Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Heti kun joku oli kuollut, isä lisäsi hänen nimensä perään sanan "parka" ja suuttui äidille, joka ei tehnyt niin. Tämä "parkuus" oli isän suvussa hyvin kunnioitettu tapa. Puhuessaan kuolleesta sisarestaan isoäiti sanoi erehtymättömästi "Regina parka", eikä koskaan käyttänyt hänestä muuta nimeä.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme oli minulle lempeä ja lohduttava lukukokemus. Kirjailijan esipuhe asettaa teoksen paikalleen; hän kertoo perheensä tarinan välttäen kaikkea keksittyä. Kieli jota puhuimme on romaani ja sellaisena sen luin.

Minäkertoja on teoksen alussa lapsi, joka ärsyyntyy kutittavista villavaatteista, joita äiti pakottaa käyttämään. Molemmat perheen vanhemmat ovat omanlaisiaan persoonallisuuksia, joiden tahdon mukaan perheen viisi lasta joutuvat arkeaan ja juhlaansa elämään. Ginzburg vyöryttää upeasti perheen tapoja, tapahtumia ja sen jäsenten välisiä suhteita. Teos sijoittuu Mussolinin ajan Italiaan, mutta nyt en mene sen tarkemmin perheen fasismin vastaiseen elämäntapaan tai romaanin yhteiskunnallisuuteen. Perhe vie huomioni täysin.

Kirjoitan teoksen nimen koko ajan väärin, kun muutan verbin preesensmuotoon. Toki tekstissä isä paasaa, Natalia itse kysyy ja isoäiti huokailee, mutta romaanin merkittävä ulottuvuus on juuri mennyt aika. Kieli jota puhuimme viittaa menneeseen aikaan ja siihen, joka nykyhetkessä on menetettyä. Ote teoksesta:

Riittää, että joku meistä [sisaruksista] sanoo "emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta" tai "miltäs rikkihappo haisee", ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin. Yksikin niistä riittäisi meille toistemme tunnistamiseen pimeässä luolassa miljoonien ihmisten joukosta.

Nautin Ginzburgin romaanin käännöksestä, jonka Elina Melander on alkuperäisteoksesta tehnyt. Rakastan perhepuhetta, lapsuutta, lasten suhteita vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Arvostan romaanin yksityiskohtaisia kuvauksia henkilöiden sanomista ja tarinoista, joita toistetaan päivästä toiseen. Hihkuin mummon porttolapuhetta riemastuneena. Ote teoksesta:

– Käyttäydytte kuin porttolassa. Tässä talossa eletään kuin porttolassa, isoäiti tapasi sanoa tarkoittaen, ettei meille mikään ollut pyhää. Lausahdus jäi perheessämme elämään, ja toistelimme sitä aina, kun meitä naurattivat jonkun kuolema tai hautajaiset.

En osannut aavistaa, että 1960-luvulla kirjoitettu italialainen romaani tarjoaa minulle maaliskuussa 2021 iloa ja rakkautta. Huomaan ihastuneeni Italiaan maana ja toivon vielä joskus pääseväni sinne. Kun luin André Acimanin Kutsu minua nimelläsi, rakastin teoksen miljöötä. Samankaltaisia tunteita koin nytkin. Tällä kertaa puhutun kielen avulla luotu todellisuus puhutteli minua todella ja vei minut aivan muualle useammaksi tunniksi.

Teos: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare)
Tekijä: Natalia Ginzburg
Suomentaja: Elina Melander
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäinen 1963)
Kustantaja: Aula

Aino Louhen Mielikuvitustyttö ja sarjakuvatunnelmia

Ensin sarjakuva-avautumista loman kunniaksi:

Sarjakuvien ja runojen lukeminen on minulla hyvin kausittaista. Voin hakea sarjakuvia kirjastostakin, mutta ostan niitä myös mielelläni. Ostetut tai muuten hankitut sarjakuvat pääsevät jatkokäyttöön lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunnille. Saatamme lukea tunnilla sarjakuvia ykkösten ja kakkosten kanssa, mutta erityisesti luetutan niitä abeilla viimeisillä äidinkielen kursseilla. Usein lukiolaiset eivät ole erityisen kokeneita sarjakuvan lukijoita, mutta aina joskus minua onnistaa ja saan tunnilla kuulla kokeneen lukijan analysoivan sarjakuvaa. Se on aivan mahtavaa ja erittäin opettavaista! Yleisin innon kohde on tuolloin manga.

