Kirjailijani Édouard Louis

En ole niinkuin he. Kirjotin ollakseni olemassa.

Kansikuva kustantajan sivuilta.

Aloitin Édouard Louisin uusimman teoksen eilen ja viime yönä sain sen luettua loppuun. Nyt minulla on kauttaaltaan laputettu teos, myllertävä mieli ja sisäinen pakko kirjoittaa lukemastani.

Olen lukenut kaiken Louisilta suomennetun, miltei kaikki hänen teoksensa löytyvät hyllystänikin. Hänen tekstinsä koskettavat minua monestakin syystä. Tunnistan itsessäni lapsen ja nuoren ahdistuksen lukiessani hänen teoksiaan. Ranskalaisen kirjailijan henkilökohtainen konflikti on omaani suurempi, mutta silti koen yhteenkuuluvuutta häneen. Luen Louisin teoksia myös aikuisen silmin. Lapsen suru, keinottomuus ja voimattomuus ovat käsinkosketeltavia Louisin romaaneissa.

Teoksessa Muutos: metodi Louis kuvaa omaa toivettaan muutoksesta ja muutosta, jonka hän tekee. Aikuisena minäkertojan on mahdollista nähdä polku, joka johdattaa ahdistuneen nuoren pois perheensä ja sukunsa yhteiskuntaluokasta ja tulevaisuudesta, joka hänelle ja hänen kaltaisilleen on varattu. 

Lapsena minäkertojaa haukutaan homoksi, vaikka hän yrittää kaikilla tavoin olla samanlainen kuin muut. Hän pyrkii sulautumaan joukkoon, mutta erottuu aina. Samalla köyhyys määrittää perhettä ja koko yhteisöä. Köyhyydessä minäkertoja onnistuu olemaan jotenkin osa joukkoa.

Teoksen maailmassa ensimmäinen oma valinta on lukio. Siellä ystävä Elena näyttää toisenlaisen elämän. Minäkertoja alkaa oleilla ystävän luona, puhua hänen laillaan ja esittää häntä. Kun hänestä tulee opiskelija, hän ylittää ensimmäistä kertaa selkeästi rajan ja muuttuu toiseksi, kääntyy pois lapsuuden kodistaan. Samalla teokseen tulee hänkertoja: "Édouard kulkee kaupungin läpi ja menee teatterille".

Muutosten lista on mittava ulottuen näennäisen pienistä asioista valtavan suuriin päätöksiin: vaatteet, hiukset, syöminen, juominen, puhetapa, kiinnostuksen kohteet ja uskallus rakastaa toista miestä. Ote teoksesta:

Menin kirjakauppaan. Otin mukaani kahden vuoden aikana kulttuuritalon palkasta kertyneet säästöni ja ostin kymmenkunta kirjaa, kaikki luennoilla mainitut: Pierre Bourdieu, James Baldwin, Émile Durkheim, Marguerite Duras, Erving Goffman, Jaques Derrida, Assia Djebar, Patrick Chamoiseau, Simone de Beauvoir. Tiesin, että jos halusin kirjoittaa, minun oli luettava, en voinut enää odottaa, minulla oli jo liikaa takamatkaa kirittävänä, olin seitsemäntoistavuotias enkä ollut lukenut paljon mitään. Menin kotiin ja päätin lukea kaikki ostamani kirjat lähipäivinä.

Hän päätyy muutokseen nimenomaan kirjoittamisen ja kirjailijuuden kautta. Sinne hän pääsee lukemalla paljon ja harjoittelemalla kirjoittamista. Amiens vaihtuu Pariisiin, ja lista täydentyy: 

Silloin kun olin illalla yksin, otin usein esiin luettelon, jonka olin laatinut heti Pariisiin tultuani. Luin rivit yksin kerrallaan, olin kirjannut joka riville yhden tavoitteen: Vaihda nimeä, korjauta hampaat, muokkaa ulkonäköä, muuta naurua. Ruksasin toteutuneet tavoitteet ja vannoin, että pian muodonmuutokseni olisi valmis.

Kiireisin asia oli hoidattaa hampaat. Ne herättivät eniten kysymyksiä ja liittivät minut kaikkein selvimmin lapsuuteeni.

Louisin teokset kuvaavat hänen elämänsä merkittäviä tapahtumia. Jokainen teos on tuntunut painavalta ja olennnaiselta. En kokenut tässäkään teoksessa olevan turhaa toistoa suhteessa aiempiin teoksiin. Aihe, jonka kirjailija nostaa esiin, on polttavan tärkeä ajassamme. Kuinka tulla itsekseen? Kuka olen? Viimeinen sitaattini teoksesta:

[älä tuomitse minua]

💥

Aloittaessani kirjoittamaan romaanista Muutos: metodi ymmärsin, ettei blogin puolella näy oikein mitään muista lukemistani Louisin romaaneista. Tässä kooste kommenteistani, joista miltei kaikki on aiemmin julkaistu Instagramin puolella. Tekstin julkaisuajankohta on suluissa tekstin lopussa.

