tiistai 28. elokuuta 2012

Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle

Rakastan Kurt Vonnegutin kirjoja. Yksi Vonnegutin parhaista on Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle. Kirja on taattua Vonnegutia: tapahtumia paljon, herkullisia henkilöhahmoja ja kaikki mahdollinen on koottu komeaksi rakennelmaksi lukijan ihastella ja ihmetellä. - Kuinka hän osaa tehdä sen näin? Tämä on hieno, tämä on taitava.

Kirja alkaa esipuheen kaltaisella osiolla, jossa kovin kirjailijan oloinen ihminen kertoo kirjan tarinan olevan "lähellä omaelämäkertaa". En tiedä, onko alku faktaa kirjailijan elämästä (tekstissä on useita sukulaisia, paikkakuntia ja asuinpaikkoja mainittu nimeltä), mutta oikeastaan en välitä toivon, ettei se ole todellista. Vähän väliä kirjallisessa maailmassa kuohahtaa esiin faktan, fiktion, oman ja lainatun välinen epäselvyys. Tiedän, että oikea elämä on moninverroin hullumpaa, omituisempaa ja traagisempaa kuin mikään kuviteltu ja kirjoihin kirjoitettu. Kaunokirjallisiin teoksiin tarttuessani haluan kuviteltua, satua, keksittyä, sepitettyä ja korkeintaan todellisuuteen yhdisteltyä käsityötä. Vältän elämäkertoja ja tositarinoita viimeiseen asti. Oikea elämä on totta, mutta sitä en kaunokirjallisuudelta halua!

Joten käsitän Vonnegutinkin taitavana kirjoittajana, joka alullaan haluaa 1) hämätä minua tarkasteluperspektiivin suhteen ja 2) esittää tarinansa omaelämäkerrallisena, vaikka kaikki onkin omassa päässä yhdisteltyä. Kiitos Kurt, näillä mennään.

Tarinaa kertoo toinen kaksosista,Wilbur Rockefeller Swain. Hän elää kaksoissisarensa, Eliza Mellon Swainin, kanssa hyvin erikoisen ja yhteisen lapsuuden. Tarina ui surussa ja pettymyksessä, vaikka naurattavuus ja hupsuus ovat käsillä koko ajan. Lukijana samaan aikaan nieleskelen itkua ja hymyilen, kirja on vaikuttanut minuun samalla lailla ensilukemisesta.

Vonnegut on kirjaansa kehrännyt mielettömän tarinan, joka onnistuu kritisoimaan Amerikkaa, kyseenalaistamaan länsimaisen kultturimme yksilön ihannoinnin ja käsityksemme kehityksestä ja sivilisaatiosta. Kirjassa liikutaan tulevaisuuden dystopiassa (tai utopiassa, riippuu katsantokannasta) ja menneisyydessä 1900-luvun USA:ssa. Kiina saa tarinassa aivan oman merkityksensä uuden kehityksen moottorina.

Minulle tarinan ehdoton helmi ovat kaksikon keksimät uudet suurperheet. USA:n kaltaisessa "suuressa ja hankalassa maassa" jokainen tarvitsee todella paljon sukulaisia. Kaikki kansalaiset nimetään uudelleen, etunimeksi valitaan joku substantiivi ja väliviiva erottaa nimen loppuosan, numeron yhdestä kahteenkymmeneen. Sukulaisiin saa ja pitää turvata. Heitä löytyykin ympäri maata. Muut henkilöt, jotka eivät ole sukua, voi lähettää pois omien sukulaistensa luo.
"Me sanoimme, että perustuslain kirjoittajat olivat ehkä sokeita niitten ihmisten upeudelle, joilla ei ollut rikkauksia, ei vaikutusvaltaisia ystäviä eikä julkista virkaa, mutta jotka olivat silti syvimmältään vahvoja." Vonnegut, s.52
Sivulla 149 kirjassa mallia vaaleihin lähteville: Wilburin presidentinvaalikampanjan rintanappi.

Itse napsahdin Vonnegutin lukijaksi aikanaan nuorena sen iän mukanaan tuomassa ahdistuksessa, tämä lienee se tavallinen tarina tiettyjen ikäpolvien lukijaihmisille. Sen jälkeen olen Vonnegutin kirjoja lukenut uudelleen tarpeen mukaan. Viimeksi tämä tarve iski viime yönä.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Post-it tunnustus

Raija Taikakirjaimet-blogista antoi blogilleni tunnustuksen. Ilahduin tunnustuksesta kovin paljon. Taikakirjaimet-blogi on todella kiinnostava, olen saanut Raijan teksteistä paljon uutta tietoa ja lukuvihjeitä.

Laitan tunnustukseni eteenpäin sääntöjen (alla) mukaan viidelle blogille, jotka ovat minua viihdyttäneet,  riemastuttaneet ja antaneet kosolti ajateltavaa.

Mika Kukkosen Taas yksi kirjablogi

bleuen Sininen keskitie

Siilinjärven kirjaston Kirjastomies

Erjan Erjan lukupäiväkirja

Tommi Melenderin Antiaikalainen

 TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Suosituksia ja ohilyöntejä

Sarjakuvateema jatkuu

Samassa pinossa Neiti Pelokas ja rakkaus-kirjan kanssa kotiin kulki Jumala itse, ihan kauniin kantensa vuoksi. Hamsteripäiväkirjat, osa 1 päätyivät luettavakseni, koska ihastelin tyttäreni mielenkiintoisia mangasarjakuvia, joissa näytti olevan mm. romantiikkaa, jännitystä ja seikkailuja. Toivoin hänen valitsevan minulle jotain helppoa luettavaa mangaosastolta. Tämän pallerokirjan sain, kiitos siitä.