Sarjakuvat ovat taas pulpahtaneet pinnalle lukemisessani. Ennakoin kaameaa työruuhkaa, joka alkaa parin viikon päästä. Silloin hätälukeminen on paikallaan. Hätälukemisessa tärkeintä on saada nopeasti jotain luettavaa, josta pääsee myös irti tarvittaessa. Lohtukirja käy, mutta sarjakuva on oikein mainiota pikaluettavaa. Ennakoin tilannetta jo käymällä kirjastossa. Lainasin muutaman runo- ja sarjakuvateoksen, kuten esimerkiksi Aino Louhen Mielikuvitustytön. Muutamat lainat eivät kuitenkaan riitä mihinkään, joten kirjastoon pitää päästä tällä viikolla uudemman kerran.

Kävin eilen myös Turun Sarjakuvakaupan sivuilla. Ajattelin tilaavani sieltä muutaman hätävaran pahan kevään varalle. Osto jäi yrityksen tasolle. Huomasin, etten oikein ole ajan tasalla minua kiinnostavista uusista sarjakuvateoksista, joten mielenkiintoista luettavaa oli yllättävän hankala löytää. Kirjastossa pääsen selaamaan teoksia. Sarjakuvissa kynänjälki, sivujen ulkonäkö, värimaailma ja jopa tekstin fontti ovat todella tärkeitä.

Kaipaan nopeaa luettavaa hetkeen, jolloin minulla ei ole aikaa syventyä uuteen romaaniin. Nyt minun pitäisi perehtyä asiaan niin huolella, että saisin varustettua kotikirjastoni pahan päivän/viikon/kuukauden/koronavuoden varalle. Perehtyminen vaatii aikaa, joten... Siis, minulle saa suositella hyviä suomenkielisiä sarjakuvia. Tästä näkee osan jo lukemastani sarjakuvasta. 

Nyt varsinaiseen asiaan:

Luin kirjastosta hakemani sarjakuvateoksen ja pidin lukemastani oikein paljon. Aino Louhen Mielikuvitustyttö ei huuda tai alleviivaa. Kannen kuvassa päähenkilö katsoo lukijaa poskillaan puna. Olen nyt lukenut teoksen kolme kertaa. Katse ja ilme kannessa kertovat minulle eri asioita eri lukukertojen jälkeen. Yhdellä kertaa pinnalle jää kokemus nolouden ja häpeän tuntemisesta. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen ajattelen ihmisen tunteiden ja kokemusten kirjoa ja jonkinlaista ymmärrystä itseä ja toisia kohtaan.

Haluan, että hän huomaisi minut.

Mielikuvitustyttö alkaa päähenkilön vauva-ajasta. Hänen paras ystävänsä Heta on ollut lähellä aivan alusta alkaen. Koulussa tähän saakka itsestäänselvä ystävyys rakoilee. Pysyvä ystävyys muuttuu neuvoteltavaksi ja ystäväajasta joudutaan käymään kauppaa. Kun epäilys ja hylkäämisen tunne syntyy, siitä ei pääse eroon, Mielikuvitusystävä ei tulkitse tai suurentele, mutta aikuisen lukijan sydämeen sattuu. Miksi me ylenkatsomme toisiamme? Miksi jonkun hyväksyminen tarkoittaa toisen hylkäämistä? Tyttö kokee olevansa outo ja epäilyttävä. Neljännellä luokalla tyttöjen maailmaan tulee poikia. Se ei ainakaan tee sosiaalisesta elämästä helpompaa. Teoksessa käsitellään kokemuksia itsestä ja toisesta lapsuuden, nuoruuden ja nuoren aikuisen elämän ajalta. Teoksen lopussa päähenkilö on aikuinen nainen. 

Sivulla on pääasiassa kuva tai kaksi. Myöhemmin teoksessa on sivuja, joilla on kuusikin kuvaa. Jokainen sivu on kuitenkin hyvin ilmava ja vailla pakkoa. Sivun alalaidassa teksti on englanniksi, joten teoksen voi lukea joko suomeksi tai englanniksi. Kuvat ovat pelkistettyjä ja yksinkertaisia. Kynän viiva on ohut ja tarkka. Louhen teos on miellyttävä lukea.    