Édouard Louis on kirjoittanut hurjan ja tärkeän romaanin. Ei enää Eddy kertoo köyhyydestä, häpeästä ja henkiinjäämisestä. Nuori poika selviää läpi kaiken kamalan, vaikka suojaa ei tunnu löytyvän mistään. 

Ei enää Eddy pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille lastensuojelun ja psykiatrisen hoidon työntekijöille. Myöskin opettajien kannattaa tarttua tähän kirjaan. 

Aivan uskomattoman hieno teos! ❤️ (4.1.2020)

Édouard Louis kirjoittaa teoksia, jotka pitävät lukijan otteessaan. Aiemmin luettu Ei enää Eddy ja uusin Väkivallan historia ovat uskomattoman intensiivisiä.

Väkivallan historiassa minäkertoja Edouard joutuu väkivallan kohteeksi ja uhriksi kotonaan. Teos kuvaa minuutteja, tunteja ja vuorokausia tapahtuneen jälkeen. Kuinka elämä voi jatkua? Mitä keho kokee? Mitä tapahtuu muistoille ja mielelle?

Kiitos suomentaja Lotta Toivaselle! (5.12.2020)

Édouard Louis on kirjoittanut ytimekkään romaanin Kuka tappoi isäni (Tammi 2022). Teoksen on suomentanut Lotta Toivanen, ja se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa.

Louis kirjoittaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksestaan puutteen ja julmuuden läpi kohti hetkittäin näkyvää kiintymystä. Kertoja ei todellakaan huuda teoksessa, mutta hänen äänensä kuuluu vaivatta. Minä kuulen romaanissa ihmisen herkkyyden ja särkyvyyden.

Teos on mielestäni muistokirjoitus ja poliittinen kysymys vastattavaksi. Kirjailija Louis kirjoittaa isälleen, itselleen ja meille kaikille yhteiskunnan jäsenille. Mitä näemme? Kenen asiat ovat meille tärkeitä? Mitä tapahtuu heille, jotka eivät kerro hädästään? Toivottavasti tätä kirjaa luetaan opeopinnoissa, kansanedustajien kahvipöydässä ja sosiaalityöntekijöiden täydennyskoulutuksessa. (9.6.2022)

💥

Tähän on hyvä päättää vuosi 2023. Kiitos kaikille blogitekstejäni lukeneille!

Teos: Muutos: metodi
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Tammi

Teos: Ei enää Eddy
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Tammi

Teos: Väkivallan historia
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Tammi

Teos: Kuka tappoi isäni
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Tammi

Edit: Korjasin ajatustani kahdeksannessa kappaleessa nukuttuani päiväunet. Toivottavasti toivomani ajatus välittyy nyt hivenen paremmin. / 29.12.2023

Tommy Orange: Ei enää mitään

Joskus tarina on se, ettei tarinaa ole.

Opal tekee aina saman asian kavuttuaan postiautoonsa. Hän katsoo peruutuspeiliin ja huomaa katsovansa itseänsä vuosien läpi. - - Silti hänestä on raskasta nähdä vuodet kasvoillaan, haarautuvat uurteet ja rypyt silmien ympärillä kuin halkeamat betonissa. Mutta vaikka hän ei pidä kasvojensa katselusta, hän ei ole osannut lopettaa sitä aina peilin nähdessään. Peilissä hänen on mahdollista saada hetkeksi kiinni kasvojensa ainoista kuvajaisista, jotka voi itse nähdä – lasin pinnalla.

Aloitin Tommy Orangen romaanin Ei enää mitään varovasti ja etäisyyttä pitäen. Teos kertoo Yhdysvaltojen alkuperäisväestön eli intiaanien elämästä nykyajassa ja valtakulttuurin puserruksessa. Romaani kertoo urbaaneista intiaaneista, identiteeteistä, yhteisöistä ja niiden puutteesta ja juurettomuudesta. Kuuntelin äänikirjaa ja aina välillä luin uudelleen kirjaa paperiversiona. 

Lopussa varovaisuutta ei enää ollut, romaani tuntuu sydämessäni kipuna. Romaanin henkilöt ovat monella lailla eksyksissä ja osattomina. Löydän paljon tunteita, jotka ovat minulle tuttuja. Loppu teoksesta sulaa itkuksi. Kuuntelen kirjan loppuun ja hengittelen pitkään sulatellen kaikkea kuulemaani. Palaan lukemaan tekstiä paperikirjasta. Olen lukenut kirjan, johon haluan ehdottomasti myöhemmin elämässäni palata.

Hän haluaa kuulla rummun vielä kerran. Hän haluaa nousta seisomaan ja lentää pois verisillä sulillaan. Hän haluaa perua kaiken tekemänsä. Hän haluaa uskoa tietävänsä, miten rukous tanssitaan ja uutta maailmaa rukoillaan.

