Aino Louhen Mielikuvitustyttö ja sarjakuvatunnelmia

Ensin sarjakuva-avautumista loman kunniaksi:

Sarjakuvien ja runojen lukeminen on minulla hyvin kausittaista. Voin hakea sarjakuvia kirjastostakin, mutta ostan niitä myös mielelläni. Ostetut tai muuten hankitut sarjakuvat pääsevät jatkokäyttöön lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunnille. Saatamme lukea tunnilla sarjakuvia ykkösten ja kakkosten kanssa, mutta erityisesti luetutan niitä abeilla viimeisillä äidinkielen kursseilla. Usein lukiolaiset eivät ole erityisen kokeneita sarjakuvan lukijoita, mutta aina joskus minua onnistaa ja saan tunnilla kuulla kokeneen lukijan analysoivan sarjakuvaa. Se on aivan mahtavaa ja erittäin opettavaista! Yleisin innon kohde on tuolloin manga.

Sarjakuvat ovat taas pulpahtaneet pinnalle lukemisessani. Ennakoin kaameaa työruuhkaa, joka alkaa parin viikon päästä. Silloin hätälukeminen on paikallaan. Hätälukemisessa tärkeintä on saada nopeasti jotain luettavaa, josta pääsee myös irti tarvittaessa. Lohtukirja käy, mutta sarjakuva on oikein mainiota pikaluettavaa. Ennakoin tilannetta jo käymällä kirjastossa. Lainasin muutaman runo- ja sarjakuvateoksen, kuten esimerkiksi Aino Louhen Mielikuvitustytön. Muutamat lainat eivät kuitenkaan riitä mihinkään, joten kirjastoon pitää päästä tällä viikolla uudemman kerran.

Kävin eilen myös Turun Sarjakuvakaupan sivuilla. Ajattelin tilaavani sieltä muutaman hätävaran pahan kevään varalle. Osto jäi yrityksen tasolle. Huomasin, etten oikein ole ajan tasalla minua kiinnostavista uusista sarjakuvateoksista, joten mielenkiintoista luettavaa oli yllättävän hankala löytää. Kirjastossa pääsen selaamaan teoksia. Sarjakuvissa kynänjälki, sivujen ulkonäkö, värimaailma ja jopa tekstin fontti ovat todella tärkeitä.

Kaipaan nopeaa luettavaa hetkeen, jolloin minulla ei ole aikaa syventyä uuteen romaaniin. Nyt minun pitäisi perehtyä asiaan niin huolella, että saisin varustettua kotikirjastoni pahan päivän/viikon/kuukauden/koronavuoden varalle. Perehtyminen vaatii aikaa, joten... Siis, minulle saa suositella hyviä suomenkielisiä sarjakuvia. Tästä näkee osan jo lukemastani sarjakuvasta. 

Nyt varsinaiseen asiaan:

Luin kirjastosta hakemani sarjakuvateoksen ja pidin lukemastani oikein paljon. Aino Louhen Mielikuvitustyttö ei huuda tai alleviivaa. Kannen kuvassa päähenkilö katsoo lukijaa poskillaan puna. Olen nyt lukenut teoksen kolme kertaa. Katse ja ilme kannessa kertovat minulle eri asioita eri lukukertojen jälkeen. Yhdellä kertaa pinnalle jää kokemus nolouden ja häpeän tuntemisesta. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen ajattelen ihmisen tunteiden ja kokemusten kirjoa ja jonkinlaista ymmärrystä itseä ja toisia kohtaan.

Haluan, että hän huomaisi minut.

Mielikuvitustyttö alkaa päähenkilön vauva-ajasta. Hänen paras ystävänsä Heta on ollut lähellä aivan alusta alkaen. Koulussa tähän saakka itsestäänselvä ystävyys rakoilee. Pysyvä ystävyys muuttuu neuvoteltavaksi ja ystäväajasta joudutaan käymään kauppaa. Kun epäilys ja hylkäämisen tunne syntyy, siitä ei pääse eroon, Mielikuvitusystävä ei tulkitse tai suurentele, mutta aikuisen lukijan sydämeen sattuu. Miksi me ylenkatsomme toisiamme? Miksi jonkun hyväksyminen tarkoittaa toisen hylkäämistä? Tyttö kokee olevansa outo ja epäilyttävä. Neljännellä luokalla tyttöjen maailmaan tulee poikia. Se ei ainakaan tee sosiaalisesta elämästä helpompaa. Teoksessa käsitellään kokemuksia itsestä ja toisesta lapsuuden, nuoruuden ja nuoren aikuisen elämän ajalta. Teoksen lopussa päähenkilö on aikuinen nainen. 