Teos: Mielikuvitustyttö (Imaginary Girl)
Tekijä: Aino Louhi
Englanniksi kääntänyt: Pauliina Haasjoki
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta

 

Yhdeksän sarjakuvataiteilijaa teki viime vuoden puolella yhteisteoksen Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta. Teoksen julkaisi Ateena. Minäkin hankin omani. Alkupuheessa tekstit teokseen kerännyt Karoliina Korhonen kertoo teoksen tuotoista 75% menevän Mieli ry:lle. Toinen teoksen toimittaja on Anssi Vieruaho. Lueskelin teosta yksi tarina kerrallaan joululomalla. Ennen lomaa teosta ennättivät lukemaan muutamat abit äidinkielentunnilla. Puhuimme siitä, kuinka tärkeä aihe kirjalla onkaan. 

Jokaiselta tekijältä teoksessa on yksi teksti. Tekstit ovat itsenäisiä ja kertovat väsymyksestä, uupumuksesta ja masennuksesta oman tarinansa. Valitsen blogitekstiin neljä minua puhutellutta tarinaa. Ne ovat Tuisku Hiltusen, Milla Paloniemen, Henri Tervapuron ja Emmi Niemisen tekemiä.

Tuisku Hiltusen teksti Herätys 7:00 aloittaa teoksen. Tarina tapahtuu kokonaan yhdessä huoneessa. Päähenkilö on nuori nainen. Lähenevä deadline, kasvavat odotukset ja ahdistus luovat painostavan tunnelman. Hiltunen kuvaa yksinkertaisesti ja tehokkaasti päälle vyöryvää ahdistusta. Värillä on merkitystä. Hiltusen kuvat liikuttavat minua, punaiset hiukset kiinnittävät huomion alusta alkaen. Elämänvoiman heikkeneminen näytetään selkeästi. Kuuleeko kukaan avunpyyntöä? 

Milla Paloniemen teksti teoksen keskitietämillä kertoo rakkaudesta hevosiin. Ikioma hevonen alkaa minäkertojan lapsuudesta. Kuvat ovat piirretty paksulla viivalla. Mustavalkeat kuvat teksteineen ovat hyvin selkeitä ja pelkistettyjä. Sivulla kuvaruutuja on tyypillisesti kolmesta kuuteen. Sisällöllisesti tarinassa tahti kiihtyy ja kuristava ote lukijankin kurkusta tiivistyy. Kuvissa se ei näy, ne jatkavat tyylillisesti samanlaisina alusta tarinan loppuun. Eniten pidin tarinan sisällöstä ja koin tärkeäksi kuvauksen oman innon vauhdittamasta luisumisesta onnesta väsymykseen. 

Henri Tervapuron Golemi puolestaan vie huomioni kuviin ja erityisesti niiden väreihin. Kuvaruutujenkin asettelu on kiinnostavaa, joten tutkin Tervapuron sivut useampaan kertaan ennen kuin edes pääsen itse tarinaan kiinni. Päähenkilö Timon otsasuoni pullistuu töissä ja vapaa-ajalla. Tarinassa kuvataan taitavasti sekä kuvien että tekstin tasolla henkistä, fyysistä ja sosiaalisista ylivuotoa: Kehä piti murtaa. Kroppa piti sammuttaa, pää ampua, hirttää. Ihan mitä vaan. Ei enää sekuntiakaan. Kehittymätön ja keskeneräinen olento, golem, on ehkä ihmisestä kumpuava paha olo, joka pitää saada takaisin saveksi ja mullaksi. Hieno tarina!

Viimeiseksi olen säästänyt ehdottoman suosikkini eli Emmi Niemisen Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa. Niemisen teksti on kuvien puolesta ilmava ja hengittävä. Tekstin sisältö on puolestaan niin painavaa ja osin surullista, että kuvat mahdollistavat hengittämiseni lukemisen aikana. Tekstin tapahtumapaikka on mielessäni fiktiivinen tila, jossa nykyisyyden aikuinen kertojaminä pääsee kuuntelemaan kuusitoistavuotiasta minäänsä, joka makaa väsyneenä ja masennuksesta toipuvana sängyssä. Miten hieno ja eheyttävä oivallus tekstin miljööksi! Tämä asetelma tuo tekstiin lohtua ja lempeyttä. Näin hyvin sinä paranet! Sinä selviät! 