Alusta asti tarina tuntuu olevan menossa kohti tuhoa. Romaanissa pääsevät ääneen monet henkilöt, joiden tarinat nivoutuvat yhteen. Yksittäisten ihmisten kautta menneet vuosikymmenetkin tulevat osin kerrotuiksi. Väkivalta erottaa ihmisiä toisistaan. Kuolema tuntuu olevan läsnä aina. Päihteistä haetaan unohdusta ja turtumusta, mutta apu on vain hetkellistä. Niin aikuiset kuin lapsetkin ovat yksinäisiä, ja yhteys toiseen ihmiseen tuntuu olevan miltei mahdoton saavuttaa. Välittämistä ja huolenpitoakin tarinassa on.

Orange on taitava kirjoittaja. Jään ihailemaan teoksen rakennetta ja tyyliratkaisuja, kunnes taas tempaudun tarinan vietäväksi. Kaikkein vaikuttunein olen romaanin Välinäytöksestä, jossa nimetyt minäkertojat vaikenevat ja ääneen pääsee kertoja, joka kuvaa meidän kaikkien [intiaanien] tekoja ja kokemuksia. Viimeinen valitsemani ote teoksesta:

Murhenäytelmästä tulee sanoin kuvaamaton, koska olemme sentään taistelleet vuosikymmeniä, jotta meidät tunnustettaisiin tässä ajassa eläviksi ihmisiksi, nykyaikaisiksi ja osallisiksi maailmassa, mutta kohtalomme on kuolla nurmella sulkiin pukeutuneena.

Teos: Ei enää mitään (There There)
Tekijä: Tommy Orange
Suomentaja: Jussi Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Aula & Co

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3 ja Tulevaisuuden arabi 4

Koronakevään hellitettyä ensimmäisellä kirjastokäynnillä hain kasan sarjakuvia. Runoudella ja sarjakuvalla saan nopeimman lukuilon ja nyt kaipasin suoraa tietä perille. Tunsin itseni kirjaklonkuksi, kun kotona sivelin valitsemieni teosten kansia hymyillen.

Olen jo aiemmin kirjoittanut lukemistani Riad Sattoufin teoksista Tulevaisuuden arabi 1 ja Tulevaisuuden arabi 2. Riadilla on syyrialainen isä ja ranskalainen äiti. Hän on vanhempiensa esikoispoika. Olin jo ensimmäisen osan kohdalla ahdistunut perheen ahdingosta ja ristiriidoista. Riadilla ei ole vaihtoehtoja, hän joutuu elämään isänsä mielihalujen mukaan. Koko perhe siirtyy maasta toiseen isän päätösten mukaan.

Tulevaisuuden arabi 3 kertoo Riadin ja hänen perheensä elämästä vuosina 1985-1987. Teoksen tarina, piirrokset ja värit ovat kaikki Riad Sattoufin. Jo kolmannessa teoksessa tunnun asettuvan lukijana perheen yhdeksi jäseneksi. Sarjan teokset muodostavat jatkumon. 

Omapäinen ja ailahtelevainen isä, joka toimii yliopistolla arvostettuna professorina, elää omaa elämäänsä. Kaikki isän päässään velloma ikävä ja epävarmuus valuu alas perheeseen epäsopuna ja suurina odotuksina. Suuren osan siitä saa Riadin äiti, joka on masentuneena kotona. Kuonaa riittää lapsillekin, teoksen alussa 7-vuotiaalle minäkertojalle ja hänen pikkuveljelleen Yahyalle. 

Syyrian maaseutu on Riadille tyly asuinpaikka, koska hän muistaa Ranskan, jossa perhe aiemmin asui. Ranskassa äidillä on tukea ja mahdollisuuksia kodin ulkopuoliseen toimintaan. Teoksessa Syyrian ajassa äiti on hyvin yksinäinen ja hyljeksitty. Pienen tauon ja lepohetken äidille tuo perheen uusi tulokas ja hänen tuloonsa liittyvä matka Ranskaan.

Riadin elämä on kodin lisäksi myös koulussa, joka onkin hurja paikka herkälle lapselle. Riadille sattuu sosiaalisia huteja, joista hän saa maksaa poikakoulun armottomassa yhteisössä. Hetkellisen onnen tarjoaa elokuva Conan - barbaari ja siihen liittyneet leikit.

Jatkan suoraan itkua nieleskellen osaan 4. Voi Riadia, hänen veljiään ja äitiään.

Tulevaisuuden arabi 4 jatkaa Riadin ja hänen perheensä tarinaa. Nyt vuorossa ovat vuodet 1987-1992. Riad on kymmenen, ja isä on saanut lehtoraatin yliopistoon Saudi-Arabiassa. Äiti päätyy asumaan kolmen lapsen kanssa Bretagnen maaseudulle Ranskaan. 