Sivulla on pääasiassa kuva tai kaksi. Myöhemmin teoksessa on sivuja, joilla on kuusikin kuvaa. Jokainen sivu on kuitenkin hyvin ilmava ja vailla pakkoa. Sivun alalaidassa teksti on englanniksi, joten teoksen voi lukea joko suomeksi tai englanniksi. Kuvat ovat pelkistettyjä ja yksinkertaisia. Kynän viiva on ohut ja tarkka. Louhen teos on miellyttävä lukea.    

Teos: Mielikuvitustyttö (Imaginary Girl)
Tekijä: Aino Louhi
Englanniksi kääntänyt: Pauliina Haasjoki
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta

 

Yhdeksän sarjakuvataiteilijaa teki viime vuoden puolella yhteisteoksen Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta. Teoksen julkaisi Ateena. Minäkin hankin omani. Alkupuheessa tekstit teokseen kerännyt Karoliina Korhonen kertoo teoksen tuotoista 75% menevän Mieli ry:lle. Toinen teoksen toimittaja on Anssi Vieruaho. Lueskelin teosta yksi tarina kerrallaan joululomalla. Ennen lomaa teosta ennättivät lukemaan muutamat abit äidinkielentunnilla. Puhuimme siitä, kuinka tärkeä aihe kirjalla onkaan. 

Jokaiselta tekijältä teoksessa on yksi teksti. Tekstit ovat itsenäisiä ja kertovat väsymyksestä, uupumuksesta ja masennuksesta oman tarinansa. Valitsen blogitekstiin neljä minua puhutellutta tarinaa. Ne ovat Tuisku Hiltusen, Milla Paloniemen, Henri Tervapuron ja Emmi Niemisen tekemiä.

Tuisku Hiltusen teksti Herätys 7:00 aloittaa teoksen. Tarina tapahtuu kokonaan yhdessä huoneessa. Päähenkilö on nuori nainen. Lähenevä deadline, kasvavat odotukset ja ahdistus luovat painostavan tunnelman. Hiltunen kuvaa yksinkertaisesti ja tehokkaasti päälle vyöryvää ahdistusta. Värillä on merkitystä. Hiltusen kuvat liikuttavat minua, punaiset hiukset kiinnittävät huomion alusta alkaen. Elämänvoiman heikkeneminen näytetään selkeästi. Kuuleeko kukaan avunpyyntöä? 

Milla Paloniemen teksti teoksen keskitietämillä kertoo rakkaudesta hevosiin. Ikioma hevonen alkaa minäkertojan lapsuudesta. Kuvat ovat piirretty paksulla viivalla. Mustavalkeat kuvat teksteineen ovat hyvin selkeitä ja pelkistettyjä. Sivulla kuvaruutuja on tyypillisesti kolmesta kuuteen. Sisällöllisesti tarinassa tahti kiihtyy ja kuristava ote lukijankin kurkusta tiivistyy. Kuvissa se ei näy, ne jatkavat tyylillisesti samanlaisina alusta tarinan loppuun. Eniten pidin tarinan sisällöstä ja koin tärkeäksi kuvauksen oman innon vauhdittamasta luisumisesta onnesta väsymykseen. 

Henri Tervapuron Golemi puolestaan vie huomioni kuviin ja erityisesti niiden väreihin. Kuvaruutujenkin asettelu on kiinnostavaa, joten tutkin Tervapuron sivut useampaan kertaan ennen kuin edes pääsen itse tarinaan kiinni. Päähenkilö Timon otsasuoni pullistuu töissä ja vapaa-ajalla. Tarinassa kuvataan taitavasti sekä kuvien että tekstin tasolla henkistä, fyysistä ja sosiaalisista ylivuotoa: Kehä piti murtaa. Kroppa piti sammuttaa, pää ampua, hirttää. Ihan mitä vaan. Ei enää sekuntiakaan. Kehittymätön ja keskeneräinen olento, golem, on ehkä ihmisestä kumpuava paha olo, joka pitää saada takaisin saveksi ja mullaksi. Hieno tarina!