Hamsteripäiväkirjat, osa 1 kertoo tytön hamstereista ja siitä, kuinka hän hoitaa eläimiään. Tämä kuulostaa nyt kovin lattealta, mutta suunnilleen siinä se oli. Ehkä hamsterit olivat kirjan päähenkilöt ja tyttö apulainen, mutta ajattelen kuitenkin, että hamstereita pohdittiin juuri tytön tietojen ja kokemusten kautta. Kirjailija/taiteilija Medetai on tehnyt Hamsteripäiväkirjoja yhteensä kuusi osaa.

Alkupuolella kirjaa minulla oli useampia ongelmia lukijana, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä: 1) Minkä ruudun luen seuraavaksi? Tämä ongelma liittyi mangan käänteiseen lukutapaan. Tähän tottui nopeasti. 2) Miksi kaikki näyttävät tältä? Onko tämä henkilö tyttö? Miksi hamsterit ovat palleroisia? Nämä nyt vaan näyttävät tältä. Mitäs sitten, jos et tiedä, onko päähenkilö tyttö? Elä sen kanssa. 3) Onko tämä hauskaa? En jaksa mitään hamsterin hoito-ohjeita! Se on hauskaa, kunhan jättää liian miettimisen. Tytön huolet hamstereistaan ja hänen sitoutumisensa hänelle rakkaiden eläinten hoitoon ovat liikuttavia, kunhan pääsi pallerouden ongelman yli.

Kuitenkin. Selviän ilman hamsterinhoito-ohjeita, joten en jatka sarjan muihin osiin. Mutta voin kuvitella, että tästä todella on helppo aloittaa mangan lukeminen. Kiitos tyttärelleni äidin sivistämisestä!

Ja sitten äidin omaehtoiseen sivistykseen. Marc-Antoine Mathieun Jumala itse on raskasta ja vahvaa sarjakuvaa. Tarina on monitasoinen, vakava ja vaatii pureskelua. Kirjan alussa väestönlaskennassa paikalle tulee henkilö, joka väittää itseään Jumalaksi. "Jumala Jumala. Yleensä minua kutsutaan vain Jumalaksi." (s.12, Jumala itse). Tästä alkaa myllytys, jossa tämä henkilöä tutkitaan ja testataan monella lailla. Hän päätyy oikeudenkäyntiin syytetyksi. Voitte kuvitella, että monella kansalaisella on tyytymättömyyttä Jumalaa kohtaan. Siinäpä hyvä syy haastaa hänet oikeuteen ja vaatia korvauksia. Lakimiehiä ainakin työllistyy ja Jumala tarvitsee valmennusta lakimiehiltä (!), kuinka puhua.

Jumala itse-kirjaan kannattaa tarttua älyllisesti virkeällä hetkellä. Mutta voihan tämän(kin) kirjan lukea kevyemmälläkin otteella, kuten itse tein. Oma suosikkikohtani oli, kun Jumala kertoi vitsin. Se liittyy hänen sukupuoleensa. Ymmärrän, että tästä kirjasta voi ammentaa paljon. Siksi se jäi omalta kohdaltani ohilyönniksi. Mitä kirjasta tulee mieleen? Ainakin Kafkan Oikeusjuttu.

lauantai 25. elokuuta 2012

Pieni punainen sanakirja rakastavaisille


Taisin vähän aikaa sitten manailla uusien kirjojen vyörytystä joka tuutista. Olenkin välttänyt uutuuksia (jo säästääkseni rahojani) ja tutkinut hyviä vanhempia kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Vaikka olenkin vouhkannut erityisesti sarjakuvista, olen löytänyt kirjastosta myös romaaneja.

Tämä kaunis kansi veti minua puoleensa ja takakansi vahvisti haluani lukea minulle aivan tuntemattoman kirjailijan kirja. Pieni punainen sanakirja rakastavaisille on julkaistu 2007, suomeksi se käännettiin 2008. Esikoiskirjailija Xiaolu Guon kirja on matkakirja nuoren kiinalaisen naisen matkasta Englantiin.

Tarina on kerrottu hienosti. Välttömästi kirjan alussa herää kiinnostus ja myötätunto neiti Z:n kohtaloon. Kuinka hän selviää vieraassa maassa vain vähäisellä kielitaidollaan? Kertoja-päähenkilön ääni on vahva ja kuvastaa hänen luonnettaan. Z kuvaa itseään taistelijaksi.

Kuten kirjan nimi kertoo, Z:n rakkauselämä on tärkeä osa tarinaa. Kun suhteen osapuolet ovat eri kulttuureista ja yhteistä kieltä vasta opetellaan, monenlaista epäselvyyttä ja eritahtisuutta on tiedossa. Kirjassa kerrottu rakkaustarina oli minusta hyvin uskottava ja monivivahteinen nimenomaan Z:n kertomana ja hänen näkökulmastaan.

Kieli, kulttuuri, yhteiskunta ja politiikka ovat myös tärkeitä kirjassa. Vaikka tässä käsillä on rakkauden punainen kirja, tarinassa luetaan sitä kuuluisampaa punaista kirjaa. Z muistelee ja kertookin ääneen omaa elämäänsä, muistoja lapsuudestaan, sukunsa ja perheensä tapaa toimia. Z sanallistaa uudella oppimallaan kielellä kaikkea sitä, mitä hän on ja mitä hän kokee. Kaikelle sille ei löydy sanaa tai oikeaa ilmaisua. Esimerkiksi pieru ei saa sanana tai toimintana Englannissa sen kaltaista hyvää tulkintaa kuin Kiinassa.
"Niin, pieru. Haluan muistaa sen sanan. Se on vastaus suuren aterian jälkeen ja tarkoittaa, että nautin kovasti tämä herkullinen kotiruoka. Kiinalaisista miehistä ihana käyttää tämä sana joka päivä" (s. 127, Pieni punainen sanakirja rakastavaisille, X. Guo)
Kirjan aikana Z:n matka alkaa ja päättyy. Sinä aikana Z muuttuu monella lailla. Hänen kielitaitonsa karttuu, aivan kuten hän toivoikin. Sanat punoutuvat Z:n elämäntapahtumiin ja niiden opettelu muuttaa häntä.