Olen pitkin sarjan lukemista seurannut erityisellä mielenkiinnolla Riadin äitiä. Hänen tilanteensa on epämukava ja hän tuntuu kärsivän masennuksesta. Siksi hellyys valtaa mieleni, kun Sattouf kertoo äitinsä ja isoäitinsä keskinäisestä kiintymyksestä.

Se tuntuu tutulta.

Teoksesta Tulevaisuuden arabi 4

Nautin Sattoufin selkeästä kynänjäljestä. Teoksien tapahtumat ovat hyvin raskaita. Tuntuu pahalta seurata etenevää katastrofia, jossa keskeiset teoksen henkilöt ovat osallisina. Koska tarina on niin vahvasti latautunut, kuvien selkeys miltei lohduttaa. Riadin kampaushuolien kohdalla hymyilenkin hetkellisesti. Perheen elämä synkistyy entisestään, äidin asiat eivät ole hyvin ja isä kaivautuu tuttuun uskonnolliseen poteroonsa.

Tulevaisuuden arabi 4 -teoksella on mittaa melkein 300 sivua. Sarjakuva on kuitenkin nopeaa luettavaa, joten pian teoksen aloitettuni olen viimeisellä sivulla jännittäen ja miltei hengitystä pidättäen. Kuinka tässä käy? 

Teos: Tulevaisuuden arabi 3

Tekijä: Riad Sattouf

Suomentaja: Saara Pääkkönen

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: WSOY

Teos: Tulevaisuuden arabi 4

Tekijä: Riad Sattouf

Suomentaja: Saara Pääkkönen

Julkaisuvuosi: 2019

Kustantaja: WSOY

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä rikkoo uskon ihmiseen ja rakentaa sen uudelleen. Westoverin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Onneksi ostin sen omaan hyllyyni pysyväksi tueksi ajattelulleni.

Luin Westoverin elämäkerrasta Helsingin Sanomista. Lehtijutun otsikkoon on nostettu teoksen järkyttävyys: kirja kertoo hyvin poikkeuksellisen perheen tarinan. Kirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa 1986 ja elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa henkisesti epävakaan ja maailmanloppua odottaneen isän johtamassa perheessä. Perheen jäsenet olivat erillään yhteiskunnasta ja jopa länsimaisesta elämäntavasta. Sairastuessaan tai joutuessaan onnettomuuteen tarjolla oli vain itse tehtyjä luonnonlääkkeitä.

Välttelen elämäkertoja, mutta Westoverin tietokirjassa yhdistyvät erityinen lapsuus oppimisen arvostamiseen, joten en voinut vastustaa kiusausta. Olen ostanut kirjoja nyt syystalvesta kirjahöpsön kiilto silmissä, mutta olen onnistunut toisaalta hankkimaan järjettömän hyviä teoksia itselleni, joten en osaa olla oikeasti huolissaan.

Kirjan sisäliepeessä on kuva kirjailijasta. Sisäliepeen teksti kertoo Westoverin väitelleen tohtoriksi historian alalta 2014. Tämän tiedon tarvitsin, että saatoin uskaltaa lukea kirjan. Teos kävi sieluuni, se kosketti minua niin tyttärenä, puolisona kuin äitinäkin. Koin vihaa, pettymystä ja pelkoa. Ote kirjasta:

"Herra on kehottanut minua todistamaan", hän sanoi. "Hän on tyytymätön. Sinä olet hylännyt hänen siunauksensa ja alkanut huorata ihmistiedon perään. Hänen vihansa sinua kohtaan on herännyt. Ei mene kauan ennen kuin se iskee."
En muista että isä olisi noussut ja lähtenyt, mutta täytyihän hänen. kun taas minä jäin istumaan pelon kourissa. Jumalan uhka oli pannut matalaksi kokonaisia kaupunkeja ja peittänyt maapallon vedenpaisumukseen. Tunsin itseni ensin heikoksi ja sitten täysin voimattomaksi. Muistin että elämäni ei ole minun.

Westover kertoo elämästään mielivallan alla. Mielivallalla on isän kasvot ja Jumalan jylisevä ääni. Maailmanloppu on totta, maailma on paha ja ainoa turva on oma perhe. Perheen turvan saa vain noudattamalla isän käskyjä vailla epäilystä. Nimellisesti perheen lapset saavat kotiopetusta, käytännössä isän metallinlajittelu ja jatkuva tuhon jälkeiseen aikaan valmistautuminen vie kaiken ajan. Perheen äiti on kätilö ja parantaja ja täysin isän tahdon alla.