Niemisen sarjakuvatarinassa nuori minäkertoja kuvaa uupuneensa ensimmäistä kertaa lukion ensimmäisellä luokalla 16-vuotiaana. Romahdus tapahtui toisen vuoden syksyllä. Toipuminen oli monen vuoden mittainen prosessi. Niemisen tarina tulisi painaa pieneksi vihoksi, jonka voisi jakaa kaikille nuorille toisen asteen opintojen aluksi. Mukaan voisi liittää vinkkejä auttaviin tahoihin ja vinkkejä oman ja kaverin jaksamisen tueksi. 

 

Kuva sivusta Emmi Niemisen tekstistä Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa 

Teos Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta on yksi kymmenestä tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia finalistista. Valinta voittajasta julkistetaan tämän kuun lopussa. 

Tänä talvena olen onnistunut bloggaamaan kahdesta muustakin kisan finalistista. Tuisku Hiltusen teos Kuutamo ja muita kertomuksia ja Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta löytyvät myös esiteltyinä blogistani.

Katkenneita lankoja -teosta löytyy ainakin Atenan omasta kaupasta ja Turun sarjakuvakaupasta. 

Teos: Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta
Tekijät: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho ja Karoliina Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Atena

Tommy Orange: Ei enää mitään

Joskus tarina on se, ettei tarinaa ole.

Opal tekee aina saman asian kavuttuaan postiautoonsa. Hän katsoo peruutuspeiliin ja huomaa katsovansa itseänsä vuosien läpi. - - Silti hänestä on raskasta nähdä vuodet kasvoillaan, haarautuvat uurteet ja rypyt silmien ympärillä kuin halkeamat betonissa. Mutta vaikka hän ei pidä kasvojensa katselusta, hän ei ole osannut lopettaa sitä aina peilin nähdessään. Peilissä hänen on mahdollista saada hetkeksi kiinni kasvojensa ainoista kuvajaisista, jotka voi itse nähdä – lasin pinnalla.

Aloitin Tommy Orangen romaanin Ei enää mitään varovasti ja etäisyyttä pitäen. Teos kertoo Yhdysvaltojen alkuperäisväestön eli intiaanien elämästä nykyajassa ja valtakulttuurin puserruksessa. Romaani kertoo urbaaneista intiaaneista, identiteeteistä, yhteisöistä ja niiden puutteesta ja juurettomuudesta. Kuuntelin äänikirjaa ja aina välillä luin uudelleen kirjaa paperiversiona. 

Lopussa varovaisuutta ei enää ollut, romaani tuntuu sydämessäni kipuna. Romaanin henkilöt ovat monella lailla eksyksissä ja osattomina. Löydän paljon tunteita, jotka ovat minulle tuttuja. Loppu teoksesta sulaa itkuksi. Kuuntelen kirjan loppuun ja hengittelen pitkään sulatellen kaikkea kuulemaani. Palaan lukemaan tekstiä paperikirjasta. Olen lukenut kirjan, johon haluan ehdottomasti myöhemmin elämässäni palata.

Hän haluaa kuulla rummun vielä kerran. Hän haluaa nousta seisomaan ja lentää pois verisillä sulillaan. Hän haluaa perua kaiken tekemänsä. Hän haluaa uskoa tietävänsä, miten rukous tanssitaan ja uutta maailmaa rukoillaan.

Alusta asti tarina tuntuu olevan menossa kohti tuhoa. Romaanissa pääsevät ääneen monet henkilöt, joiden tarinat nivoutuvat yhteen. Yksittäisten ihmisten kautta menneet vuosikymmenetkin tulevat osin kerrotuiksi. Väkivalta erottaa ihmisiä toisistaan. Kuolema tuntuu olevan läsnä aina. Päihteistä haetaan unohdusta ja turtumusta, mutta apu on vain hetkellistä. Niin aikuiset kuin lapsetkin ovat yksinäisiä, ja yhteys toiseen ihmiseen tuntuu olevan miltei mahdoton saavuttaa. Välittämistä ja huolenpitoakin tarinassa on.

Orange on taitava kirjoittaja. Jään ihailemaan teoksen rakennetta ja tyyliratkaisuja, kunnes taas tempaudun tarinan vietäväksi. Kaikkein vaikuttunein olen romaanin Välinäytöksestä, jossa nimetyt minäkertojat vaikenevat ja ääneen pääsee kertoja, joka kuvaa meidän kaikkien [intiaanien] tekoja ja kokemuksia. Viimeinen valitsemani ote teoksesta:

Murhenäytelmästä tulee sanoin kuvaamaton, koska olemme sentään taistelleet vuosikymmeniä, jotta meidät tunnustettaisiin tässä ajassa eläviksi ihmisiksi, nykyaikaisiksi ja osallisiksi maailmassa, mutta kohtalomme on kuolla nurmella sulkiin pukeutuneena.

Teos: Ei enää mitään (There There)
Tekijä: Tommy Orange
Suomentaja: Jussi Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Aula & Co

Elina Kilkku: Vaimovallankumous

 

Suutelen Mikaa, mutta se ei innostu. Se johtuu varmaan pitkään sadetakkiin pukeutuneesta miehestä, joka on tullut seisomaan meidän vuoteen jalkopäähän.

Elina Kilkun Vaimovallankumous ajaa täysillä alusta loppuun. Päähenkilö Anni Suvilahti kiemurtelee totaaliahdistuksessa. Hänellä on ihana miesystävä, joka haluaa elää loppuelämänsä yhdessä rakastamansa naisen kanssa. Mikä voisi mennä pieleen? Ilmeisesti ihan kaikki mahdollinen.

Kilkku kuvaa romaanissaan rakkausgenren kaikkia tuttuja kliseitä. Rakkauselokuvat ovat päähenkilön käyttövoima ja viitekehys omalle elämälle. Anni odottaa tosirakkauden järisyttävän maailmaa perusteellisesti ja kun niin ei tapahdukaan Mikan kohdalla, ei seurustelussa ole mitään järkeä. Anni on uskomattoman ärsyttävä päähenkilö.

Päähenkilön äklön vaaleanpunaisessa maailmassa on Mika-rakkaan lisäksi muutamia henkilöitä, jotka antavat elämään vähän muitakin sävyjä. Äiti on eläkkeellä oleva nuorisopastori, joka tubettaa ja jättää keskitien toisille. Paras ystävä Irene elää uraohjuksena New Yorkissa. Irenellä ei ole pulaa rahasta. Ystävätuttava Henna puolestaan uuttaa unelmaelämäänsä ydinperheen rakastavana äitinä jokaiseen somepostaukseensa. Ote kirjasta:

Kaiken hirveän jälkeen lämmin vesi tuntuu taivaalliselta. Mä nojaan taaksepäin ja suljen silmäni. Tältä varmaan tuntuisi, jos rakastava äiti halaisi.

Irene tökkää mua samppanjalasilla olkapäähän, ja mä avaan silmäni. 

- Tekeekö sun mieli a) itkeä, b) soittaa Mikalle ja tunnustaa kaikki, c) hukuttautua veteen, d) hukuttautua viinaan, e) muuta, mitä? Irene kysyy.

Vaimovallankumous oli minulle vähän ristiriitainen lukukokemus. Rakastan Kilkun överityyliä. Olen nauttinut siitä erityisesti teatterin ja kulttuurin maailmaan sijoittuvassa Alina-trilogiassa, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa. Täydellinen näytelmä ja Mahdoton elämä. Odotan viimeistä osaa, Jumalaisen jälkinäytöksen pitäisi ilmestyä syksyllä. 

Myös käsillä olevassa Vaimovallankumouksessa on samaa ylitsevuotavaa tykitystä. Jostain syystä rakkaushöttö ja sen kriittinen tarkastelu ei nyt innosta minua niin paljon kuin toivoisin. Silti teoksella on ehdottomasti hetkensä. Kirja, jossa käytetään sanaa huoratonttu, on ehdottoman tarpeellinen. Kiinnostun eniten Annin äidistä, Irenestä ja Hennasta, mutta Anni jättää minut miltei kylmäksi. Loppuratkaisu on kuitenkin loistava!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vaimovallankumous

Tekijä: Elina Kilkku

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: Bazar