tiistai 27. marraskuuta 2018

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä rikkoo uskon ihmiseen ja rakentaa sen uudelleen. Westoverin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Onneksi ostin sen omaan hyllyyni pysyväksi tueksi ajattelulleni.

Luin Westoverin elämäkerrasta Helsingin Sanomista. Lehtijutun otsikkoon on nostettu teoksen järkyttävyys: kirja kertoo hyvin poikkeuksellisen perheen tarinan. Kirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa 1986 ja elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa henkisesti epävakaan ja maailmanloppua odottaneen isän johtamassa perheessä. Perheen jäsenet olivat erillään yhteiskunnasta ja jopa länsimaisesta elämäntavasta. Sairastuessaan tai joutuessaan onnettomuuteen tarjolla oli vain itse tehtyjä luonnonlääkkeitä.

Välttelen elämäkertoja, mutta Westoverin tietokirjassa yhdistyvät erityinen lapsuus oppimisen arvostamiseen, joten en voinut vastustaa kiusausta. Olen ostanut kirjoja nyt syystalvesta kirjahöpsön kiilto silmissä, mutta olen onnistunut toisaalta hankkimaan järjesttömän hyviä teoksia itselleni, joten en osaa olla oikeasti huolissaan.

Kirjan sisäliepeessä on kuva kirjailijasta. Sisäliepeen teksti kertoo Westoverin väitelleen tohtoriksi historian alalta 2014. Tämän tiedon tarvitsin, että saatoin uskaltaa lukea kirjan. Teos kävi sieluuni, se kosketti minua niin tyttärenä, puolisona kuin äitinäkin. Koin vihaa, pettymystä ja pelkoa. Ote kirjasta:
"Herra on kehottanut minua todistamaan", hän sanoi. "Hän on tyytymätön. Sinä olet hyvännyt hänen siunauksensa ja alkanut huorata ihmistiedon perään. Hänen vihansa sinua kohtaan on herännyt. Ei mene kauan ennen kuin se iskee."
En muista että isä olisi noussut ja lähtenyt, mutta täytyihän hänen. kun taas minä jäin istumaan pelon kourissa. Jumalan uhka oli pannut matalaksi kokonaisia kaupunkeja ja peittänyt maapallon vedenpaisumukseen. Tunsin itseni ensin heikoksi ja sitten täysin voimattomaksi. Muistin että elämäni ei ole minun.
Westover kertoo elämästään mielivallan alla. Mielivallalla on isän kasvot ja Jumalan jylisevä ääni. Maailmanloppu on totta, maailma on paha ja ainoa turva on oma perhe. Perheen turvan saa vain noudattamalla isän käskyjä vailla epäilystä. Nimellisesti perheen lapset saavat kotiopetusta, käytännössä isän metallinlajittelu ja jatkuva tuhon jälkeiseen aikaan valmistautuminen vie kaiken ajan. Perheen äiti on kätilö ja parantaja ja täysin isän tahdon alla.

Tara Westover on kirjoittanut Opintiellä selviytyjänä. Hän ei kaunistele, mutta ei ole äärettömän julmakaan vanhempiaan kohtaan. Hän kertoo omasta epäilystään muistojensa suhteen. Westover kertoo myös omasta häpeästään, voimattomuudestaan ja ulkopuolisuudestaan. Muiden ihmisten maailma on outo ja vaikea, koska se ei toimi opituilla lainalaisuuksilla.

Westover ottaa elämänsä itselleen. Hän tekee sen komeasti. Hän joutuu rikkomaan joitain asioita selvitäkseen hengissä, mutta onneksi hän jää eloon. Tara Westover on kiinnostunut maailmasta ja hänellä on älyä. Uusien asioiden oppimisesta ja maailmaan tutustumisesta tiedollisesti tulee hänelle tärkeää.

Westoverin elämäkerta pitäisi olla saatavilla jokaisessa koulukirjastossa ja nuortenpsykiatrian poliklinikalla. Tarina huolella litistetystä lapsesta ei ole lainkaan vieras. Ote kirjasta:
- - [P]yrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia.

