Minna Rytisalo: Jenny Hill

 - - , ja Jenny tajuaa, että näissä kysymyksissä hän saa levätä, tätäkin on toisen ihmisen huolenpito ja ystävyys. - - Että vaikka joskus on siltä tuntunut, ei ihminen ole yksin.

Ville Laihosen tekemä kansi sopii täydellisesti teokseen.

Olen lukenut Rytisaloni, jopa kirjoittanutkin blogitekstin sekä Lempistä että Rouva C:stä. Kävin myös katsomassa Lahden kaupunginteatterin Rouva C:n ja pidin näkemästäni todella paljon.

Kirjakatalogista bongaamani Jenny Hill tuntuu jopa liian tarkasti juuri minulle sopivalta luettavalta. Jos romaani kertoo naisen keski-iästä, vaihdevuosista ja vanhenemisesta, olen ehdottomasti kohderyhmää.

Aloitin lukemisen aivan ryytyneenä ja päätin teoksen muutamaa päivää myöhemmin vieläkin väsyneenä ja henkisesti ruttuisena. Vaikka uskon kirjallisuuden voimaan, en voi vaatia romaanin tai edes kirjapinon elvyttävän minua työvuoden päätteeksi. Mutta ajateltavaa Rytisalon uutuus kyllä antoi. Ystävä, joka luki toisella puolen Suomea samaa kirjaa, lisäsi kuvitteellista painetta kertomalla Jenny Hillin tekstin tuovan mieleen minut.

Nimihenkilö Jenni Mäki on teoksen alussa keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, joka elää syvällä eroprosessissaan. Hän ei koe itseään enää ensijaisesti vaimoksi tai äidiksi. Puolisoa ei ole, ja lapset ovat aikuistuneet.

Jenni Mäki ei ole yksin. Hänen elämäänsä tarkkailevat ja kommentoivat muun lähipiirin lisäksi Ajattaret. Näihin voimanaisiin kuuluvat mm. Punahilkka, Lumikki ja Tähkäpää. Satujen tytöt ja naistet tuovat teokseen omat tarinansa.

Jenni Mäki muuttuu teoksen aikana. Uusi muoto, uusi nimi. Ote teoksesta:

Jenny ei halunnut näyttää pahaa oloaan kenellekään, hänellähän oli kaikki hyvin, kaunis koti, suloiset lapset ja jollain lailla mielekästä joskaan ei aina tyydyttävää tekemistä jokaisen päivän jokaiselle tunnille, eikä hän ymmärtänyt silloin eikä ihan ymmärrä vieläkään, että kaikkea ei voi hallita ja elämä on kaottista ja ongelmallista, vaikka kuinka tekisi parhaansa.

Jenny Hill sisältää niin paljon kaikkea. Kiinnostun paljon päähenkilön ahdingosta, koska se antaa minulle mahdollisuuden pohtia oman elämäni ahdinkoja ja tietämieni naisten elämän puserruksia ja painoa. Pidän paljon siitä, kuinka teos on kirjoitettu. Se hengittää, on tekstinä kevyt ja liikkuva. Päähenkilö kirjoittaa terapeuttinsa suosituksesta kirjeitä. Kirjeiden vastaanottaja on Ranskan presidentin puoliso Brigitte Macron. Niissä kirjeissä on ehkä sen pitämäni keveyden ydin, vaikka kirjeet sinänsä eivät ole höttöä tai hymyä. Ote teoksesta ja kirjeestä:

Tällainen minusta tuli. Katkera, väsynyt nainen.

Olenko minä tällainen?

Onko minussa tällaista vihaa?

Tämä on hyvin hämmentävää, Brigitte.

Tässä tekstissä saan lukijana levätä. Kiitos, Minna Rytisalo.

Teos: Jenny Hill
Tekijä: Minna Rytisalo
Kansi: Ville Laihonen
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: WSOY

Tuija Takala: Sormus

Minä ymmärsin häntä,

mutta en ymmärtänyt,

mitä tämä oli ja millainen itse nyt olin.

Kansi on Jussi Jääskeläisen käsialaa.