Viimeiseksi olen säästänyt ehdottoman suosikkini eli Emmi Niemisen Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa. Niemisen teksti on kuvien puolesta ilmava ja hengittävä. Tekstin sisältö on puolestaan niin painavaa ja osin surullista, että kuvat mahdollistavat hengittämiseni lukemisen aikana. Tekstin tapahtumapaikka on mielessäni fiktiivinen tila, jossa nykyisyyden aikuinen kertojaminä pääsee kuuntelemaan kuusitoistavuotiasta minäänsä, joka makaa väsyneenä ja masennuksesta toipuvana sängyssä. Miten hieno ja eheyttävä oivallus tekstin miljööksi! Tämä asetelma tuo tekstiin lohtua ja lempeyttä. Näin hyvin sinä paranet! Sinä selviät! 

Niemisen sarjakuvatarinassa nuori minäkertoja kuvaa uupuneensa ensimmäistä kertaa lukion ensimmäisellä luokalla 16-vuotiaana. Romahdus tapahtui toisen vuoden syksyllä. Toipuminen oli monen vuoden mittainen prosessi. Niemisen tarina tulisi painaa pieneksi vihoksi, jonka voisi jakaa kaikille nuorille toisen asteen opintojen aluksi. Mukaan voisi liittää vinkkejä auttaviin tahoihin ja vinkkejä oman ja kaverin jaksamisen tueksi. 

 

Kuva sivusta Emmi Niemisen tekstistä Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa 

Teos Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta on yksi kymmenestä tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia finalistista. Valinta voittajasta julkistetaan tämän kuun lopussa. 

Tänä talvena olen onnistunut bloggaamaan kahdesta muustakin kisan finalistista. Tuisku Hiltusen teos Kuutamo ja muita kertomuksia ja Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta löytyvät myös esiteltyinä blogistani.

Katkenneita lankoja -teosta löytyy ainakin Atenan omasta kaupasta ja Turun sarjakuvakaupasta. 

Teos: Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta
Tekijät: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho ja Karoliina Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Atena

Tommy Orange: Ei enää mitään

Joskus tarina on se, ettei tarinaa ole.

Opal tekee aina saman asian kavuttuaan postiautoonsa. Hän katsoo peruutuspeiliin ja huomaa katsovansa itseänsä vuosien läpi. - - Silti hänestä on raskasta nähdä vuodet kasvoillaan, haarautuvat uurteet ja rypyt silmien ympärillä kuin halkeamat betonissa. Mutta vaikka hän ei pidä kasvojensa katselusta, hän ei ole osannut lopettaa sitä aina peilin nähdessään. Peilissä hänen on mahdollista saada hetkeksi kiinni kasvojensa ainoista kuvajaisista, jotka voi itse nähdä – lasin pinnalla.

Aloitin Tommy Orangen romaanin Ei enää mitään varovasti ja etäisyyttä pitäen. Teos kertoo Yhdysvaltojen alkuperäisväestön eli intiaanien elämästä nykyajassa ja valtakulttuurin puserruksessa. Romaani kertoo urbaaneista intiaaneista, identiteeteistä, yhteisöistä ja niiden puutteesta ja juurettomuudesta. Kuuntelin äänikirjaa ja aina välillä luin uudelleen kirjaa paperiversiona. 

Lopussa varovaisuutta ei enää ollut, romaani tuntuu sydämessäni kipuna. Romaanin henkilöt ovat monella lailla eksyksissä ja osattomina. Löydän paljon tunteita, jotka ovat minulle tuttuja. Loppu teoksesta sulaa itkuksi. Kuuntelen kirjan loppuun ja hengittelen pitkään sulatellen kaikkea kuulemaani. Palaan lukemaan tekstiä paperikirjasta. Olen lukenut kirjan, johon haluan ehdottomasti myöhemmin elämässäni palata.

Hän haluaa kuulla rummun vielä kerran. Hän haluaa nousta seisomaan ja lentää pois verisillä sulillaan. Hän haluaa perua kaiken tekemänsä. Hän haluaa uskoa tietävänsä, miten rukous tanssitaan ja uutta maailmaa rukoillaan.