Teos: Opintiellä (Educated)
Tekijä: Tara Westover
Suomentaja: Tero Valkonen
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi

Lukuhaasteen viimeiset päivät ovat käsillä. Opintiellä tuli luettua kolmessa päivässä, joten sivuja tuli lisää loppusanoineen 435. Tänään kirjastoreissulla muistin lukeneeni myös Anu Holopaisen Ilmestyskirjan tädistä 65 sivua.
Saldo tänään: 1614 + 435 + 65 =  2114

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Lukuhaasteen päivitys ja nuoruutta kirjoissa

Tähän mennessä olen lukenut marraskuussa seitsemän kirjaa ja vähän päälle. Lukuhaasteessa olen lukenut seuraavat kirjat:
  • Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellamanin pellolla
  • Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta
  • Johanna Valkaman Kaukosaarten Aino (uudelleen)
  • Anne Muhosen Kesä jona opin soittamaan ukulelea (tästä teen erillisen postauksen)
  • Jessica Schiefauerin Pojat
  • Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän
Lisäksi olen lukenut osan Sirin Hustvedtin Elää, ajatella, katsoa -esseekokoelmasta. Tähän aamuun mennessä olen lukenut sivuja marraskuun lukuhaasteen aikana 1614.
Kariston sivuilta löytyy pokkarin kansi, jossa on kuva elokuvasta Girls lost.


Ensin Jessica Schiefauerin Pojat-romaaniin, joka ylitti odotukseni. Otin romaanin luettavaksi käydessäni seiskojen kanssa kirjastossa ja aloitinkin kirjan lukemisen samaan aikaan oppilaiden aloitellessa omia kirjojaan. Pojat kertoo kolmen ystävän mystisen tarinan lumoavasti. Kim, Momo ja Bella ovat nuoria naisia, joita katsellaan, kommentoidaan, kuolataan ja käpälöidään koulussa. Ystävykset saavat olla rauhassa keskenään, mutta koulu ja kadut ovat uhkaavia ja turvattomia.

Ihmeellinen kasvi muuttaa tytöt ja heidän koko elämänsä muuttuu. Joistakin asioista tulee mahdollisia, mutta uusi tilanne mullistaa myös heidän keskinäisiä suhteitaan. Luin kirjan aika myönteisissä tunnelmissa, vaikka siinä onkin paljon väkivaltaa ja raakuutta. Monta kertaa hämmästelin tapahtumia, mutta päätin lukea teoksen symbolisesti. Päädyin suosittelemaan kaunista, mutta julmaa tarinaa rakkaalle läheiselle ja pyörittelen vieläkin kirjaa käsissäni. Ehkä voisin lukea suorilta sen uudelleen. Haluaisin jonkun lukevan kirjan minulle ääneen ja toivoisin tämän kirjan päätyvän lukupiirikäsittelyyn. Minulle maaginen Pojat kertoi kasvusta, muutoksesta, ystävyydestä ja vieraan pelosta. Romaanista on tehty myös elokuva, Girls Lost, jonka haluaisin ehdottomasti katsoa nyt luettuani kirjan.

Teos: Pojat (alkuperäinen Pojkarna)
Tekijä: Jessica Schiefauer
Suomentaja: Säde Loponen
Julkaisuvuosi: 2015 (alkuperäinen 2011)
Kustantaja: Karisto



Ostin Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän -romaanin katsottuani samannimisen elokuvan. Nuortenromaani kertoo kahden nuoren, Kiiran ja Lennin, rakkaustarinan. Teoksessa eletään tätä aikaa ja paikka on itselle vieras, Helsingin Myllypuron lähiö. Rakkauden ja yllätysraskauden lisäksi aiheena on rasismi.


Kävimme katsomassa Selma Vilhusen ohjaaman elokuvan lokakuisena lauantaina. Nuoruus tuntui elokuvassa katsojan kehossa asti. Se sama välittyi romaanista, vaikkakin romaani mahdollisti vielä tarkemman pääsyn Kiiran ajatuksiin ja pelkoihin.

Luin romaanin vanhemman näkökulmasta ja olin surullinen molempien nuorten kotitilanteesta. Toisaalta ihailin Kiiran sinnikkyyttä ja molempien nuorten kykyä unelmoida paremmasta. Saaren kieli on ilmaisuvoimaista, tarkkaa ja myös sopivassa kohdassa kaunista. Ote romaanista:
Useimmat eivät tiedä tästä mitään. Tätä ei siis oikeastaan edes tapahdu. Kiira on sälekaihtimien takana suojassa, näkymätön maailmalle. Eikä hän näe lääkäriäkään enää ikinä, hetki katsoaa, kun hän kävelee ulos maailmasta. Se on vain tapahtuma miljardien samanaikaisten tapahtumien joukossa, oikeastaan vain kangastus, joka näkyy hetken tässä huoneessa, sitten ei enää missään.