Tuija Takalan Sormus on taitavasti kirjoitettu teos. Se on historiallinen selkoromaani, joka rakentuu neljästä tarinasta. Tarinat yhdistyvät toisiinsa monella tapaa. Tarinat kertovat neljästä naisesta, jotka löytyvät samasta sukupuusta.

Ensimmäinen tarina sijoittuu 1020-luvulle. Nuoren naisen on aika mennä miehelään, mutta vanhempien hyväksi näkemä mies ei tunnu oikealta. Rakastin tarinaa hiljaisesta Talvikista ja hänen tahtonsa löytymisestä.

Toinen tarina on virkistävän erilainen. Ääneen pääsee Maria, joka on torpan emäntä. Tarina sijoittuu 1870-luvulle. Marian ja Juhanin tytär on saanut tyttären ja elämän suuret kysymykset pyörivät Marian mielessä.

Kolmas tarina kuvaa Annan elämää sisällissodan jälkeen. Maailma ympärillä muuttuu hurjaa vauhtia. Mitä Anna haluaa elämältään? Mikä osa hänelle on varattu? 

Neljäs tarina on nykypäivän tarina. Emma turvaa isoäitiinsä.

Takala kertoo neljän tarinan kautta rakkaudesta, sen kaipuusta ja yhteisen elämän ihanuudesta. Elämä ei ole pelkkää onnea ja iloa, mutta tarinoiden perusvire on kuitenkin positiivinen. Nautin teoksesta paljon.

Selkoromaaniin on helppo tarttua. Sen voi lukea henkilö, joka vasta opettelee suomen kieltä tai jolla on vaikeuksia lukea monimutkaista tarinaa, jossa on pitkiä virkkeitä. Parhaat selkoromaanit sopivat kuitenkin kaikkien luettavaksi.

Sormus on ihanan valoisa ja täynnä rakkautta! Oman lukukappaleeni kävin hakemassa kirjastosta. 

Teos: Sormus
Tekijä: Tuija Takala
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Avain

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä

Miten niin olette vakoilleet minua? hän ajatteli - kuumissaan, ymmällään ja pöllämystyneenä vessanpöntöllä. Miten niin olette vakoilleet minua tällä kädessäni olevalla vekottimella, joka on silmä?

Henkilökohtainen lukemiseni on ollut hyvin vaikeaa tänä vuonna. Maailma nokitti koronan Euroopan sodalla, yleinen ja yhteinen tuska huokuu jokaisella sisäänhengityksellä ihmisten välisessä arjessa ja kaikki omat pulmani ovat tässä mittakaavassa mitättömiä. Pääsiäinen tarjosi minulle mahdollisuuden olla kotona ja levätä. Minulla on ollut koko alkuvuoden luettavien kirjojen pino, joka ei ole pienentynyt lainkaan. Vaikka pinon kirjat huutavat tulla luetuiksi, lähdin liikeelle paradoksaalisesti kirjaston kautta. Ruoveden kirjastosta hain Patricia Lockwoodin romaanin Kukaan ei puhu tästä. Teoksen kansi on jo vanginnut huomioni somessa.

Nyt kirja on luettu. Olipa se kokemus! Kaksi kolmasosaa kirjasta ajattelin, ettei kirjan ole minua varten ja että maailmamme on kamala paikka. Yhden kuudesosan ajattelin kirjan olevan todella outo ja outoudessaan hieno. Yhden jumalaisen kuudesosan ajattelin, että tämä kirja ansaitsee tulla luetuksi ja että Lockwood on Kurt Vonnegutin henkinen sukulainen. Ote kirjasta:

"Tiedämme niin vähän ____________:sta!"

Lockwoodin esikoisromaani, jonka Einari Aaltonen on taitavasti suomentanut, jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on silppua maailmasta ja ihmisestä internetin ja puhelimien jatkeena. Teoksessa tuo rakennettu maailma, jossa synnytään ja ollaan olemassa katsomalla, reagoimalla ja postaamalla, on portaali. Toinen osa on mielestäni lukijalle helpompi, tarinaa on helpompi seurata kuin katkelmia. Tuska, jota koin ensimmäisen osan äärellä, nollautuu teoksen loppupuolella. Tilalle tulee toisenlainen suru.

