Sade on kaikille sama Aysha nauttii sateesta ja valitsemastaan soittolistasta. Hän tapaa sateen keskellä vieraan ihmisen, jonka seurauksena syntyy jotain yhteistä. Novellissa Pyörätuolipaikka nuori päähenkilö on hankkinut lipun konserttiin, mutta huomaakin ostaneensa pyörätuolipaikan tilaisuuteen, vaikka ei liikukaan pyörätuolilla. Voiko sinne mennä laisinkaan? Itse pidin erityisesti lyhyestä ja tehokkaasta Huomioo-novellista. Avioliitto-novellin käännekohdassa kiljaisin ääneen yllätettynä!

Sumasen novellit eivät ole turhan sovinnaisia tai siloiteltuja. Rakastan Sumasen novellien rosoja ja hämäriä kohtia. Valitsen jonkun novellin kokoelmasta ja luemme sen lukion ykkösten kanssa äikässä heti elokuussa.

Sumasen aiemmista teoksista kirjoitin niiden ilmestyttyä. Rambosta olen kirjoittanut usemmankin kerran, mutta tässä kaksi tärkeintä marraskuulta 2015: ensimmäinen ja toinen. Terveisin Seepra -teoksen luin myös tuoreeltaan, lokakuussa 2017.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Sade on kaikille sama
Tekijä: Nadja Sumanen

Kansi: Emmi Kyytsönen
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Otava

Natsumi Ando: Valssin aika 1

Salitanssissa pärjää kohtalaisen hyvin jo sillä että mies on hyvä viemään.

Luin pitkästä aikaa mangaa, vieläpä tuoretta. Natsumi Andon kolmiosaisen sarjan Valssin aika ensimmäinen osa on julkaistu. Seuraavat kaksi osaa julkaistaan tämän vuoden puolella (syyskuussa ja marraskuussa). 

Nimensä mukaisesti teos sijoittuu paritanssin maailmaan. Tanssikoulu Minamissa uurastaa Tango Minami, koulun omistajan poika. Hän on keskittynyt opettamaan tanssia, vaikka hän voisi loistaa myös kilpailuissa. Tanssikoulun ykköspari kilpailuissa on Yuusei Sudoo ja Sumire Shiraishi. He ovat Tangon ikätovereita. 

Hime Makimura on tyttö, jota kukaan ei tunnu huomaavan. Vaikka hänen nimensä tarkoittaa prinsessaa, hänestä tehtiin päiväkodin näytelmässä neljäs hiiri. Hime päätyy kuitenkin tanssitunnille tutustumaan paritansseihin. Opettajakseen hän saa Tangon. 

Valssin aika 1 on ihanan romanttinen, kevyt ja höpsö. Pysyn tarinassa vaivattomasti mukana ja viihdyn yllättävän hyvin. Kuvat ja tekstit sopivat hyvin yhteen ollen yhtä keveitä ja helppoja. Tunteikkaasta tarinasta löytyy syvempiäkin merkityksiä, joihin varmasti palataan seuraavissa kahdessa teoksessa. Ainakin Himen ja Tangon vanhemmat lataavat lapsiinsa suuria odotuksia. Hime haluaa muuttua. Tango puolestaan joutuu salailemaan koulussa tanssikoulua ja tekemisiään siellä. Kesken loppunut kilpatanssiharrastus tuntuu olevan kipeä asia Tangolle. 

Valssin aika 1 korostaa tanssimisen iloa ja sen erityistä vetovoimaa palkitsevuutta. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Valssin aika 1 (Waltz No Ojikan 1)
Tekijä: Natsumi Ando
Suomentaja: Kim Sariola
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Sangantsu Manga

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

"Olen iloinen että pääsin käymään." Äiti tarttui takapenkin halki käteeni ja laittoi sormensa minun sormieni lomaan. "Tätä varten äidit ovat olemassa."

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on romaani vaihtohtoisista elämänkuluista. Jos koet olevasi helposti äärimmäinen ja ehdoton ajatuksissasi, ehkä juuri Donna Freitasin uutuusromaani auttaa näkemään elämän monia sävyjä ja mahdollisten elämien kauneuden.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää kuvaa naisen elämää ja hänen valintojaan. Rosa Napolitano on sosiologian alalta väitellyt tutkija, jolle työ ja ura ovat ymmärrettävästi hyvin tärkeitä. Hän ei halua tulla raskaaksi ja saada lasta. Tarina alkaa Rosan ja hänen aviopuolisonsa Luken välisestä tilanteesta eräänä elokuun päivänä 2006. Yhden tarinan tai elämän kiivas ja repivä riita kehkeytyy tai muuntuu toisessa elämässä joksikin muuksi. 

Teoksen keskeiseksi aiheeksi Rosan ja Luken välillä muodostuu lapsen saamisen tavoittelu. Mitä tarkoittaa parille ehkäisyn lopettaminen? Mitä se tarkoittaa miehelle? Entä naiselle? Voiko perhe muodostua kahdesta aikuisesta ihmisestä ja heidän parisuhteestaan? Mitä toiselta voi vaatia? Mitä joustamisesta, suostumisesta tai kompromissista voikaan seurata?

Romaanin nimen mukaisesti Freitas kertoo yhdeksän mahdollisuutta naimisissa olevan naisen elämänkuluksi. Ainakin yhdessä elämässä Rosa tulee raskaaksi. Alun rakkaus Luken ja Rosan välillä muuntuu tapahtumien myötä: katkeruuden ja ymmärtämisen polut erkanevat omikseen, vaikka lähtöpiste on sama. Rakkaus, välinpitämättömyys, viha, kaipaus, pelko ja luottamus toiseen ovat kaikki olemassa Freitasin romaanissa. Se on hienoa!