Teos: Hölmö nuori sydän
Tekijä: Kirsikka Saari
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Otava

Vapaapäivät ovat outoja ja jäsentymättömiä. Tunnit venyvät, juoksevat sormien alta. Aloitin tämän blogitekstin kirjoittamisen aamulla herättyäni. Välillä tein vaikka mitä ihmeellistä ja arkista. Parasta tässä päivässä olivat mielenkiintoiset keskustelut lapsieni kanssa. Ovatpa he upeita! Sain blogitekstin valmiiksi vasta muiden perheenjäsenten mentyä levolle. Uusi viikko on alkamassa, marraskuu on loppumassa.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä ja lukuhaasteen väliaikatietoja

Kuva kustantajan sivuilta. Kansi kuvaa teosta, vuohi ja korkokengät sopivat saman naisen elämään oikein hyvin.
Anneli Kanto on kirjoittanut erittäin hyviä romaaneja, joista olen lukenut Pyövelin ja Lahtarit. Joten tarttuessani hänen uutuuskirjaansa tiesin olevani hyvissä käsissä. Ihan pähkinöinä on viihderomaani, joten tietäessäni lajin rajoitukset ja mahdollisuudet, en voi verrata lukemaani edellä mainittuihin historiallisiin romaaneihin.

Kaipasin kepeyttä, kun aloitin romaanin Ihan pähkinöinä. Sitä sain. Romaanin särmikäs ja omapäinen päähenkilö on uraansa ja ulkonäköönsä keskittynyt Mirjami, joka syö valkuaismunakasta (KAMALAA!) näyttääkseen ikäistään nuoremmalta. Kaupunkilainen Mirjami saa sisareltaan Irmeliltä tylsiä puheluja elämästä maalla. Irmeli elää yhdessä sisarusten huonokuntoisen äidin ja Irmelin tyttären Usvan kanssa. Irmeli on leski ja Mirjamin silmissä täysin luovuttanut tapaus kotiseudulta Pohjanmaalta. Viestinnän kova ammattilainen saa toiminnallaan ja suhtautumisellaan sukulaisiinsa lukijan säälimään naisen kapeakatseisuutta ja kavahtamaan tämän itsekeskeisyyttä.

Mirjamin elämä joutuu jyrkkään syöksyyn ja myllerrykseen. Stressipisteitä ropisee ja kaikki menee uusiksi. Mirjami päätyy juurilleen ja joutuu neuvottelemaan elämästään niiden kanssa, joita hän ei ole tähän asti arvostanut.

Ihan pähkinöinä viihdyttää lukijaansa. Ennakoidun rakkauden lisäksi kirjassa on paljon muutakin. Mirjami muuttuu uskottavasti ympäristön hellän painostuksen alla, muttei menetä pohjimmaista luonnettaan. Erityisen hauskoja kirjassa ovat murresanat, joita itäinen ihminen sai kyllä tavata muutamaankin kertaan. Ja nimenä sana sosuli, ikinä en ole kuullut. Nettihaulla löytyi yhteys muumeihin, mutta se saa muunkin merkityksen tässä yhteydessä. Viihdyin Mirjamin pyöräyttäessä joukolleen täydellisen muodonmuutoksen, siinä oli Scarlett O'Haran meininkiä Tuulen viemää -romaanin tyyliin. Ihan pähkinöinä on hauska tarina keski-ikäisen naisen elämästä Suomessa. Teoksesta löytyy myös kritiikkiä nykymenosta useampaankin suuntaan.