Kukaan ei puhu tästä kertoo nykyihmisen merkityksestä maailmassa ja niistä merkityksistä, joita ihmiset toisilleen ja elämänsä tapahtumille antavat. Yhden ihmisen elämä ja sen rajallisuus yhdistävät perhettä ja sukua. Järkytys ja suru pysäyttävät, vaikka maailma ympärillä ei pysähty. Lockwoodin romaani palkitsee lukijansa, vaikka itkemisessä ja maailmantuskassa ei oikeasti liene mitään palkintoa. Ote kirjasta:

Se oli myös joskus ollut paikka, jossa ihminen kuulosti itseltään. Vähitellen siitä oli kehkeytynyt syöveri, jossa tuuli ja vesi rouhivat kiveä hauraampaa minuuttamme niin, että kuulostimme nyt toisiltamme.

Teos: Kukaan ei puhu tästä (No One is Talking About This)

Tekijä: Patricia Lockwood
Suomentaja: Einari Aaltonen
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Tammi

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

 

Teoksen graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Olof pyyhki kasvojaan, hän oli sotkenut kätensä aioliin ja hieroi sitä otsaansa, ja Hansin oli autettava siistiytymään lautasliinalla. Se näytti intiimiltä ja Hans piti siitä, hänestä oli mukava olla intiimi, hän oli mielellään intiimi kaikkien kanssa.

Innostuin Geir Gulliksenin romaanista Katso meitä nyt alkutietojen ja kannen perusteella. Itse lukeminen oli työläs urakka, koska ärsyynnyin päähenkilöön perusteellisesti. Näin jälkikäteen katsottuna melkein naurattaa. On hilpeää hermostua fiktiiviselle henkilölle. Se voi olla jopa puhdistavaa. Kirjan lopetus ja kansien sulkeminen, sillähän minä hänestä pääsen. Toisin on oikeassa elämässä.

Gulliksenin romaanin päähenkilö on PR-toimistossa työskentelevä keski-ikäinen mies. Hans Kaasajordet on naimisissa Ingunn Sanden kanssa. Aluksi kaikki vaikuttaa onnelliselta, vaivattomalta ja luonnolliselta. Pari viihtyy yhdessä. Sitten Hansin sisäinen väkkärä alkaa pyöriä.

Hansin pomo Olofkin pyörittää omia kuvioitaan. Tuntuu, että jokainen Hansin vaikutuspiirissä oleva ihminen alkaa käyttäytyä tavalla, joka aiheuttaa ainakin pyörteitä yksityiselämään. Osa saa aikaiseksi kunnon myräkän. Ote kirjasta:

Ja sitten Harriet halusi rakastella uudestaan, ja he rakastelivat uudestaan, se oli hankalaa ahtaassa autossa, ja Hans ajatteli istuimia, häntä pelotti että kangaspäällinen menisi sotkuun, hänen pitäisi pyyhkiä istuimet kostealla vielä tänä iltana, jotta ne ehtisivät kuivua seuraavaksi päiväksi, auto oli nimittäin päivisin Ingunnin käytössä ja hän näki sielunsa silmin kuinka Ingunn kumartuisi tutkimaan istuimessa olevia spermatahroja ja kysyisi mitä tämä on?

Ihmiselosta jää kaikenlaisia tahroja. Niitä Hans ihmettelee ja välillä pyyhkiikin pois, kunnes taas aiheuttaa uusia. Gulliksenin romaani tarjosi minulle kaksin käsin erään miehen sielunmaisemaa ja ihmissuhteiden vaikeutta. Kerronta on piinallisen yksityiskohtaista, mutta toiminnan motiivia ei tunnu löytyvän. Jokainen kohauttaa olkapäitään kysymykselle tekojen syystä. Sitten mennään taas. Parisuhde ei vaikuta kovin houkuttelevalta tämän teoksen perusteella. 

Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa on minua rakentavampi Gulliksenin romaanin äärellä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Katso meitä nyt
Tekijä: Geir Gulliksen
Suomentaja: Outi Menna
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Siltala

Olga Kokko: Munametsä

"Jes eli VRP-tunti, tänään siis tehdään meidän masua, peppua ja reisiä", sanoi ripsitetty ja solkutettu jumppaohjaaja ja minä halusin riipiä ihon irti käsivarsistani jo ennen kuin olin tehnyt yhtään liikettä.

Olga Kokon Munametsä on hengästyttävä kertomus mainosalalla ja omassa elämässään räpiköivästä Linneasta. Teos on tukevasti kiinni tässä ajassa. Ironinen Munametsä on julman hauska, vaikka minulla oli välillä vaikeuksia nauttia tarinasta.

Upea kansikuva on Emmi Kyytsösen tekemä.

Sain teoksen Helsingin Kirjamessujen S&S:n bloggaritapaamisessa, jossa kuulin kirjailijan ajatuksia teoksesta. Olin jo aiemmin lisännyt kirjan luettavien listalle. Tiesin odottaa seksitykitystä, mutta toteutus taisi olla vielä topakampi. Linnea etsii ja löytää seksikumppaneita ja sitä kirjassa riittää. Teksti on värikästä ja suoraa, nautin sanoilla leikittelystä. Linnea on suoraviivainen tyyppi ja päätyy toistamaan samaa toimintatapaa läpi tarinan. Tähän väsähdin henkilökohtaisesti.

Teos hyödyntää eri tekstilajeja, Linnean Toosaproosaa-blogimerkinnät ovat melkoista ilotulitusta. Blogi panemisesta nousee Linnean uudella työpaikalla puheisiin ja herättää pahennusta. Innostuin teoksessa eniten työelämäkuvauksesta. Ote teoksesta:

Neukkarin lasiseinän läpi näkyi, kuinka pomo tuli ulos käytävän varrella olevasta vessasta. Hän käveli kuin appelsiinit kainaloissa ja hunajamelonin kokoiset kellit jalkojen välissä. - - Hän hymyili ja kohotti peukkunsa liioitetulla liikkeellä ilmaan. Olikohan tuo sama sormi, jota hän käytti kassiensa oikomiseen?

Elämme julmaa aikaa. Mainostoimisto on teoksen perusteella kamala työympäristö, jossa menevät (vähemmän) iloisesti puurot ja vellit sekaisin. Neuvotteluhuoneen pöydän ääreltä on hämmästyttävän lyhyt matka baariin ja siitä petipuuhiin. Linnea valitsee koko ajan parasta seksikumppania ja on itse koko ajan valittavana työelämässä. Molemmissa valintaprosesseissa kytee alituinen epävarmuus ja tyytymättömyys. Jostain tulee taatusti joku parempi. Harmaa karva alapäässä yhdistää yksityiselämän ja työn epävarmuuden tämän ajan ihmiselle: minä tulen hylätyksi, ennemmin tai myöhemmin.

Ryhdyin lukemaan paperikirjaa, mutta lopultaan kuuntelin teoksen äänikirjana. Kuuntelun jälkeen palasin selaamaan paperikirjaa. Yritin etsiä muutamaa kohtaa, jotka jäivät mieleeni, mutta en millään löytänyt niitä selaamalla kirjaa. Tällä kertaa merkittäväksi muodostui äänikirjakokemus, joka muistutti kaverin juttelua elämän tärkeistä asioista. Linnea on ärsyttävä, mutta viihdyttävä fiktiivinen hahmo.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle.

Teos: Munametsä

Tekijä: Olga Kokko

Julkaisuvuosi: 2019

Kustantaja: S&S

Kaisa Happonen ja Karri Paleface Miettinen: Revi se

Kaisa Happosen ja Karri Paleface Miettisen runoteos Revi se on herättävä lukukokemus. Se sopii ensirunokirjaksi nuorelle lukijalle. Happosen ja Miettisen runopohjina ovat valmiit tekstit. Pääasiassa lähteenä ovat mediatekstit lehdistä. Niitä leikkaamalla ja liimaamalla ja teksteistä osia värittämällä on saatu uusia tekstejä, tässä tapauksessa runoja.