Tara Westover on kirjoittanut Opintiellä selviytyjänä. Hän ei kaunistele, mutta ei ole äärettömän julmakaan vanhempiaan kohtaan. Hän kertoo omasta epäilystään muistojensa suhteen. Westover kertoo myös omasta häpeästään, voimattomuudestaan ja ulkopuolisuudestaan. Muiden ihmisten maailma on outo ja vaikea, koska se ei toimi opituilla lainalaisuuksilla.

Westover ottaa elämänsä itselleen. Hän tekee sen komeasti. Hän joutuu rikkomaan joitain asioita selvitäkseen hengissä, mutta onneksi hän jää eloon. Tara Westover on kiinnostunut maailmasta ja hänellä on älyä. Uusien asioiden oppimisesta ja maailmaan tutustumisesta tiedollisesti tulee hänelle tärkeää.

Westoverin elämäkerta pitäisi olla saatavilla jokaisessa koulukirjastossa ja nuortenpsykiatrian poliklinikalla. Tarina huolella litistetystä lapsesta ei ole lainkaan vieras. Ote kirjasta:

- - [P]yrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia.

Teos: Opintiellä (Educated)
Tekijä: Tara Westover
Suomentaja: Tero Valkonen
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi

Lukuhaasteen viimeiset päivät ovat käsillä. Opintiellä tuli luettua kolmessa päivässä, joten sivuja tuli lisää loppusanoineen 435. Tänään kirjastoreissulla muistin lukeneeni myös Anu Holopaisen Ilmestyskirjan tädistä 65 sivua.
Saldo tänään: 1614 + 435 + 65 =  2114

Rosa Liksom: Everstinna

Kansikuva kustantajan sivuilta

Kolmatta vuotta siihen meni ko mie tyhjensin kiven kerrallansa pois siittä reestä, jota olin vetäny perässä.

Olen lukenut Rosa Liksomilta monta teosta, mutta tämä uusin, Everstinna, puhdistaa minut sanoista, muistoista ja kaikesta. Minun tekisi mieleni huutaa ihastuksesta ja ylistää tätä teosta, mutta olen aivan oudossa mielentilassa ja jään miltei sanattomaksi. 

Everstinna kertoo Kittilässä syntyneen naisen tarinan. Merkittävä osa hänen elämäänsä on eversti, joka tekee hänestä teoksen nimen mukaisesti puolisonsa, mutta myös sisäisesti repalaisen ja rikkinäisen naisen. Everstinna elää pitkän elämän ja tekee elämässään monenlaista. Elämänsä vaiheet hän kuvaa tässä teoksessa tavalla, joka haavoittaa lukijaakin.

Tämä kirja värisee minussa aivan erityisellä tavalla. Vaikka everstin pahuus onkin vaikeaa ja vaikuttavaa luettavaa, eniten minua kiehtoo ja puhuttelee minäkertojan sisäinen voima ja elämänhalu. Ote kirjasta:

Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoiseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkunlainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmoisilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä.

Olenhan minä tiennyt, että Everstinna on hyvä. Nyt sain sen luettua, koska käymme sitä läpi seuraavalla Karstulan lukupiirin kerralla. Maltan tuskin odottaa tämän teoksen käsittelyä!

Tällaista kirjallisuutta Suomessa kirjoitetaan suomen kielellä (ja millaisella kielellä) vuonna 2017. Kiitos Rosa Liksom! Bloggarit palkitsivat Rosa Liksomin Everstinnan Blogistanian Finlandia 2017 -palkinnolla. Se oli oikein tehty.

Teos: Everstinna
Tekijä: Rosa Liksom
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Like

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 1

Älykkäänä lukijana otin ensin haltuuni Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjakuvateoksen toisen osan. Nyt olen saanut nauttia ja ahdistua sarjan ensimmäisestä osasta. Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi 1 on erittäin hyvä ja koskettava sarjakuvateos.

Kansikuva kustantajan sivuilta. Perhe kulkee kuvassa eteenpäin ja jättää Libyan Gaddafin taakseen.

Riad Sattouf kurottaa muistoissaan ja mielikuvissaan aina varhaislapsuuteensa asti ja kertoo perheensä tarinan. Vaaleakutrinen poika muuttaa perheensä mukana Ranskasta isänsä työn vuoksi Libyaan. Libyaa hallitsee 80-luvun alussa "suuri arabipresidentti" Gaddafi. Siirtymä Euroopasta Libyaan on aika täräkkä. Oma huomioni kiinnittyi Riadin äitiin, joka ensin puhtaaksikirjoittaa miehensä väitöskirjan ranskaksi miehen heikon kielitaidon vuoksi ja sitten lähtee tietämättömyyttään / ajattelemattomuuttaan / tunteidensa viemänä / mieheensä luottaen / itseensä luottaen / täynnä seikkailuhenkeä maahan, joka on turvaton sekä hänelle itselleen että lapselleen. Miksi äiti tekee tämän suuren ja uhkarohkean luottamusloikan? En tiedä, mutta ahdistun suunnattomasti seuratessani Riadin lapsuutta.