Alusta asti tarina tuntuu olevan menossa kohti tuhoa. Romaanissa pääsevät ääneen monet henkilöt, joiden tarinat nivoutuvat yhteen. Yksittäisten ihmisten kautta menneet vuosikymmenetkin tulevat osin kerrotuiksi. Väkivalta erottaa ihmisiä toisistaan. Kuolema tuntuu olevan läsnä aina. Päihteistä haetaan unohdusta ja turtumusta, mutta apu on vain hetkellistä. Niin aikuiset kuin lapsetkin ovat yksinäisiä, ja yhteys toiseen ihmiseen tuntuu olevan miltei mahdoton saavuttaa. Välittämistä ja huolenpitoakin tarinassa on.

Orange on taitava kirjoittaja. Jään ihailemaan teoksen rakennetta ja tyyliratkaisuja, kunnes taas tempaudun tarinan vietäväksi. Kaikkein vaikuttunein olen romaanin Välinäytöksestä, jossa nimetyt minäkertojat vaikenevat ja ääneen pääsee kertoja, joka kuvaa meidän kaikkien [intiaanien] tekoja ja kokemuksia. Viimeinen valitsemani ote teoksesta:

Murhenäytelmästä tulee sanoin kuvaamaton, koska olemme sentään taistelleet vuosikymmeniä, jotta meidät tunnustettaisiin tässä ajassa eläviksi ihmisiksi, nykyaikaisiksi ja osallisiksi maailmassa, mutta kohtalomme on kuolla nurmella sulkiin pukeutuneena.

Teos: Ei enää mitään (There There)
Tekijä: Tommy Orange
Suomentaja: Jussi Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Aula & Co

Elina Kilkku: Vaimovallankumous

 

Suutelen Mikaa, mutta se ei innostu. Se johtuu varmaan pitkään sadetakkiin pukeutuneesta miehestä, joka on tullut seisomaan meidän vuoteen jalkopäähän.

Elina Kilkun Vaimovallankumous ajaa täysillä alusta loppuun. Päähenkilö Anni Suvilahti kiemurtelee totaaliahdistuksessa. Hänellä on ihana miesystävä, joka haluaa elää loppuelämänsä yhdessä rakastamansa naisen kanssa. Mikä voisi mennä pieleen? Ilmeisesti ihan kaikki mahdollinen.

Kilkku kuvaa romaanissaan rakkausgenren kaikkia tuttuja kliseitä. Rakkauselokuvat ovat päähenkilön käyttövoima ja viitekehys omalle elämälle. Anni odottaa tosirakkauden järisyttävän maailmaa perusteellisesti ja kun niin ei tapahdukaan Mikan kohdalla, ei seurustelussa ole mitään järkeä. Anni on uskomattoman ärsyttävä päähenkilö.

Päähenkilön äklön vaaleanpunaisessa maailmassa on Mika-rakkaan lisäksi muutamia henkilöitä, jotka antavat elämään vähän muitakin sävyjä. Äiti on eläkkeellä oleva nuorisopastori, joka tubettaa ja jättää keskitien toisille. Paras ystävä Irene elää uraohjuksena New Yorkissa. Irenellä ei ole pulaa rahasta. Ystävätuttava Henna puolestaan uuttaa unelmaelämäänsä ydinperheen rakastavana äitinä jokaiseen somepostaukseensa. Ote kirjasta:

Kaiken hirveän jälkeen lämmin vesi tuntuu taivaalliselta. Mä nojaan taaksepäin ja suljen silmäni. Tältä varmaan tuntuisi, jos rakastava äiti halaisi.

Irene tökkää mua samppanjalasilla olkapäähän, ja mä avaan silmäni. 

- Tekeekö sun mieli a) itkeä, b) soittaa Mikalle ja tunnustaa kaikki, c) hukuttautua veteen, d) hukuttautua viinaan, e) muuta, mitä? Irene kysyy.

Vaimovallankumous oli minulle vähän ristiriitainen lukukokemus. Rakastan Kilkun överityyliä. Olen nauttinut siitä erityisesti teatterin ja kulttuurin maailmaan sijoittuvassa Alina-trilogiassa, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa. Täydellinen näytelmä ja Mahdoton elämä. Odotan viimeistä osaa, Jumalaisen jälkinäytöksen pitäisi ilmestyä syksyllä. 

