keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Lastenkirjaklassikot ja ohi mennyt aika

Pidän lastenkirjoista ja luen niitä edelleen. Hyvä lastenkirja puhuttelee sekä lasta että aikuista. Kolmen lapsemme kanssa olen saanut ääneen lukea ja olla mukana kuuntelemassa todella paljon lastenkirjallisuutta viimeisen kahdentoista vuoden aikana.

Kun olin lapsi ja sitten vähän myöhemmin nuori, luin sekaisin lasten, nuorten ja aikuisten kirjoja. Opin lukemaan niin varhain, että ennätin lukea kirjoja pinottain ollessani kymmenen ja kahdenkymmenen välillä. Joskus isäni hätkähti ja kielsikin jotain lukemisiani "liian aikuisten" kirjoina. Uskon, että kirja luettuna ei voi juurikaan vahingoittaa lasta. Jos se, mitä kirjassa kerrotaan, on liian vaikeaa tai outoa lapsen tiedoille, kehitystasolle tai ymmärrykselle, se menee yli lapsesta ja lapsi selittää sen itselleen omalla laillaan.

Mutta minunhan ei pitänyt kirjoittaa tästä asiasta (vaikka tästäkin olisi hauska jatkaa), vaan meistä kirotuista aikuisista ja vanhemmista, jotka haluamme syöttää lapsille sen jonkun kultareunaisen lapsuuden, joka on kenties ollut jo meillekin nostalginen. Uskon, että vanhentuneet lastenkirjat ovat hyvä tapa tappaa lapsen lukuinnostus.

Olen itse tänä kesänä saanut lukea joutunut lukemaan muutamaakin vanhaa suomalaista lastenkirjaklassikkoa, jolla ei mielestäni ole enää mitään yhteyttä mihinkään omien lasteni kokemuspiiriin, eikä juuri tämmöisen nelikymppisenkään arkitunnelmiin. Anteeksi kaikki te, jotka syötätte sunnuntaiaamuisin vasikoille punaisen tuvan kuistilta lehtikerppuja! Saatte lukea aiheesta kirjoissakin.

Mitä sitten voisi lukea lapselleen ja toki siinä sivussa itselleenkin? Itse olen aina pitänyt reippaista ja aikaansaavista sankareista, huumorista (anarkistinen huumori myös, vaikka siinä lasten kanssa voi kyllä syyttää itseään, kun lapset ottavat opikseen äidin ensin luettua heille vuositolkulla kaiken maailman...) ja hyvistä tarinoista. Meillä lapsille on luettu mm. Satu pienen pienestä pojasta (Anderberg), No mutta Pekka (Lindgren), Taikuri Into Kiemura (Itkonen), Ei haittaa, jos on erilainen (Parr) ja Kakka (Davies). Tuo viimeisin on ihan faktaa, mutta ah - niin tuttu ja kiehtova aihe lapsille.

Tokihan meillä on luettu ääneen, äänikirjoina kuunneltu, itse luettu ja monella tavalla sisään imuroitu kaikki viisaus ja hupi mm. Mauri Kunnaksen, Sinikka ja Tiina Nopolan, Timo Parvelan, Jukka Parkkisen, Kirsi Kunnaksen, Markus Majaluoman ja J.K. Rowlingin teoksista. Hyviä lastenkirjoja on siis, niitä lukemaan. Jätetään paksuin nostalgiahuttu ihan itselle.

6 kommenttia:

bleue kirjoitti...

Vaadin esimerkkejä kirjoista, jotka ei sinusta enää toimi. Olin ihan yllättynyt miten paljon esikoiseni piti hanhiemon satuarkusta (vai mikä se onkaan), jossa on näitä hannuja ja kerttuja, joita ilmeisesti parjaat tekstissäsi...? Esikoinen saa itse päättää hyvin usein mitä meillä luetaan uudestaan ja skaala on vanhoista uusiin, jopa salama ja ystävä tasoon, mikä kiinnostaa minua usein paljon kuin kasa teidän yhtä lasten kanssa luettua kirjaa. Mutta esim kolme karhua oli keväällä aivan todellinen suosikki hänestä ja sitä luetaan vieläkin aika ajoin. Joten minun mielestäni on täyttä höpöä, etteikö klassikkokirjat lapsillakin olisi ajattomia!

Kirjakko ruispellossa / Mari Saavalainen kirjoitti...