Romaani on rakennettu hyvin selkeästi. Jokainen luku alkaa päiväyksellä ja Rosan elämän numerolla. Välillä luku on kertomus useammasta elämästä, huimimmillaan kaikista yhdeksästä. Kaikkia yhdeksää elämää ei repäistä näkyviin heti alussa. Kokonaisuudessaan teoksen tapahtumat kattavat pisimmillään noin kaksikymmentä vuotta.

Minulla oli teoksen alussa lukutekniikkaan liittyvä ongelma. Otin kirjan muodon liian tosissani ja ryhdyin tekemään muistiinpanoja taulukkoon elämä kerrallaan jäsenneltynä. Lopetin turhan vakavan lukutavan luettuani ensimmäisen kolmanneksen. Vasta muistiinpanoista luovuttuani vapauduin kokemaan parin tunnelmia, mikä teki hyvää lukukokemukselle. 

Rosa on henkilönä uskottava. Hän on voimakastahtoinen ja haluaa olla uskollinen omille ajatuksilleen. Teoksen lähtökohta on heteropari. Mies ja nainen miettivät yhteistä elämäänsä erityisesti oman biologisen lapsen mahdollisuuden kautta ja elävät sitä sitten päätöstensä ja sattumien mukaan. Teos ei mielestäni erityisesti suosittele tiettyä ratkaisua. Rose Napolitanon yhdeksän elämää on leikki tai peli mahdollisuuksista ja seurauksista. 

Tekstini alussa ehdotin kirjan sopivan henkilölle, joka haluaisi ajatuksiinsa elämästä lisää sävyjä. Minulla niitä riittää välillä vaivoiksi asti, joten ajattelen, ettei Freitasin romaani ole ehkä laisinkaan minua varten. Lisäksi aihe ei ole minulle ajankohtainen, mikä keventää lukukokemustani. En lukisi romaania raskaana ollessani.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää kuitenkin liikutti minua. Emme lainkaan tiedä tarkoitustamme ja niitä merkityksiä, joita olemassaolomme, sanamme, katseemme ja tekomme antavat muille ihmisille. Lapset, vanhemmat ja isovanhemmat ovat monella lailla yhteydessä toistensa elämissä. Kaikki ne rakkauden alut ja loput puhuttelivat minua. Kuinka monimutkaista elämä onkaan!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Rose Napolitanon yhdeksän elämää (The Nine Lives of Rose Napolitano)

Tekijä: Donna Freitas
Suomentaja: Riie Heikkilä
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Otava

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista

Emmekä me ole erityisiä // mutta jos elämäänsä ei voi paeta se on romantisoitava / jotta sitä sietäisi elää / niin kuin kaikesta, mikä on tärkeää, on tehtävä kaunista / jotta sitä sietäisi katsoa // se on yksi luovuttamisen* muoto // ehkä yleisin //

*ja sinä olit luovuttanut, siksi kykenit ownaamaan olemuksesi, elämään kauniisti sen, mikä läpi minä räpiköin, mikä oli minussa rumaa ja poikki, joskus herään siihen, että peippo nokkii ikkunalautaa, kaikki halveksunta on luovuttanutta vihaa, tiileksi poltettua savea.

Kansikuva kustantajan sivuilta.

Ennakkotilasin Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke -teoksen keväällä. Kun sain kirjan, luin sitä kevyesti loikkien. Pää ja sydän olivat vielä liian täynnä, joten en kyennyt keskittymään teokseen. Nyt loman rauhoittamana luin teoksen alusta loppuun. Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista on paljas runoteos tästä ajasta.

Kansipaperin kääntöpuolella on lisää luettavaa ja ajateltavaa. Eräällä lukukerralla minulla oli sitruunasorbettia.

Turkoosissa vyöhykkeessä on puhuja, joka osoittaa sanansa runojen sinälle. Heissä kahdessa on paljon samaakin, mutta myös eroja. Ajattelen heidän olevan parisuhteessa. Parisuhde on vain yksi ulottuvuus teoksen runoissa, koska merkityksellistä on myös maailma, jossa he elävät. Mikä on mahdollista, kun kaikki on muutoksessa?

Turkoosi on hyvin näkyvissä teoksessa. Osa sanoista on korjattu turkoosilla fontilla alkuperäisen sanan viereen. Väri näkyy myös viimeisessä luvussa, jossa turkoosi kuu kasvaa miltei täydeksi. Teoksen nimi kertoo runoelman olevan tutkielma yksinäisyyden väriopista.

Nyt kun kirjoitan blogitekstiä, luen teoksen runoja uudelleen. Osa niistä on uponnut minuun fiktion sijaan totena, ja ne tuntuvat oikeilta muistoilta, mikä on hämmentävää. Se kuvaa runojen läheisyyttä ja suoruutta.

Minulle Turkoosi vyöhyke on kaunis teos rumasta maailmasta. Kosola katsoo ihmistä rakkaudella ja ilman taka-ajatuksia: "Kaamoksen aikana  / katumainokset ovat köyhien kirkasvalolamppuja". Kun luin Variston, ajattelin, etten voi luopua teoksesta. Nyt nostan Turkoosin vyöhykkeen runohyllyyni kesäksi ja vien syksyllä luettavaksi luokkaani, jossa säilytän Varistoa.

Teos: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista

Tekijä: Susinukke Kosola

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: Sammakko