Teos: Ihan pähkinöinä
Tekijä: Anneli Kanto
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Karisto


Marraskuun lukuhaasteena on lukea joka päivä vähintään 30 sivua. 4.11. olin lukenut 327 sivua. Olen yrittänyt päivittää joka ilta lukutilanteeni Instagramiin, mutta olen onnistunut siinä vain osin. Heinosen jälkeen jatkoin Ishigurolla, jota luin 112 sivua. Kannon romaani lisäsi sivuja 235. Saldo siis 10.11. on 674 sivua. Koska marraskuu jatkuu ja olen vielä lukukunnossa, haastekin jatkuu.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla ja lukuhaasteen alku


- Vasten äiren tahtoa lähärin. Siunaali yöpaitaasillansa kuistilla, ku rekehen hyppäsin keskellä yätä. Ei muukaan auttanu. Eikä mulla kotipuolles enää mitään oo. - - Mulla sen kummempaa aatetta oo, lähärin niinku toisekki, - - 
Kävin kuuntelemassa Karstulan kirjastossa 13.9. kirjailija Tapani Heinosta. Paikalla oli paljon kuulijoita ja tilaisuus kokonaisuutena ilahdutti minua suuresti. Heinonen esitteli uutuuskirjaansa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla, jonka olin huomannut jo sosiaalisesta mediasta. Teoksen kansi (kuva alla) tosin oli kuvana hahmottunut minulle vain osittain. Olin nähnyt kannen kuvasta linnun ja ampujan, mutta rivissä seisovat ihmiset olivat jääneet minulta näkemättä ja ymmärtämättä. Kuulemani puheenvuoro oli sekä katsaus Suomen sisällissotaan että kannanotto rauhanomaisen rinnakkaiselon puolesta.
Kansikuva kustantajan sivuilta
Aloitin kirjan lukemisen 31.10. ja tänä aamuna sain kirjan päätökseen. Minulla on unohtamisen lahja, joten se, että kävin kuuntelemassa kirjailijaa jokunen viikko sitten, ei tuntunut painavan lainkaan teosta aloittaessa tai sen aikana.

Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla alkaa vuodesta 1897 ja epäsäätyisen suhteen vakavista seurauksista. Nuori ja naimaton Selma Törölä ei ole mitään kartanon isäntään Kaarlo Kordeliniin verrattuna. Kun Törölän raskaus paljastuu, hän joutuu lähtemään pois ja isäntä itse selvittää osuutensa rahalla. Varsinaiset tapahtumat sijoittuvat Suomen sisällissotaan parinkymmenen vuoden päähän Törölän raskaudesta. Vauva on kasvanut nuoreksi aikuiseksi ja on nyt mahdollinen aseeseen tarttuja. Sisällissodan mielettömyys isketään teoksessa vasten kasvoja ja nyt todella kannen väkijoukot tulevat näkyviksi lukijalle. Ihmiset vuonna 1918 kuolevat yksi toisensa jälkeen.

Kiinnostava on myös teoksen toinen aikataso. Fiktiivinen kirjailija Heikki Puharila kirjoittaa romaania Törölästä, Kordelinista ja muista sisällissodan fiktiivisistä henkilöistä. Kirjoitustyö on välillä tuskaista ja kirjailijan oma elämäkin tuottaa murhetta ja ahdistaa. Vuonna 2015 Suomeen hyökyvät maailmalta terrorismin uhat. Millaiseen maailmaan lapsi syntyy tuona vuonna?

Fiktion kerrokset todella limittyvät ja kirjailija pyristelee maailmojen todellisuudessa. Ote teoksesta:
Huhu miesten kaatumisesta levisi joukkueessa kuin kulovalkea, sytytti hiipuneen raivon, laittoi ajatukset ja lihakset uudella vimmalla liikkeelle.
- Eteenpäin poijat, ny ajetahan punaryssät aina Pietarihin asti.
Tuttu kassaneiti hymyili ja veteli viivakoodeja rutiinilla. Tasaisin välein soiva piippaus vaihtui Heikki Puharilan korvissa konekiväärin rytmikkääseen ratatukseen, samassa kajahtivat tykin laukaukset.
Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla on tärkeä tarina sisällissodasta ja ihmisen osasta. Teoksessa pääsevät ääneen niin punaiset kuin valkoisetkin. Huomasin kiinnostuvani eniten Törölästä, jota maailma huuhtoo todella kovin ottein. Teos ei päästä lukijaa helpolla, aihe on niin raskas ja vaikea ymmärtää. Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla on kuitenkin taitavasti kirjoitettu ja tarjoaa toivon mahdollisuuden lukijalle.

Heinosen romaanilla aloitin marraskuun lukuhaasteen. Tavoitteeni on lukea joka päivä 30 sivua. Raportoin lukemiseni etenemisestä päivittäin Instagramissa. Tähän mennessä luettu 327 sivua.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla
Tekijä: Tapani Heinonen
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Minerva