Hannut ja Kertut eivät ole parjaukseni kohteita, koska niitä karkkia himoitsevia lapsukaisia, jotka vanhemmat häätävät kotoaan, näkee harva se päivä. Kaikki äiti/isäpuolisadutkin ovat todella ajankohtaisia. Tällä hetkellä mielessäni tässä "klassikko, josta aika on ajanut ohi" -kategoriassa ovat mm. Topeliuksen sadut, Pikku- Marjan eläinkirja, Anni Swanin Tottisalmen perillinen, Iiris rukka, Tiina-kirjat jne. Saa olla eri mieltä. Tässähän on myös merkitystä lukijan / kuulijan iällä ja luonteenlaadulla.

Sinänsä pidän klassikkosaduista. Mutta osasta kirjallisuutta (ja elokuvia) aika vaan kulkee ohi. Ehkä aika joskus palaa tai ajastaan jäänyt klassikko kohtaa uudella polulla ajan ja sen ihmiset.

Mielipidettään voi testata esim. Topeliuksen sadulla Koivu ja tähti. Se on varmasti meistä monesta (aikuisesta) liikuttava, ihana ja perinteinen satu. On hienoa, että lapset löytävät yhteistuumin kotiin. On uskontoa ja isänmaata. Minkä ikäiselle se satu olisi sopiva? Pieni ei sitä juurikaan ymmärrä, isommalle voi kokeilla. Kuulen kokemuksista mielelläni. Väitän, että Topeliuksen satujen suosio lukijoiden parissa on suoraan verrannollinen lukijan/kuulijan ikään. Mutta HIENOA, että ZT kirjoitti aikanaan ja niillä on oma paikkansa ja aikansa. Ne ovat osa suomalaista kirjallisuuden historiaa. Olen itsekin lukenut lapsille ZT:tä. En kuitenkaan lähtisi kymmenvuotiaita poikia houkuttelemaan kirjojen pariin Vattumadolla tai Sampo Lappalaisella. Silti Sampo Lappalainen on mm. toka- tai kolmasluokkalaisten lukudiplomikirjana.

bleue kirjoitti...

Melkein arvasinkin, että tulee näitä nimiä, kun tarkemmin tajusin, että mainitsit nimenomaan suomalaiset klassikot, koska noitä kirjoja en itsekään osaa ymmärtää. Pahoittelen jos kommenttini tuli liian napakasti, oli vähän tilannetta samaan aikaan :).

Eli Topeliuksessa ja Anni Swanissa menee minunkin raja :P. Halusin vain kuulla tarkennuksen mitä kirjoja tarkoitit. Saimme joskus lahjaksi tuon Pikku Marjan eläinkirjan, koska "tämä oli minun lapsuuteni satukirja", näin sanoi lahjoittaja. Kaunis ajatus mutta senkään runoista en ole kovasti pitänyt, ehkä minulta puuttuu se nostalgiaosuus tästäkin.

Uskonnollisia satuja en hevillä lukisi muutenkaan (olipa uusi tai vanha), koska meillä ei kuuluta kirkkoon, joten kokisin sen itselleni vähän vaivaannuttavana. Yleensäkin liian pitkät ja vaikeasti kirjoitetut (ehkä aikuismaisesti kirjoitetut?) sekä liian vaikeat sisällöt (tai sisältömättömät ja sekavat) iän mukaisesti ovat, kuten sanoit, asioita, jotka minäkin pyrin lasteni kanssa lukiessa huomioimaan. Myös uusissa lastenkirjoissa löytyy näitä. Varsinkin niitä sekavia.

Kymmenvuotiaitten (poikien) houkuttelu kirjojen pariin onkin kaiken kaikkiaan haastavaa, jos oma motivaatio on lähestulkoon nolla. Sampo Lappalainen houkuttelukirjana- aijai repesin aika pahasti :DD! Ehkä Risto Räppääjä mieluummin? Saatan kyllä tässäki olla nyt hieman jäljessä, kun viime vuodet ovat menneet tässä 0-3 vuotiaiden kirjojen maailmassa (mikä on ollut oikeasti mahtavaa, kun vauvoille ja taaperoille tehdään nykyään(kin? :D) aivan uskomattoman hyviä runo+kuvakirjoja, jotka sulattavat aikuistenkin sydämet).

Huomattavasti alle kouluikäisillä johdattelu kirjojen pariin tarttunee taas lukijasta itsestään olipa lukukirjana sitten Autolehti tai kuvakirja (tai vaikka the Anni Swan), jos lukija itse on siitä oikeasti kiinnostunut ja osaa houkutella lapsen samaan maailmaan. Tässä tulenne vuorovaikutus ym. seikat suurempaan merkitykseen.