Tästä kirja ei liity mielessäni mihinkään lukemaani kirjaan. Se on ehkä hyvä asia. Suosittelen!

torstai 23. elokuuta 2012

Neiti Pelokas ja Rakkaus

Kun lukee sarjakuvia, niin innostuu lukemaan lisää sarjakuvia. Loogista. Kirjastoreissulla pyörin taas sarjakuvahyllyn edessä. Etsin Habibia, mutta koska sitä en löytänyt keveästi hyllyä silmäillessäni, otin kolme muuta sarjakuvakirjaa. Enemmänkin olisi houkutellut, mutta jos nyt ei sitten kuitenkaan. Kohtuus, kohtuus.
Neiti Pelokas ja Rakkaus

Joanna Rubin Dranger on ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä ja -kirjoittaja (onkohan tuo korrekti ilmaisutapa? Vai onko hän sarjakuvataiteilija). Neiti Pelokas ja Rakkaus kertoo naisesta, joka elää rakkauttaan ja toivettaan rakastaa. Neidille on tärkeää rakastaa itse, mutta samaan aikaan tulla rakastetuksi ja saada rakkautta siltä Oikealta. Jo tässä vaiheessa neiti Pelokkaan elämässä on niin paljon epäonnistumisen vaihtoehtoja, että lukija ymmärtää, ettei tässä käy hyvin.

Neiti Pelokas näyttää Pikku Myyltä, mutta on luonteeltaan hyvin toisenlainen. Neiti Pelokas on täynnä neuroottisia ajatuksia. Vaikka hän haluaisi kaiken olevan ihanaa ja hauskaa, jostain puskevat omaan elämään sotkut ja epäilykset.

Sarjakuvaromaani Neiti Pelokas ja Rakkaus on nopeaa luettavaa. Aukeamalla on kaksi kuvaa, kuva per sivu. Isot kuvat toimivat hyvin. Yksi yksinkertainen kuva, jossa on muutama lause tekstiä, on tässä tapauksessa hyvin puhutteleva. Itse asiassa jokasesta kuvasta voisi kirjoittaa sivutolkulla tekstiä, jos tämä olisi perinteinen romaani.

Vai mitä sanotte tästä sivusta:


neiti Pelokas äitinsä kanssa
Kirja on ihana ja aiheensa mustuudesta huolimatta lohdullinen. Se, mikä on hyvä lopputulos, lienee lukijasta kiinni.

Tämä kirja on mielessäni pari jollekin ranskalaiselle romaanille nuoren naisen elämästä. Mieleen tulee vaikkapa Kimpassa Anna Gavaldalta. Mutta miksi ranskalainen? Kävisikö joku ruotsalainen? Kajsa Ingmarssonin Matkalaukkumorsian tai Keltaisten sitruunoiden ravintola. Entä suomalainen? Laura Honkasalon Tyttökerho? Kyllä. Kaikki nämä.

tiistai 21. elokuuta 2012

Lukekaa sarjakuvia! Mieluiten hyviä.

Haahuilin eilen Siilinjärven kirjaston sarjakuvahyllyn välittämässä läheisyydessä ja etsin nopeaa luettavaa. Rakastan sarjakuvakerrontaa. Parhaimmillaan kuva ja teksti vievät hommaa huisaa vauhtia eteenpäin vahvistaen tunnelmaa vastavuoroisesti. Ja lukija saa nauttia nopeasti jostain ihmeellisestä ja vieraasta. Tuosta huis vaan, silmänräpäyksessä.

Pitelin jo käsissäni Guy Delislen matkakertomuksia, tällä kertaa mukaan olivat lähdössä Pjongjang ja Shenzen. Delislen sarjakuvakirjoja voi suositella kaikille, ne ovat yhtä aikaa kertomuksia vieraista kulttuureista, poliittisia kannanottoja ja vaikkapa päiväkirjoja yhden ihmisen työkomennuksen koko kaaresta alun innostumisesta lopun haikeuteen. Delislen piirrokset ovat yksinkertaisia, ne jättävät tilaa lukijan ajatuksille ja johtopäätöksille.

Mutta ei lähtenyt mukaan tuttu kanadalainen, vaan tuttu suomalainen. Kaisa ja Christoffer Leka ovat tehneet sarjakuvakirjan, joka on surullinen, valoisa, kaunis ja erilainen. Luin kirjan tänään ja voisin aloittaa sen lukemisen uudelleen vaikka heti. Kirja Audarya Lila - The death of Tuomas Mäkinen kertoo suomalaisesta Tuomas Mäkisestä, joka tekee suuren elämänmuutoksen.

Kirja on poikkeuksellinen ulkomuodoltaan. Se koostuu kolmesta erillisestä vihosta, jotka on sidottu kovien irtokansien väliin nauhoilla. Jo sisäkansi saa hymyilemään. Siinä rauhoitellaan tulevaa lukijaa: sivuja ei ole kadonnut ja kirja näyttää juuri siltä, kun sen on tarkoitettu näyttävän. Paniikin sijaan lukijaa kannustetaan rauhoittumaan kamomillateekupin ääreen ja antautumaan tarinalle.