Kolme ruutua teoksesta. Isä opettaa pojalle tärkeän asian naisista ja Saatanasta.

Kuusi ruutua teoksesta. Kiroilun skaalaa oppimassa.

Kaksi ruutua teoksesta. Libyassa tehtiin muutoksia.

Tulevaisuuden arabi 1 sisältää neljä lukua ja etenee jouhevasti. Pidän paljon Sattoufin kynänjäljestä. Joskus joudun tihrustamaan sarjakuvia (lupaan käydä optikolla), mutta Tulevaisuuden arabia lukiessa tätä ongelmaa ei ole. Voin keskittyä olennaiseen. Tarina vie minut mukanaan kauas pois, toiseen aikaan ja vieraisiin paikkoihin. Libya ei jää perheen pysyväksi asuinpaikaksi, vaan muutto toiseen maahan on taas edessä. Syyria on 80-luvulla sosialistinen sotilasdiktatuuri ja Sattoufin perhe muuttaa jälleen uuteen ympäristöön, tällä kertaa lähelle isän sukua.

Riadin tarina tekee minut surulliseksi. Turvattomuus ja arvaamattomuus ovat Riadin ydinkokemusta perheen ja kodin ulkopuolisesta elämästä lapsuudessa. Lapsen maailmassa riittää paljon ihmeteltävää ja outoa. Kodissakin pieni Riad kokee mielestäni turvattomuutta. Isän alati muuttuvat suunnitelmat perheen tulevaisuudesta ja äitiä ympäröivä masennuksen ilmapiiri ei lapsen hyvinvointia tue.

Teos: Tulevaisuuden arabi 1. Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984)
Tekijä: Riad Sattouf
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Julkaisuvuosi: 2015 (alkuperäinen on julkaistu 2014 ranskaksi)
Kustantaja: WSOY

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2

Kuva kustantajan sivuilta

Lainasin jo aiemmin Tulevaisuuden arabi -kirjat, siis kaksi ensimmäistä suomennettua, kirjastosta, mutta jouduin viemään ne takaisin, kun en kerta kaikkiaan ennättänyt keskittyä niihin. Eräänä iltana tilasin kirjastoon lähtijältä Sattoufin sarjakuvateokset uudelleen lainaksi. Ensin tuli toinen osa. Aloitin siitä.

Tulevaisuuden arabi 2 on aivan järisyttävän hyvä sarjakuva, teoksista kasvaa kokonainen elämäkerta. Alaotsikko, Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985), kertoo jo paljon. Sattouf on tarinan minäkertoja. Toinen osa alkaa viidennestä luvusta, jossa 6-vuotias Riad on muuttanut perheensä kanssa syyrialaiskylään lähelle isän äitiä. Aluksi tunnelma on rauhallisen unelias ja seisahtanut, mutta sitten tapahtumat käynnistyvät toden teolla.

Riad joutuu tai pääsee kouluun, josta tuleekin pojan huomion keskipiste tässä toisessa osassa. Välillä kouluun liittyy mukaviakin asioita, mutta pääasiassa koulu on herkälle pojalle pelkäämisen ja arastelun paikka. Tulevaisuuden arabissa kuvattu syyrialainen koulu on varsin hurja ja kova yhteisö. Lukijana pelkäsin jokaisen oppilaan puolesta. Riadin koulussa kuria valvotaan armottomalla ja suoralla väkivallalla.

Kuvaruutuja teoksesta Tulevaisuuden arabi 2

Riadin vanhempien erimielisyys ei hyppää silmille, mutta on olemassa jomotuksena. Äiti kaipaa Ranskaan, mutta isän toiveesta perhe jatkaa asumistaan Syyriassa. Syyrian hallitsija Hafez al-Assad ja hänen hallintonsa näkyvät koulussa, kansallislaulua laulatetaan paatoksella ennen lukemaan opettelua. Arvosteluilla armeijan miehillä on varallisuutta, mutta suurin osa kansasta on hyvin köyhää. Riadin isä työskentelee Damaskoksen yliopistossa. Raha ei riitä unelmien toteuttamiseen, vaikka perhe onkin monia muita perheitä varakkaampi. Varsinkin isän katseissa ja olemuksessa on paljon latausta, josta koko perhe saa osansa.

Arabian kieltä oppimassa

Tulevaisuuden arabi 2 liikutti minua kovasti. Olen kuullut koulunkäynnistä ja elämästä Syyriassa näinä viimeisinä sodan vuosina. Tässä kirjassa, vaikka se sijoittuukin vuosien takaiseen todellisuuteen, on monia säikeitä, jotka voin yhdistää kaikeen nyt kuulemaani ja oppimaani. Rauhallinen Suomi ja hyvä peruskoulu ovat asioita, joista voimme olla kiitollisia ja ylpeitä. Riadin vierailu Ranskassa isovanhempien luona saa silmät kyyneltymään. Moni asia tässä teoksessa saa silmäni kyyneltymään.