Myös käsillä olevassa Vaimovallankumouksessa on samaa ylitsevuotavaa tykitystä. Jostain syystä rakkaushöttö ja sen kriittinen tarkastelu ei nyt innosta minua niin paljon kuin toivoisin. Silti teoksella on ehdottomasti hetkensä. Kirja, jossa käytetään sanaa huoratonttu, on ehdottoman tarpeellinen. Kiinnostun eniten Annin äidistä, Irenestä ja Hennasta, mutta Anni jättää minut miltei kylmäksi. Loppuratkaisu on kuitenkin loistava!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vaimovallankumous

Tekijä: Elina Kilkku

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: Bazar

Han Kang: Valkoinen kirja

Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.

Ojennan sinulle vain valkoisia asioita, 

vaikka ne saattavat likaantua.

Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.

Han Kangin Valkoinen kirja on pieni kooltaan, vaikka se ei olekaan koko totuus teoksesta. Aloitin sen eilen ja nyt kirja on luettu. Kirja kertoo surusta, menetyksestä ja kuolemasta, mutta myös paljon elämästä ja ihmisen paikasta maailmassa.

Han Kang on nimenä minulle tuttu. Luin aikanaan Vegetaristin ja pidin lukemastani. Olen hankkinut myös romaanin Ihmisen teot, mutta se on lähtenyt käsistäni lähipiirin lukijalle ennen kuin ennätin sen lukea. No, kirja palaa minulle aikaan.

Valkoinen kirja on sanomaltaan painava. Kustantajan mukaan teos on "rakkaudentunnustus nimettömältä kertojalta" jo vauvana kuolleelle sisarelle. Teos alkaa kertojan pohdinnalla kirjoittamisesta ja listauksella valkeista asioista. Nuo asiat tulevat kuvatuiksi teoksessa yksi kerrallaan kuvaten aika määrittelemättömäksi jäävän kertojan  mennyttä ja nykyisyyttä. 

Ajattelen, että teos kertoo surusta ja kuolemasta. Teoksessa on paljon menetystä ja poistumista. Osa menetyksestä on konkreettista ja osa abstraktia. Teos jakautuu kolmeen osaan: Minä, Hän ja Kaikki valkoinen. Ennätin lukea teosta useissa eri mielentiloissa ja se vaikutti lukukokemukseeni. Osan aikaa ihailin erityisesti Kangin kuulasta kieltä. Kiitos kuuluu myös suomentaja Taru Salmiselle. 

Luen valkoisesta, kävelen valkeuden keskellä ja kirjallisuus limittyy omaan elämääni monin eri tavoin.

Kangin teksti on aiheestaan huolimatta helposti lähestyttävää. Sisällöllisesti teksti on hyvin merkityksiä kantavaa ja tiivistä. Sain lukea osan teoksen teksteistä useampaan kertaan, mikä sopi minulle oikein hyvin. Muistot kuolleesta vauvasta tuntuvat kaikkein vaikeimmilta ja mykistävimmiltä. Mukana on myös paljon lohduttavia ajatuksia ihmisenä olemisen merkityksistä ja elämän hetkellisyydestä.

Tekstin lomassa on myös valokuvia. Sekä kannen kuva että teoksen sisältä löytyvät kuvat ovat Douglas Seokin ottamia. Ne ovat hyvin pelkistettyjä ja niukkoja. Vauvan paita ja valkea kivi ainakin ovat sekä tekstissä että kuvissa. 

Valkea väri liittyy kuolemaan, mutta se kantaa myös elämän merkityksiä. Teoksessa kuvataan, kuinka "[p]akkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa". Luin Kangin lumoavaa ja hiljaista teosta romaanina, mutta nyt blogitekstiä kirjoittaessani pohdin ja epäröin. Valkoinen kirja lähestyy yllättävästi runoteosta. 

Kangin Valkoinen kirja sopii lahjaksi ystävälle, joka on joskus kokenut elämän myrskyjä. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Valkoinen kirja
Tekijä: Han Kang
Suomentaja: Taru Salminen
Kuvat: Douglas Seok
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantamo: Gummerus