Kaunis kirja sidontaa myöten
Kirjan jokainen vihko sisältää oman näkökulmansa, josta Tuomaksen tarina kerrotaan. Ensin kertojana on Tuomaksen äiti, sitten tyttöystävä Eija ja lopuksi itse Tuomas. Kirjaa lukiessa tulee käsitys siitä, että Tuomas on oikeasti olemassa ja tämä kirja olisikin tosikertomus Tuomas Mäkisen elämän isosta ratkaisusta. Mutta se on minulle lukijana sivuseikka. Se, millaisia asioita itsestään ja läheisistään Tuomas, hänen äitinsä ja hänen tyttöystävänsä joutuvat käymään läpi, vaikuttaa hyvin yleiseltä kaikille ihmisille ominaisetta, aidolta ja uskottavalta. Minulle lukijana se riittää.

Tarina kerrotaan englanniksi, mutta se on hyvin helppolukuinen. Minulle kirjan ydin oli oman äänen etsimisen vaikeus. Kirja rohkaisee kaikkia elämään omalla laillaan. Tämä koskee niin pois lähtijöitä kuin myös niitä, jotka jäävät. Tämänkin kirjan tekijöiden piirrosjälki on pelkistettyä. Pidän siitä kovin paljon. Sormiani syyhyttää etsiä kirja itselleni omaksi. Tämä on myös oikein hyvä lahjakirja, vaikkapa jollekulle nuorelle.

Kirjasta minulle tulevat mieleen ne kirjastoon jättämäni Delislen kirjat. Keinot ovat molemmissa vähäeleiset, mutta vaikutukset järisyttävät.

maanantai 20. elokuuta 2012

Rajalla eli mihin yhteiskunta tarvitsee ihmistä?

Kun kirjoitin aiemmin Nälkäpelistä, suosittelin Ally Condien Tarkoitettua (Matched). Condien trilogian kakkososa Rajalla (Crossed) tuli luettua viime yönä. Kolmatta osaa, Reached, odotellaan julkaistuksi tämän vuoden lopulla.

Condien romaanit ovat erityisesti nuorille suunnattuja mainostettuja, mutta se ei estä aikuisia nauttimasta hyvin kirjoitetusta kirjasta, joka on yhdistelmä dystopiaa ja nuoren ihmisen kehitystarinaa. Rajalla jatkaa Cassian ja häneen liittyvän kahden nuoren miehen, Xanderin ja Kyn, kertomusta.
"Kaikissa ihmisissä on jotain kaunista. --- Mutta rakkaus antaa luvan katsoa ja katsoa ja katsoa vielä. Silloin huomaa kämmenselän, pään asennon, sen miten toinen kävelee. Kun rakastaa ensimmäisen kerran, katsoo sokein silmin ja näkee kaiken loistokkaana, rakastettunsa kokonaisena tai kauniiden ominaisuuksien kauniina summana. Mutta kun rakastettunsa näkee osina, kysymyksinä - miksi hän kävelee noin, miksi hän sulkee silmänsä tuolla tavalla - silloin osiakin voi rakastaa, ja se rakkaus on monimutkaisempaa ja samalla kokonaisempaa."
Condie: Rajalla (s. 321-322)

Päähenkilö Cassialle sanoilla, runoilla ja kirjoitetulla tekstillä on suuri henkilökohtainen merkitys. Kirjoitettu kaunokirjallinen teksti kantaa merkityksiä, jotka liittyvät Cassiaan itseensä, hänen läheisiinsä ja Yhteiskuntaan. Tarina ottaa kantaa ihmisen olemassaolon tarkoitukseen.

Tarkoitettu kolahti minuun kovaa. Kakkososassa ei ollut mitään vikaa, mutta minulle se oli valmistelua tarinan päätökseen. Tarinan Yhteiskunnan (kannattanee tässä yhteydessä kirjoittaa isolla) historia, sen vallanpitäjien henkilöllisyys ja toiminnan motiivit pidetään kirjassa piilossa. Vihjeet, joita annetaan, ovat epämääräisiä. Se kertoo lukijalle ainakin Yhteiskunnan voimasta hallita kansalaisiaan.

Kirjailija Condiella on kotisivuillaan (http://allycondie.com/) linkit kirjatrailereihin, jotka eivät ainakaan vähennä kirjojen houkuttelevuutta. Tarkoitettu (http://www.youtube.com/watch?v=xaeNWL8rlBI) ja Rajalla (http://www.youtube.com/watch?v=Ovn8-Jp3ckM) näyttävät siltä, että elokuvaa pukkaa varmaan ihan kohta kirjojen perään. Mutta varsinkin tuo Tarkoitetun traileri on oikein kirjan hengen mukainen ja tyylikäs.

Usein lukiessani yhdistän kirjan jo lukemiini kirjoihin. Mikä kaksi kirjaa yhdistää mielessäni toisiinsa, on hämärä prosessi, johon riittää vaikkapa samanhenkinen päähenkilö tai kirjan tunnelma. Yhdistävät polut ovat monenkirjavat, mutta pysyvät. Minulle tuli mieleen kaksi kirjaa lukiessani Rajalla:
1) Margaret Atwoodin Orjattaresi, koska tunnelma molemmissa tarinoissa kontrolloivan yhteiskunnan silmien alla on yhtäaikaa painostava ja kepeän tietämätön. Se on outoa ja kiehtovaa. Tuo yhdistelmä kertonee jotain sekä kertojahenkilön luonteesta että ihmisen perusluonteesta. Mieli ei kestä jatkuvaa ahdistusta.
2) Sapphiren Precious, koska molemmissa tarinoissa uskotaan sanojen, kirjoitetun tekstin ja kirjojen voimaan.

lauantai 18. elokuuta 2012

Urakan jälkeinen elämä

Julkinen kirjoittaminen omasta lukemisestaan ja lukematta jättämisestään on oudon kivuliasta. Eilen tulin kotiin pää pyörällä klassikkoventtitentistä. Kaikki tieto sisältäni tursusi konsepteille viuh vauh vaan. Elämänkokemuksellani voin sanoa jo tässä, että tentti on läpi. Jihuu - aika laimeaa on iloni tässä vaiheessa.