Kävin tänään hakemassa ykkösosan. Tätä kirjaa ja koko Tulevaisuuden arabi -sarjaa voi hyvin suositella luettavaksi henkilölle, joka haluaa oppia jotain uutta historiasta, politiikasta ja Lähi-idästä. Tämän teoksen voi myös lukea lapsuuden kuvauksena tai kertomuksena perheestä. Kun kaiken edellä mainitun pyrkii lukukokemuksessaan yhdistämään, on tärisyttävän tunteen äärellä. Voi pientä enkelikiharaista poikaa, jolla oikeasti ei ole vaihtoehtoa.

Teos: Tulevaisuuden arabi 2. Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985)
Tekijä: Riad Sattouf
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Julkaisuvuosi: 2016 (alkuperäinen on julkaistu 2015 ranskaksi)
Kustantaja: WSOY

Sally Green: Puoliksi poissa

Kansikuva kustantajan sivuilta

Ei ole hyvä, jos herätät kauhua. Ja useat valkoiset noidat pelkäävät sinua tai sitä, millainen sinusta voi tulla. Annalise saa osakseen myötätuntoa, koska hän rakasti harhaan astunutta veljeään ja yritti auttaa tätä, mutta sinua pidetään murhanhimoisena mustana noitana, Marcusin poikana, sydämensyöjänä.

Sally Greenin Puoliksi paha (Half Bad) -trilogialla on ollut hämmästyttävä vaikutus minuun. Ensimmäinen kirja, Puoliksi paha, sai tunteet pintaan. Syy tunteisiin ei ollut kuitenkaan se tyypillisin. Kiinnostuin tarinasta ja päähenkilöstä, mutta mielestäni kirjailija ei hyödyntänyt luomansa tarinan kaikkia mahdollisuuksia kirjassaan, joten olin lukijana pettynyt. Pettymykseni oli sitä luokkaa, että luin kirjan kahdesti. Joten selvisin tunteestani. Toinen kirja, Puoliksi villi, jatkoi kiinnostavan ja ristiriitaisen päähenkilön tarinaa.

Molemmissa teoksissa on paljon väkivaltaa. Päähenkilöä kidutetaan ja pahoinpidellään, hän on tappeluissa ja ylipäätään käyttäytyy pidäkkeettömästi muita kohtaan. Mielestäni väkivallan kuvaus on kuitenkin perusteltua, koska se näyttää päähenkilön eriskummallisuuden. Lukijana olen siis ollut ahdistunut lukemastani, kiukutellut kirjailijalle ja lukenut kirjat kiinnostuneena. Ja nyt käsillä on trilogian päättävä Puoliksi poissa.

Puoliksi poissa kannattaa lukea vasta, kun on lukenut trilogian ensimmäisen ja toisen kirjan. Puoliksi pahan päähenkilö Nathan Byrn, puoliksi valkea ja puoliksi musta noita, on hankkinut uusia voimia hyvinkin synkällä tavalla. Kuvasin Nathania aiemmissa bloggauksissa (linkit yllä) mm. näin:

Nathan näyttäytyy kuorena, joka kantaa sisällään mysteeriä. Se mustuus, joka Nathanissa on, on yhtä outoa häntä ympäröiville valkeille noidille kuin se on hänelle itselleen.

Nathanin hahmossa on noidan erityisyyden lisäksi jotain hyvin yleistä ja inhimillistä. Nathan haluaisi liittyä toisiin, mutta ei oikein osaa. Nathan kokee osan itsestään vieraaksi ja joutuu sovittamaan itsessään yhteen asioita, jotka eivät tunnu millään sopivan yhteen.

Kirjan Puoliksi poissa voi lukea seikkailuna mennen tarinassa hurjasta tilanteesta toiseen. Se ei kuitenkaan ole se, mikä minua kirjassa innostaa. Kirjaan tarttuessani minua nimenomaan kiinnosti se, kuinka Nathan selviää inhimillisenä olentona itsensä, historiansa ja ympäröivän maailman muiden inhimillisten olentojen kanssa. Puoliksi poissa on minulle tarina itsensä etsimisestä ja erilaisuudesta.

Pelkoa ja kauhua useimmissa herättävä Nathan on tarinassa valkoisten ja mustien noitien taisteluiden keskellä. Koska hän on itse niin voimakas ja häikäilemätön noita, hän ei pelkästään ole taisteluiden keskellä, vaan tappaa itse monta henkilöä päästäkseen omiin päämääriinsä tai vain kostaakseen. Hämmästyttävää on, että vaikka tarinassa on sotatila, Puoliksi poissa onnistuu olemaan väkivallattomin näistä kolmesta kirjasta. Nathanin on ponnisteltava ollakseen yhteydessä toisiin. Suotuisissa olosuhteissa hän pystyy siihen. Kaiken kamaluuden jälkeen ja lomassa Nathan kokee hetkittäin olevansa onnellinen. Se on hyvin lohdullista. Ote kirjasta:

Minulla on kummallinen olo. En muista, että minusta olisi koskaan tuntunut tältä. Kai minä olen tavallaan onnellinen.