Takakansi todistaa maailman olevan täynnä sanoja ja haastaa lukijat ottamaan ne käyttöön. Tässä vaiheessa virityn lukemaan vaikuttamaan pyrkiviä runoja. Revi se on värikästä luettavaa. Teoksessa on kuvia ja kuvakollaaseja ja teoksen runotkin ovat eräänlaisia kuvia.

Miettisen - tai Palefacen - tiedän, mutta Happosen joudun hakemaan netistä. Teoksessa ei eritellä, kumpi on tehnyt minkäkin runon, joten päättelen kaiken teoksessa olevan yhteisesti heidän tusseistaan ja saksistaan lähtöisin. Jossain kohti runossa näkyvissä on itkuun purskahtava kalpea poika, jolloin väistämättä ajatukset siirtyvät Palefaceen.

Luin kertaalleen teoksen läpi eilen illalla. Lukeminenhan väistämättä sotkeutuu ja punoutuu muuhun elämään. Eilisen illan tunnelma siivilöi teoksen lukukokemuksen moniääniseksi ja aktiivisuuteen kehottavaksi. Revi se -runoteoksen lisäksi keskustelimme kotona poliitikoista, mediasta ja armeijasta. Teetä ja pullaa kului jonkin verran. Välillä katsoimme Sohvaperunat ja myöhäisillasta pienemmällä porukalla elokuvan Meyerowitzin perheen tarinat (uudistettu painos). Aamulla jatkoin lukemista ja teen juomista. Lukemisen välillä keskustelimme opiskelupaikoista, töistä ja nuorisovaltuustojen toiminnasta. Välillä pesin pyykkiä ja tein muita huoltotoimenpiteitä. Tänä aamuna runoteosta lukiessani ymmärrän teoksen runojen olevan kriittisyydestään huolimatta ihmiskuntaan uskovia.

Osa runosta teoksesta Revi se

Löysin vinkin teoksesta jostain nettiselailuistani. Ajattelin, että teos olisi tietokirja, jossa opetetaan kirjanselkärunojen ja muiden vastaavien uusien runojen kirjoittamista. Sellainen oppikirja teos ei ole, vaan ihan oikea runokirja. Mutta se toimii kuitenkin hyvänä muistuttajana tekniikoista, joilla voi olla mahdollista tehdä tekstejä uudella lailla.

Tässä oma Google-runoni.

Revi se on runokirja lukijalle, joka ajattelee, etteivät runot ole häntä varten. Usein ihmisillä on käsitys, että runot ovat vaikeita lukijalleen ja siksi niitä kannattaa väistellä. On varmasti olemassa runoja, joiden ymmärtäminen ei käy hetkessä. Revi se -teoksen löytyy kuitenkin luettavaa kaikille.

Teoksen nimi, Revi se, viittaa tekemisen tekniikan lisäksi paikkaan, johon teos lukijan asettaa. Nimi muistuttaa, että maailma ei ole vielä valmis. Keskeneräisessä maailmassa ihminen tarvitsee runoja voimaksi, suojaksi ja löytääkseen oikean reitin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Revi se
Tekijät: Kaisa Happonen ja Karri Paleface Miettinen
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: WSOY

Susinukke Kosola: Varisto

Kun kevätpörriäiset palavat sytykkeinä ja / sumutorvi soi amputoiduille kaduille / kun tuulen huohotus tuntuu / sairaan hengitykseltä

Susinukke Kosolan Varisto ei jätä lukijaansa rauhaan.

Keväällä luin Susinukke Kosolasta ja hänen runokirjastaan, jonka saa nimetöntä tunnustusta vastaan. Asun Siilinjärvi-Karstula -akselilla, joten tiesin teoksen saamisen haasteelliseksi. Ymmärsin, että voisin yrittää pyytää isompaa määrää teoksia jaettavaksi koululla, jossa olin töissä. Olin yhteydessä runoilijaan ja pian jo järjestin työpaikallani pistettä runoteosten jakoa varten. Minua jännitti, löytäisivätkö opiskelijat Kosolan runot ja innostuisivatko he antamaan vaadittavan nimettömän tunnustuksen. Ei huolta, ei murhetta. Kosolan Varistot löysivät keväisenä iltapäivänä uudet omistajansa ja tunnustuskirjeet suljetuissa kirjekuorissa matkasivat runoilijalle.