Kirjakko ruispellossa / Mari Saavalainen kirjoitti...

Hyvä, että älähdit bleue. Mietin, että olenko kirjoittanut ihan tyhmiä vai ilmaissut itseäni onnettomasti. Suomessa on aivan loistavia lastenkirjoja, kiitos lahjakkaiden kirjoittajien ja kuvittajien. Toivottavasti mahdollisimman moni lapsi ja aikuinen pääsee nauttimaan laadukkaista, hienoista ja koskettavista suomalaista lastenkirjoista.

Tänä kesänä olen pyöritellyt tätä kirjan vanhenemista sekä aikuisten että lasten kirjojen osalta. Siihen liittyy monta asiaa, mm. yhteiskunnan muutos ja esim. tapamme kertoa ja ymmärtää tarinoita. Minulla on mielessä tästä hyvä lukemani artikkeli (pitäisi etsiä käyttöön). Sen artikkelin pääsanoma oli, että jos verrataan tarinan kerrosteisuuden ja kerrontatavan puolesta vaikkapa tv-sarjoja Peyton Place ja Lost, voidaan väittää, että kuusikymmentäluvun katsoja, joka ymmärsi hyvin sen aikaisen kerronnan olisi aivan ymmällään 2000-luvun sarjojen kanssa. Hän ei osaisi tulkita näkemäänsä. Tämänhän näkee myös romaaneissa, niiden rakenteessa ja kerronnan keinoissa. Sama pätee vaikkapa suomalaislapseen kahdeksankymmentä vuotta sitten ja nyt.

Tämä kirjoitukseni kumpusi omasta ärsyyntymisestä ja kenties - taidon puutteesta saada eräs klassikko näyttämään houkuttelevalta nykypäivän lapsille.

Ja minä tiedän, mikä puree kymmenvuotiaisiin poikiin! Kapteeni Kalsari-sarja ja Neropatin päiväkirja-sarja. On kokeiltu.

Anonyymi kirjoitti...

Kommenttini tulee hieman myöhässä, mutta rohkenen olla eri mieltä. Mielestäni Tiina-tarinat ja Anni Swanin Kootut kertomukset ovat vieläkin relevantteja, vaikka ne eivät vastaakaan puitteiltaan nykylasten elämää. Kirjat käsittelevät kuitenkin samankaltaisia teemoja joita nykylapsetkin joutuvat kohtaamaan elämässään: ystävyyttä, oikean ja väärän välillä valitsemista jne. Samalla logiikalla voisi sanoa, että monet aikuisten klassikot ovat vanhentuneita koska ne eroavat puitteiltaan huomattavasti nykyihmisen elämästä.

Mielestäni lienee parasta lukea eri aikakausien lastenkirjoja ja tutustuttaa lapsi monipuolisesti kirjoihin. Lastenkirjaklassikoissa (kuten juuri mainitsemissasi Anni Swanin teoksissa ja Tiina-kirjoissa) myös mennyt aika tulee lähelle lasta, mikä ei mielestäni ole ollenkaan paha asia.

Ehkä käsitin väärin pointtisi siinä mielessä, että tokihan nuo mainitsemasi kirjat ovat "vanhentuneita" siinä mielessä, että ne eivät enää kuvaa nyky-yhteiskuntaa samalla tavoin kuin ilmestymisaikoinaan. Olen myös ehdottomasti samaa mieltä siitä, että lapsen lukuinnostusta ei pidä tappaa tyrkyttämällä minkäänlaisia kirjoja, mutta mielestäni kuulostaa aika rankalta yleistykseltä todeta, että "vanhentuneet" lastenkirjat olisivat suurena syynä tähän. Kuitenkin mielestäni kirjallisuus harvoin vanhenee niin, ettei nykyihminen siitä pysty saamaan irti enää mitään.

Kirjakko ruispellossa / Mari Saavalainen kirjoitti...

Kiitos Pii kommentistasi. Luettuani mielipiteesi nyökyttelin hyväksyvästi ja jouduin palaamaan omaan tekstiini. Toisaalta nyökyttelin oman tekstinikin kohdalla ja muistin ne tunnelmat, joissa teksini kirjoitin. Tällä hetkellä oma lastenkirja-angstini on mahdollisimman matalalla tasolla, joten nyt mielipiteenikin lastenkirjaklassikoista olisi aika laimea ja mitäänsanomaton.