Mielestäni Green onnistuu kertomaan Nathanin tarinan ja päättämään tarinan hallitusti. Aamulla luin Puoliksi poissa loppuun, tunsin surua ja iloa Nathanin puolesta ja olin tyytyväinen, että luin Puoliksi paha -trilogian. Pidän Greenin kirjojen ulkoasusta ja kansikuvista. Puoliksi poissa -teoksen nimi ja kansi kuvaavat hyvin tarinaa. Nyt annan kirjan yläkouluikäiselle tyttärelleni ja odotan mielenkiintoisia keskustelujamme hänen luettuaan sen.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Puoliksi poissa (Half Lost)
Tekijä: Sally Green
Suomentaja: Sari Kumpulainen
Kansi: Justin Metz (kuva), Tim Green (suunnittelu)
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2016

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Franz tunsi poskiensa kihelmöivän. Hän tunsi ympäröivien katseiden painon. Hän tunsi kuinka raivo alkoi varpaista ja värisi salamana hänen ruumiinsa läpi ja kutitti hänen päälakeaan, kuinka häpeä lävisti hänet päälaesta peräaukkoon, kuinka raivon ja häpeän ristiveto sijoittui pallean pohjaan ja kuinka pallean pohjassa eli huuto, jonka hän kaikkine voimineen tukahdutti.

Pärttyli Rinteen esikoisromaani Viimeinen sana on kertomus nuoresta miehestä, Franzista. Lukiossa opiskeleva Franz kohtelee ylimalkaisesti vanhempiaan ja käy harjoittelemassa ampumista muiden ihmisten silmien ulottumattomissa kaverinsa kanssa. Franz haluaa vaikuttaa toisiin kehittelemällään filosofialla, joka muuttaa koko maailman. Ote kirjasta:

He nauroivat tikahtuakseen, eikä Franz enää ajatellut sitä, että oli ollut valmis tappamaan. Hän näki itsensä maapallon suurimman yliopiston ylimpänä professorina, opettamassa koko maailmalle uutta ihmisjumalaisen vapauden filosofiaa. Hän olisi halunnut tarttua Kolehmaista kädestä, puristaa lujasti ja sanoa mitä tunsi, mutta kun ajatukset tulvivat hänen päähänsä hän painoi välittömästi molemmat kädet tiukasti taskuihinsa.

Rinne ohjaa Franzin kertomusta määrätietoisesti ja ilman ylimääräisiä mutkia. Tarinan sivuhenkilöt, Helena ja Virpi, vievät omalta osaltaan Franzin tarinaa kohti loppua. Franz näyttäytyy toisille kovana ja outona. Lukijana minulle heräsi sääli nuoren mielen onton uhon ja suuruudenajatusten äärellä. Franzin sisäinen elämä näyttäytyy vaikeana, vaikka ulkoiset puitteet ovatkin kunnossa.

Aloitin kirjan lukemisen aiheen vuoksi jo valmiiksi ahdistuneena. Ihmisen ahdinko ja äärimmäiset yritykset ratkaista oma paha olo ovat raskasta luettavaa. Kuitenkin nuorten ihmisten tekemät surmat kouluissa ja koulujen ulkopuolella ovat todellisuutta, joten niistä(kin) asioista on hyvä puhua ja lukea. Ja minä luin Viimeisen sanan. Olin ahdistunut kirjan lopetettuani, vaikka ahdistus lopuksi kumpusikin vähän erilaisista ajatuksista kuin kirjaa aloittaessani. Rinteen kirja on hyvä ja tarkkanäköinen kuvaus nuoren henkilön huonoista ratkaisuista, mutta vapautusta se ei lukijalleen tarjoa. Hyvä niin. Kirja jätti minut lukijana hämmentyneeksi ja aika varuillaan olevaksi.

Viimeinen sana herättää paljon ajatuksia ja avartaa lukijansa maailmankuvaa näyttämällä nuoren toiveiden ja pelkojen kirjon ja ajatukset suhteutettuna tekoihin. On paradoksaalista, että kirjan lukemalla ja sen sisältöä pohtimalla voi laajentaa omaa näkökulmaansa, vaikka tarinan Franz itse käpertyi omiin ajatuksiinsa ja menetti suhteellisuudentajunsa. Melkoisen vaikuttava kirja siis!

Sain kirjan arvostelukappaleena. Kiitos kustantajalle!

Teos: Viimeinen sana
Tekijä: Pärttyli Rinne
Kansi: Janne Lehtinen
Kustantaja: Noxboox
Julkaisuvuosi: 2014