Ja minä sain oman kappaleeni.

Sivelin teoksen kantta ja avasin muutaman aukeaman. En voinut vielä aloittaa Variston lukemista, joten tavoilleni uskollisena kannoin muutaman viikon teosta mukanani. Kaikelle on aikansa, mutta minun aikani Varistolle ei ollut vielä kesällä.

Syksyllä otin kirjapinosta Variston mukaan työasunnolleni. Viime viikolla halusin palavasti lukea teoksen. Nyt kirja on luettu. Olen yhtä aikaa haltoissani ja surullinen. Hieno runoteos.

 - - / pelkään et nekin ihmiset jotka pitävät musta / ainoastaan luulevat pitävänsä minusta koska / eivät ole vielä huomanneet mitä kaiken mun / olemisen takana niinku oikeesti on / - -

Varisto on ilmeisesti kirjoitettu ja koristeltu käsin. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana koostuu osista, jotka ovat suhteessa toisiinsa. Osat on merkitty miinus kolmesta nollan kautta plus kolmeen. Nollan kohdalla tapahtuu jotain. Lukemisessa saavutan jonkinlaisen kylläisyyspisteen, jossa todellakin olen kaiken keskellä. Teos on täsmälleen tässä ajassa. Runoista vyöryy ulkopuolisuus, itseä katsovan ihmisen ahdistus kaikesta, maailman hulluus ja koko ajan huudoksi paisuva toisto: todellisina, uniikkeina ja pantavina. Kaikki kaunis muuttuu turhaksi ja roskaksi ja kaikesta joutavasta tulee palvottavaa alttarille.

Ihminen tuijottaa itseään.

Kosolan Varisto on painavaa luettavaa. Runon puhujan ääni on rehellinen ja jää kaikumaan teoksen jo päätyttyä. Tästä teoksesta en luovu. Se oli ehdottomasti tunnustuksen arvoinen.

Kiitos runoilijalle!

Teos: Varisto - tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana
Tekijä: Susinukke Kosola
Julkaisuvuosi: 2018

O vei vuoden

Elämä on vain yksi iso odotushuone.

Työhuoneen seinällä on Helsingin Sanomien etusivu 23.4.2017. Koko sivun mainoksessa tummassa kuvassa on eteerinen kirjailija Miki Liukkonen, joka katsoo etualalla olevaa romaanijötikkää. Romaani hehkuu valkeaa valoa. O on tullut keskuuteemme.

Pyysin kustantajalta lukukappaletta teoksen ilmestymisen aikoihin ja aloin lukemaan saamaani kirjaa innolla. Lukeminen alkoi lupaavasti, mutta tössähti sitten kerralla. Homma ei edennyt lainkaan. O makasi yöpöydällä odottaen, mutta en halunnut jatkaa sen lukemista.

Lokakuussa 2017 Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Liukkosen haastattelua. Liukkonen keräsi suuren yleisön messuilla ja mietin väkijoukon keskellä, ovatko nämä ihmiset lukeneet O:n tai kenties aikovatko he lukea. En oikein uskonut kumpaakaan. En ollut edes varma, lukisinko minä romaania, vaikka se oli ulottuvillani. Liukkosta oli kyllä innostavaa kuunnella, pidin hänen satuilustaan ja keveästä suhtautumisestaan jyhkeään teokseen.

Marraskuussa 2017 julkistettiin tieto, että O on yksi Finlandia-ehdokkaista. Minussa syttyi uudelleen halu lukea O. Lukeminen jäi vielä haluamisen asteelle. O ei voittanut Finlandiaa. Päätin ryhtyä kuljettamaan romaania mukanani, viikot Karstulassa ja viikonloput kotona Siilinjärvellä. Olin järjiltäni, mutta toivoin, että lukeminen alkaisi jo pian. Ote kirjasta:

Mutta ennen kaikkea ajatus, joka lamautti Mikaelin joka kerta kuin hänen suolistonsa olisi äkkiä jäädytetty ja täräytetty sitten hakulla pirstaleiksi:
- Turhautuneisuus siitä, että minä olen minä ja tulen aina olemaan, ja että se olen Minä joka myös kuolen.
Että kukaan ei kuole minun puolestani.