Aloitin urakkani toukokuussa ja lopettelin sen elokuun alussa. Niihin päiviin mahtuu monenlaista lukemista, kirjojen selailua, tekstin harppomista, ääneen lukua ja kirotun kirjan piilottamista pois silmistä. Mutta niihin päiviin mahtuu myös monta hyvää hetkeä, jo kuolleiden kirjailijoiden taidon ihailua, hurmioitumista tekstin äärellä ja lämmintä yhteenkuuluvaisuutta Johonkin, jota on vaikea nimetä.

Nyt, yhden urakan tehneenä, voisin rentoutua ja levätä. Mutta työteliään ihmisen elämä on urakoilla lastattu ja tulevalla viikolla on kahden lukupiirin tapaamiset. On eri asia lukea kirjaa siksi, että voi ja lukea sitä siksi, että pitää. Minä haluaisin lukea Ally Condien Rajalla, mutta tuntuu, että kaikkea pakkoa, velvollisuutta ja urakkaa on aivan liikaa. Tuo Condien kirjahan ei kuulu mihinkään urakkaani, se menee oman ilottelun piiriin.

Melkein aina valitsen lukemisen, jos minulla on mahdollisuus tehdä jotain. Kirja on nytkin käsillä, mutta kirjan kannet jäävät kiinni. Nyt houkuttavat muut ilot, lukeminen saa odottaa.

tiistai 14. elokuuta 2012

Kolmas lukupiirini

Olen mukana kolmessa lukupiirissä. Yksi on Siilinjärven kirjaston lukupiiri, jossa olen vetäjänä. Toinen on yksityinen pieni lukupiiri, josta ei nyt sen enempää. Ja kolmas nyt syksyllä alkava blogilähtöinen blogipohjainen lukupiiri. Nimimerkki Äiti blogissaan Kirjojen salainen puutarha on käynnistämässä lukupiiriä (http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/2012/08/lukupiiri.html). Mielenkiintoista nähdä, miten homma toimii. Ja on erittäin hauskaa olla mukana!

Lukupiiri on omaa ymmärrystä ja lukukykyä ravisuttava tapa keskustella luetuista, kesken jääneistä ja luetuksi aiotuista kirjoista. Miten tuo toinen ajatteleekin tästä kaikesta niin eri lailla? Lukukokemuskeskusteluissa samaa mieltä oleminen on miltei aina erimielisyyttä tylsempää.

maanantai 13. elokuuta 2012

Mitä tulee lukijasta, joka ei jaksa klassikoita, muttei myöskään uutuuksia?

Tämän vuoden uutuuksia ryhdyttiin rummuttamaan jo kesän alussa, kun innokas lukija näki kuvastoa kuvaston perään syksyn tulevista uutuuksista. Kesän klassikoita peranneena jaksu kaikkien arvostamiin kulttuurimme peruspilareihin on aika vähäistä. Mutta tuntuu, etten jaksa näitä uusiakaan. Ystäväni kanssa keskustelimme taannoin kaikista hyllyjemme lukemattomista tai vähälle lukemiselle jääneistä kirjoista. Muistan kuulleeni lukuhaasteesta, jossa käännytäänkin ihan sen oman kirjahyllyn ääreen ja ammennetaan luettavat sieltä.

Ei hullumpi idea.

Kaikkialla silmiin tarttuu uusia kirjoja, joita pitäisi lukea. Toinen toistaan houkuttelevampia. Antaa olla. Kirjojen elinkaari näyttää lyhenevän ja upeat kirjat vaipuvat unohduksiin heti julkaisun ja kertaluvun jälkeen. Se on sääli. Yritän omalta osaltani vaikuttaa asiaan lukemalla kaikenikäisiä kirjoja. Mutta tänä syksynä uutuudet eivät taida yöpöydälläni juhlia.

Yksi uutuus on kyllä hankintalistalla. Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus.

Kymmenen hyvää, lukemisen arvoista kirjaa

Kirsi kysyi tuolla Lukeminen on pääasia-sivustolla, mitkä ovat itselle tärkeitä kirjoja (http://lukeminen.fi/ajankohtaista/kilpailu-minun-top-10-kirjani). Minäkin vastasin. Tässä listani:
  1. Kaari Utrio: Haukka minun rakkaani
  2. Märta Tikkanen: Punahilkka
  3. J.K.Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
  4. Diana Gabaldon: Muukalainen
  5. Leif Färding: Olen onnen poika
  6. Walt Whitman: Valitut runot
  7. Kurt Vonnegut: Titanin seireenit
  8. John Irving: Ystäväni Owen Meany
  9. Ken Follet: Taivaan pilarit
  10. Will Self: Suuret apinat
En hakenut listalla mitään "loistavat taideteokset" tai "parhaat kirjat kautta aikojen" ulottuvuutta. Nämä kirjat ovat liikuttavia, viihdyttäviä, ajatukset liikkeelle laittavia, itkettäviä ja jopa joskus naurattavia. Mutta näistä minua on naurattanut lähinnä miestrio Vonnegut - Irving - Self.

Irving pääsi mukaan yhteisen historiamme vuoksi. Kun sain kirjan Ystäväni Owen Meany lahjaksi luin sen kolme kertaa peräjälkeen. Ensin nopeasti ja sitten kaksi kertaa nauttien. Uusimmat (itseasiassa YOM-jälkeiset kirjat) eivät ole enää minussa sellaisia myrskyjä nostattaneet.

Runokirjoja mukaan on päässyt kaksi. Toivottavasti jossain toisessa todellisuudessa Färding ja Whitman pitävät toisiaan kädestä kiinni.

Naisia mukana on neljä, miehiä kuusi. Kotimaisuus on vain kolmen harteilla. Nyt jos listaansa alkaa itse kritisoimaan, porukasta ensimmäinen vaihdettava olisi Follet. Mutta Taivaan pilarit on hieno rakennelma.

Nämähän ovat aina raapaisuja, maailma on täynnä hyviä kirjoja, jotka kannattaa lukea. Uusimmassa Anna-lehdessä (32-33/2012) Ilkka Alanko sanoo, että "kirjoista ja elokuvista 90 prosenttia on niin huonoja, ettei mitään jää käteen". Hpmh! Se on varmaankin sitten etsimisen ja löytämisen haaste. Minulla ei ole ollut juuri vaikeuksia löytää kirjoja ja elokuvia, joista jää yhtä jos toista käteen päähän ja sydämeen. Tässä nyt siis kymmenen ehdotusta.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kirjojen järjestys

Ilahtuneena kaikista kolmesta lukijasta, taputan käsiäni yhteen ja kerron kirjojen järjestyksestä kotonamme. Perheeseen kuuluu lisäkseni mieheni ja kolme alakouluikäistä lastamme. Kun muutimme yhteen mieheni kanssa kaksikymmentä vuotta sitten, meillä on yhteensä viisi kirjahyllyä, kaksi syvää lautasta ja kolme isoa lusikkaa. Koska pidimme kovin syömisestä, ruokailuvälineiden määrä herätti meissä hieman huvitusta. Toki se, että kirjahyllyjä oli, ei naurattanut yhtään. Oli kirjojakin.

Ja on edelleen. Nykyisin meillä on aikuisten pääkirjahylly makuuhuoneessa, lasten pääkirjahylly on yläaulassa. Aikuisten pääkirjahyllyssä perusjako on proosa, runous ja tietokirjat. Proosa ja runous pääsevät samaan hyllyyn, tietokirjat ovat useammassa hyllyssä ympäri taloa. Sitä se ammatinvaihto teettää. Kaikki runous on yhdessä, proosan osalta jako on tehty neljään.

Olen jakanut erikseen kotimaiset ja ulkomaiset kirjailijat. Lisäksi nämä molemmat luokat on jaettu nais- ja mieskirjailijoihin. Tämä jako on ollut minulla jo parikymmentä vuotta. Olen huvitellut ajatuksella, että tekisin toisenlaisen jaon, mutta se on helpommin kuviteltu, kun toteutettu. En tarkoita tässä konkreettista työtä, vaan henkistä päätöstä.

Jako mahdollistaa sen, että pysyn hyvin kärryillä, mitä minulla / meillä on. Lainaan paljon ystävilleni kirjoja, kerään kirjoja näytille mm. lukupiiriin ja teen joskus suosittelulistoja niitä pyytäville tuttaville. Minua viehättää ajatus, millaisia ryhmiä kirjojensa myötä kirjailijat muodostavat. Joskus voin laittaa jonkun kirjan tietoisesti toisen viereen. Se on vähän kuin järjestelisi pöytäjärjestystä tai - sokkotreffejä.

Yhteen aikaan minulle oli tärkeää se, että mieskirjailijat eivät saaneet määrällistä ylivaltaa hyllyssäni. No, eivät ole saaneet.  Tietämykselleni on hivenen kiusallista, että joskus jonkun kirjan paikan joutuu arvaamaan tai päättelemään. Nyt kun kirjoitan tästä, joudun asian myös tarkastamaan, mutta en ole tiennyt, onko Pasaatituulet - kirjan kirjoittaja mies vai nainen. Olen hänet ajatellut naiseksi (kirjoitustensa perusteella) ja naisten joukkoon laitttanut. Mutta katsotaanpa - M. M. Kaye on nainen. Onneksi hän on omiensa joukossa.
M. M. Kaye muiden naisten kanssa, katsokaa nyt: Munron ja Le Guinin välissä!
Lasten pääkirjahyllyä yritän pitää laajasti ajantasaisena. Ihan vauvakirjat olen laittanut jo hyllystä pois. Siellä löytyy monenlaista luettavaa, myös sitä kirjallisuutta, jota lapset eivät vielä lue. Välillä päätin, etten enää hanki meille kirjoja. Piste. Sitten tulin kotiin uusien kirjojen kanssa. Ja taisin livetä nimenomaan lastenkirjojen puolelta.
Lasten pääkirjahylly
Tämä kuulostaa nyt siltä, että kaikki rahamme menevät kirjoihin. Saattavat mennäkin, mutta haalin kirjoja monella tavalla ja saan niitä myös hyvin halvalla tai ilmaiseksi. Päätökseeni rajoittaa kirjojen hankintaa liittyi mm. itsehillinnän treenaamiseen kirjastojen poistomyynneissä. Joskus onnistun siinä hyvin, viimeksi tulos oli aika kehno. Porttina toimi englanninkielinen toteemipaalujen veisto-opas (!), jonka valittuani ajattelin, että ostanpa samantien ison kassillisen kirjoja, kun koko lysti maksaa tyyliin kaksi ja puoli euroa.

Viimeisin muutos kirjajärjestyksessä on joitakin vuosia sitten käyttöön ottamani lukemattomien kirjojen hylly. Se on ärsyttävä ja jotenkin ulkokultainenkin, osa kirjoista pääsee luettujen statukseen nopeasti, osa joutuu onnettomana odottamaan vuositolkulla täyttymystään kanssani.

Mistä tiedän, että vuositolkulla? Olen jo pitkään merkinnyt kaikki hankkimani kirjat kirjoittamalla sisälehdelle nimeni lisäksi vuosiluvun, jolloin olen kirjan hankkinut.

Klassikkoallergia - viekää nämä jo pois

Kun ensin kirmaa metsikössä iloisten savolaislasten kanssa ja sitten tulee kotiin makuuasentoon lukemaan T. S. Eliotin klassikkoteosta Autio maa ja nukahtaa esipuheiden (jotka ovat hävyttömän yksityiskohtaisia) ei vaan yhden, vaan kaksi kertaa, on valmis lopettamaan moisen pelleilyn. Ei kirmaamisen, ei nukkumisen. Vaan sen lukemisen. Minulla on tyrkyllä tuon runoklassikon lisäksi William Faulknerin Kun tein kuolemaa.

Klassikkoventtini päättynee luonnollisella tavalla, tentin kirjakasan tämän kuun puolessa välissä. Tänään klassikot ovat olleet ihan jumissa. En voi sietää silmissäni minkäänlaisia hienoja vaivihkaa tehtyjä viittauksia Shakespeareen, Danteen tai Raamattuun.

Puolisoni valmisteli hirvipaistia ja minä ilahdutin häntä lukien ääneen Autiota maata. Kun sitten hengen kuppi vuoti lopullisesti yli, sain pientä ivaa toivottuani luettavaksi sarjakuvaversiota kyseisestä runokokoelmasta. Hyväntahtoinen ilkkuminen jatkui, kun hän suositteli illaksi Sotaa ja rauhaa telkkarista.

Mitä jäi mieleen ah niin perusteellisista esipuheista? Autio maa sisällöltään on niin kaiken kattavan taitava, ettei teemaa kannata muiden enää penkoa. Hyvä tietää! Se kuvaa ensimmäisen maailmansodan kokeneiden nuorten aikuisten sielunmaisemaa. Nimiruno päättyy sanskriitin kielisiin sanoihin (tämä oppineisuuden vaade nyt juuri ärsyttää), jotka tarkoittavat: anna, osoita myötätuntoa, hallitse (ilmeisesti tarkoituksessa hallitse itseäsi, ei hallitse muita) ja rauhaa. Tässä tarkoitetaan rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen.

Sitä minäkin toivon. Yli vähäisen ymmärrykseni kaiken kattava rauha. Kiitos!

torstai 2. elokuuta 2012

Seitsemäntoista - onneksi en enää

Pidän Juha Itkosen tavasta kirjoittaa. Jos kirjailija on tuntematon, suosittelen lukemaan hänen hienoja kirjojaan. Erityisesti voin kannustaa lukemaan joko Myöhempien aikojen pyhiä tai Anna minun rakastaa enemmän. Niissä Itkonen pitää tarinan todella hyvin kasassa. Itkonen kuvaa tarinansa todellisuuden tai kuvitellun todellisuuden niin taitavasti, että lukijalla ei ole mitään ongelmaa uskoa kaikki mitä hän kirjoittaa. Juuri niin se tapahtui!

Jokainen kirjailija kirjoittaa hyviä ja vähemmän hyviä kirjoja. Ja nyt siis luin yhdeltä lempikirjailijaltani kirjan, joka ei ollut ihan huippu, vaan sellainen tavallisen hyvä. Anteeksi. Seitsemäntoista, Itkosen viides romaani, julkaistiin vuonna 2010. Kirja on ollut jo tovin hyllyssäni, mutta nyt siis luettuna.

Seitsemäntoista on nuoren Henrikin tarina. Se on kuitenkin paljon muutakin. Keski-ikäinen Päivi, jonka elämä ei ole ollut ihan ruusuilla tanssimista, on myös tarinassa vahvasti läsnä kertomassa ja kirjoittamassa. Kirjassa on monia henkilöitä, mutta aika löyhät piuhat henkilöstä toiseen. Eräs kirjan teema on kirjoittaminen, totuuden ja kuvitellun erot ja yhtäläisyydet. Kirjassa kirjoitetaan menneisyyttä ja tarinoita. Yhtä aikaa olemassa on keskenään ristiriitaisia tai korkeintaan toisiaan risteäviä totuuksia.

Nuoruus ei vaikuttanut mitenkään erityisen houkuttelevalta kirjassa. Oma nuoruuteni ei paljonkaan liittynyt kirjan henkilöiden nuoruudenkokemuksiin. Olen onnellinen tästä huomiosta.

Luin kirjan heikolla hetkellä, enkä jaksanut painia tarinan kasaamisen kanssa. Se jäi minun lukemiseni jäljiltä nyt vähän repsottamaan, mutta jääköön. Odotan innolla taitavan kirjoittajan seuraavaa kirjaa!

Tarinan lumo ja lukijan valta

Hyvä kirja (lue: tarina) herättää henkiin henkilöitä, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta ja eläviltä. Kaunokirjallisuutta lukiessani tiedän, että kaikki henkilöhahmot ovat satua, fiktiota. He ovat kuviteltuja, vaikka heissä olisi yhteyksiä oikeisiin ihmisiin nimeä ja ulkonäköä myöten.

Fiktiivisyydestään huolimatta henkilöt heräävät eloon, kun tarina lähtee vauhtiin. Näen ihmiset, heidän ulkomuotonsa ja tapansa liikkua. He ovat uskottavia, vaikka monet heistä ovatkin hyvin uskomattomia. He muistuttavat oikeita ihmisiä, joita tunnen. Jotkut henkilöt muistuttavat jopa minua itseäni.

Yksi syy lukea on löytää omalle elämälleen selitys. Vaivatta löytää kirjoja, joissa on kerrottu sen kaltaisista ihmisistä, jotka vaikuttavat kovin tutuilta. Lukemalla voi löytää palasia, joita voi verrata omaan elämäänsä. Juuri noin minäkin ajattelin, kun ihastuin. Suru tuntui minullekin tuolta.

Toinen hyvä syy lukea on päästä pois omasta elämästään. On kirjoja, jotka ovat hyvin kaukana elämästäni. Näitäkin kirjoja löytää helposti, jo etsimällä tarinoita kaukaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta yleensä saa irtioton omasta elämästään. Kun kirjojen hahmot ovat aivan erilaisia kuin minä, voi ihmetellä ja tutkia löytämäänsä. Miksi näin? He ovat kenties rohkeita ja toteuttavat jotain omien halujen tyydytystä suurempaa suunnitelmaa. Voi olla, että maailma heidän ympärillään on muuttunut peruuttamattomasti ja vallitsee hätätila. Miten ihminen silloin selviää?

Kirjailija voi marssittaa esiin henkilöitä, joihin lukijana rakastuu ja peruttamattomasti hullaantuu. Henkilöitä, joiden kanssa haluaisi muuttaa autiolle saarelle asumaan. Nyt. Loppuiäksi. Ja kaikki nämä ihanat ihmiset ovat muuttumattomana elossa kirjassa. He ovat kirjojen kansien välissä ja siinä tekstissä. Voin siirtyä tekstissä viisi sivua taaksepäin ja lukea uudelleen juuri sen kohdan, joka on merkittävä. Ja nämä kaikki elävät minun kirjahyllyssäni.

On myös tarinoita, joiden kulku sytyttää lukijan mielenkiinnon ja motivaation. Toivottavasti näille ihmisille käy hyvin. Toivottavasti he saavat haluamansa. Kuinka tämä kaikki oikein loppuu?

Tarinan lumo on lukijan vallassa. Pakolla ihmetyksen ihastus ei onnistu. Osa tarinoista jättää kylmäksi tai haaleaksi. Mutta jos antaa itselleen sopivasti mahdollisuuksia, löytyvät ne itselle tärkeimmät tarinat ja henkilöt. Ne henkilöt, joiden elämä paperilla, koneen ruudulla ja kirjaimina polttaa suloisesti lukijan päässä ja rinnassa.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Äänikirja - älyttömän kätevä juttu

Perheemme jäsenet lienevät äänikirjojen suurkuluttaja. Meillä äänikirjoja kuuntelevat sekä lapset että aikuiset.

Nyt alakouluikäiset lapset ovat kuunnelleet äänikirjoja jo vuosia. Ei pelkästään matkoilla autossa, vaan kotona, yhdessä sängyssä maaten, yksin omassa huoneessa ja legoja rakennellessa. Kuunneltavien skaala on ollut Peppi Pitkätossusta kummitustarinoiden kautta aina Rowlingin Pottereihin ja Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogiaan. Taannoin kirjoitin lohtukirjoista ja siitä, kuinka lohdun saa itseensä kyllästetyistä kirjoista ja tarinoista. Äänikirjat mahdollistavat hitaammallekin lukijalle kyllästystyön.

Olemme lukeneet lapsille ääneen Harry Potterit, olemme katsoneet elokuvat lukuisia kertoja yhdessä. Mutta vasta todella monta kertaa kuunnellut HP-kirjat äänikirjoina ovat taanneet lapsille todellisen Tylypahkatietouden. Kun äskettäin kuuntelin Harry Potter ja Viisasten kivi-äänikirjaa, lapset lausuivat vuorosanoja yhtä aikaa lukija Vesa Vierikon kanssa. Sairasta? Minusta lähinnä ihailtavan ihanaa.

Äänikirja, tai lähinnä tuttu tarina kuultuna, rauhoittaa. Tämän on todennut erityisesti yksi lapsistani, joka on jo vuosia tietoisesti rauhoittanut itseään mm. äänikirjoja kuuntelemalla. Tuttuun tarinaan, jonka voi toistaa niin monta kertaa, kun itse haluaa, voi kääriytyä ja etsiä lohtua kertojan äänestä ja tarinan kulusta.

Aloin itse kuunnella äänikirjoja aktiivisesti noin vuosi sitten, kun arkiviikkooni tuli monta tuntia autolla ajoa yksin. Samaan aikaan aloin opiskella ja opiskeluuni kuului paljon kirjojen lukemista. Yhdistin nämä kaksi asiaa, autoilun ja lukemisen. Viime vuonna kuuntelin automatkoillani mm. Kalevalan, Tuntemattoman sotilaan, Saatana saapui Moskovaan, Tykistökadun päiväperhosen, Parvekejumalat, Lelukaupan tytöt ja monta muuta kirjaa.

On outoa, että lukeminen ja kuuntelu eroavat kokemuksena niin paljon toisistaan. Kirja, jota on vaikea lukea itse, voi olla helppo kuunneltava. Joku hyvä lukukokemus taas on tuntunut kuunneltuna töksähtelevältä, raskaalta tai vaikka pysähtyneeltä.

Nyt on taas se aika vuodesta, että pääsen kuuntelemaan äänikirjoja. Sormeni syyhyävät massiiviseen Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Alkupaloiksi otin kirjastosta kuitenkin Gavaldan Viiniä keittiössä. Sopivan köykäinen, ainakin mitaltaan. Aloitin jo tänään, vaikka oikeat ajamiseni eivät vielä alkaneetkaan.

Niin - ja lopuksi: kirjastoahan tästä ilosta tulee pääosin kiittää. Rowlingia ja Tolkienia meille on ostettu omiksi äänikirjoiksi. Mutta suurin osa äänikirjoista lainataan kirjastosta.