Tänään luin O:n loppuun. Pääsin talvella mukaan erääseen lukupiiriin Facessa, jossa luimme O:ta yhdessä pala kerrallaan. Voin paljastaa, että loppuun päässeitä oli vähemmän kuin urakan aloittaneita.

Mitä ymmärsin tai ajattelin O:sta? O:n lukeminen oli aivan kuin toinen ihminen olisi kuljettanut minua vieraissa paikoissa. Ihastelin tuolla ja ihmettelin täällä. Muutaman käännöksen päästä en muistanut mitään lukemastani, koska minulla on huono suuntavaisto ja heikoimpina hetkinä harhaileva mieli. Kaikki ne kukkaistutukset ja talojen seinustat, joita minulle tällä 858 sivun kävelyllä näytettiin, pyyhkiytyivät mielestäni hyvin pian maisemien muuttuessa. Olen pahoillani, kirjallinen teos. Olisin halunnut muistaa ja ymmärtää enemmän.

O koostuu monista tekstikatkelmista, vaikka onkin muodoltaan romaani. Se on hyvin runsas teos, joka ryöppyää henkilöitä, paikkoja ja monia yksityiskohtia. Tyylin vaihdoksia on useita. Välillä teos on keittokirja, välillä sairaskertomus. Välillä rakastin lukemaani, välillä se ärsytti minua toden teolla.

Herkän hetken lukijana koin, kun Mikael Ahlqvist kävelee kahvilaan, tilaa kahvin ja ananasleivoksen ja antaa puhelimensa lataukseen kahvilan Harrolle. Kahvilasuhde on niin vakaa, että Mikael saa kahvin veloituksetta ja puhelimen lataamistakaan ei tarvitse erikseen kysellä tai selitellä. Minäkin haluaisin tuollaisen kahvilasuhteen ja George Clooney -leukaisen miehen pitämään kahvilaa kotitaloani vastapäätä. Kauneuttakin Liukkosen teoksessa on. Ote kirjasta:

Post-it® -laput Aaronin sylissä levisivät lattialle hänen jalkojensa juureen kuin myrkytetyt sitruunaperhoset.

Päättelin jossain vaiheessa lukemistani, että Liukkonen tekee ihmiskokeen tällä romaanilla. Hän haluaa tutkia, miten lukijat reagoivat kirjaan. En halunnut lopettaa lukemista, vaikka lukeminen turhautti ja uuvutti minua. Teki se toki muutakin. Strategiani oli lukea vauhdilla eteenpäin, en halunnut jäädä ihmettelemään ja muistelemaan.

Hyväksyin sen, että minut eksytettiin. Ehkäpä välillä suljin silmäni.

Lukiessani leikittelin ajatuksella, että O:sta olisi julkaistu keskenään erilaisia versioita. Minun romaanissani on eräs slovakialais-jamaikalainen kädestäennustaja, joka oli kierrellyt Espanjassa. Hänen nimensä on Darnopogaldjitzer. Keitä teidän romaanissanne on? Vaihdetaanko?

Minulle O on postmoderni romaani, joka kuvastaa nykymaailmaa ja ihmisen hämmennystä. Ihminen ei voi ymmärtää maailmaa, yhtenäisen tarinan kertominen on muuttunut mahdottomaksi. Fragmentoitunut aikamme luo hetkiä, vaikutelmia ja kokemuksia, mutta ihmisen kannettavaksi jää ahdistus ja yksinäisyys. Teoksessa verkko viipaloi keskittymiskyvyn ja me elämme hahmottomia aikoja. O on neuroottinen, ahdistava ja tärkeä lukukokemus.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: O
Tekijä: Miki Liukkonen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY