Anne Tyler: Äkäpussi

"Miksi sinä puhut tuolla tavalla?" Kate tivasi ja pyörähti isänsä puoleen. "Mikä sinua vaivaa? Inhoan pikkulapsia, tiedät sen paremmin kuin hyvin."

Pjotr mylvähti toistamiseen. Hän virnuili Katelle. "Miksi sinä inhoat pikkulapsia?" hän kysyi.

"No ne eivät ole erityisen välkkyjä, olet ehkä huomannut."

Taas Pjotr mylvähti. Mylvintöineen ja banaaneineen hän muistutti Katen mielestä simpanssia.

Kirjahyllyni lukemattomista löysin Anne Tylerin romaanin Äkäpussi. Romaani on julkaistu sarjassa, jossa nykykirjailijat ovat uudelleenkirjoittaneet Shakespearen klassikoita.

Luin teoksen nauttien kepeän pinnan ja syvemmän merkityksen yhdistämisestä. Tiedän Anne Tylerin ja tiedän Shakespearen klassikkoteoksen Kuinka äkäpussi kesytetään. 

Nautin ainakin kolmesta asiasta:

Teoksen päähenkilö on suorasanainen Kate. Melkein kolmikymppinen Kate on monella lailla kiinni perheessään ja kodin pyörittämisessä. Hän on myös töissä avustajana yksityisessä pienten lasten koulussa, vaikka työ ei häneltä kaikilta osin oikein sujukaan. Hän kokee sosiaaliset tilanteet itselleen vaikeiksi ja joutuu selittelemään sanomisiaan työpaikalla esihenkilölleen. Joku voisi luonnehtia häntä neuroepätyypilliseksi. Joku toinen voisi nimittää häntä vaikka äkäpussiksi. Ihastuin Kateen välittömästi.

Katen perheeseen kuuluu 15-vuotias pikkusisar Pupu ja isä, joka on ensisijaisesti tutkija. Jos Kate on erityinen, samaa erityisyyttä on myös isässä. Tohtori Lois Battista johtaa tutkimusta John Hopkinsin yliopistossa likaisissa haalareissaan ja pää täynnä tieteellisiä pohdintoja. Mikään arkinen ei tunnu isää hetkauttavan. Perheen äiti on menehtynyt sisaren syntymän jälkeen. Äitiin ja naiseuteen ylipäätään liittyy ainakin Katen mielessä paljon ratkaisematonta. Olin kotonani Katen perheen parissa ja luulin jotenkin ymmärtäväni Battistan perheen omalaatuista logiikkaa.

Anne Tyler on kirjoittanut teoksen täyteen ihania sanoja, jotka Tarja Lipponen on suomentanut minulle luettaviksi ja riemuittaviksi. Teoksessa on vanhahtava tyyli, joka tulee ainakin minäkertoja Katen sanavalinnoista, hänen isänsä ja vanhempien sukulaisten puheista ja teoksen merkittävän henkilön, tutkimusassistentti Pjotr Tserbakovin oppimasta kielestä. Teoksessa uumoiltiin, suotiin pienehkö kuvitelma, varjoisat silmät tummenivat ja seuraelämävaistot veivät voiton. Kaikki tämä ja paljon muuta, vaikka teos sijoittuukin nykyaikaan. Ai sentään! Ote teoksesta:

[Isä] otti silti kuvan ja sanoi: "Pjootor, sinä jäit nyt Pupun taakse piiloon. Mene istumaan Katen viereen, niin otan kuvan teistä kahdesta."

Pjotr vaihtoi ripeästi paikkaa, mutta Kate sanoi: "Mikä sinua riivaa, isä? Sinulla on ollut tuo apparaatti puolitoista vuotta etkä ole vilkaissutkaan siihen aiemmin."

"Minun on aika liittyä nykyaikaiseen maailmanmenoon", isä sanoi hänelle ja kohotti puhelimen silmälleen kuin se olisi ollut laatikkokamera. 

Katen isä taluttaa tutkimusassistenttinsa tyttärensä luo toivoen rakkailleen kaikkea hyvää. Isän toive on yksinkertainen, mutta ihmisen väliset suhteet ovat hyvin monimutkaisia. Pieni muutos johtaa moneen uuteen asiaan. Jos kepeä sanailu ja ihmisten väliset suhteet kiinnostavat, teos voi olla hyvä lukukokemus. Minä rakastin Tylerin pastissia.

Teos: Äkäpussi
Tekijä: Anne Tyler
Suomentaja: Tarja Lipponen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Johnny Kniga

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)

Kun olemme kadonneet meitä ei enää ole, ei edes poissaolona eikä kadonneisuutena, eikä kenenkään muistona. Kaikki mitä muistimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme, rakastimme ja kaipasimme on kadonnut kanssamme, olimme täällä vain täyttääksemme täällä olemisen tarkoituksen, joka oli kadota.

Kun lukuhaluni koheni, poimin hyllystä Claes Anderssonin (1937–2019) fiktiivisen teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa ja aloin lukemaan vailla epäilystä. Sain kirjan Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2016. Joulukuu 2016 on yksi elämäni rajakohta, joten lasken saaneeni kirjan ennen suurta surua. Näin kirjoitin marraskuussa 2016 kuultuani Anderssonia: 

Lauantaina minulla oli ilo kuunnella myös kirjailija Claes Anderssonia. Hänen sanansa elämästä, vanhenemisesta ja väistämättömästä kuolemasta jäivät mieleeni. Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen muutenkin. Andersson kertoi, kuinka hän kokee ruumiin rapistuvan ja muuttuvan möhkäleeksi. Elämä on hyvä, mutta kuolemankin on tultava aikanaan. Aion lukea Anderssonin teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on omaelämänkerrallista fiktiota.

Ei ihme, että kirja jäi tuolloin hyllyyn. Kun suru tuli henkilökohtaiseksi, en voinut lukea väistämättömästä kuolemasta. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.

Olen lukenut aiemmin Anderssonin runoja ja kuunnellut yhteiskunnallisesti aktiivista kirjailijaa useita kertoja. Olen aina arvostanut hänen moninaista asiantuntemustaan, erityisesti psykiatrian tietämystä ja kokemusta yhdistettynä kaikkeen muuhun. Suomessa on siis joskus ollut kulttuuriministeri, jolla on ollut käsitys sekä kirjailijana että muusikkona toimimisesta.

Romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa alaotsikko on Oton elämä 2. On varmasti olemassa myös Oton elämä 1, mutta en nyt tarttunut siihen. Lukemani teoksen päähenkilö Otto on hyvin kirjailija Anderssonin kaltainen ikääntyvä mies, joka pohtii yhteiskunnan epätasa-arvoa, omaa ikääntymistään ja kuolemaa. Teos on kuitenkin fiktiivinen, joten luen sen sellaisena.

Teoksen kannen kuva on vanha valokuva, jossa kaksi ihmistä matkaa skootterilla. Romaani alkaa Oton työhuoneen sisustuksesta, ylevä taidekokemus sekoittuu arkiseen ihmettelyyn naapurin nuoren parin äänekkäästä rakastelusta. Teos liikkuu menneen ja teoksen nykyajan välillä. Otolla on sanottavansa Suomen ja erityisesti Helsingin nykytilasta ja myös Putinin toimista. Oton vanheneminen ja rapistuminen on kuitenkin teoksen päävirta. Ote teoksesta:

Kun hän tarttui poikansa käteen ja poika puolestaan tyttärensä käteen, syntyi voimakas kuva ajan kulusta, siitä miten me synnymme toistamme ja kasvamme ja olemme yhdessä jonkin aikaa kunnes ketju katkeaa ja ketjun vanhin muuttuu muistoiksi ja ketjuun syntyy vähitellen uusia lenkkejä jotka puolestaan tavoittelevat uusia käsiä.

Teoksessa Otto puhkeaa itkuun tätä ajatellessaan. Minä, yli 50-vuotias lukija, ymmärrän kyyneleet oikein hyvin. 

Viihdyin Oton elämän ja pohdintojen äärellä. Huomasin ajattelevani omia ajatuksiani teoksen minäkertojan ajatuksia vasten. Sain uutta ajateltavaa ja paljon lohtua elämääni. Näinkin kaunokirjallisuus voi toimia.

Kustantajalle kiitos vapaakappaleesta vuosia sitten.

Teos: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)
Tekijä: Claes Andersson
Suomentaja: Liisa Ryömä
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY

Aino Kivi: Joutonainen

Herään Porkkanatalossa hytinään. Ulsteri on kastunut hiestä, takki ja verhot pudonneet yltä. Lämpöpatteri on toiminut turhankin tehokkaasti, sohvannurkassa on yhtä aikaa hiostava ja jäätävän kylmä. Kännykän kello näyttää varttia vaille viittä. Äiti on tuikannut taas tekstarin. Olen tehnyt syntiä, josta saan rangaistuksen. Minun pitää heti pyytää anteeksti ja katua, muuten tapahtuu kauheuksia. Voi äiti äiti. Eiköhän tässä ole kauheuksia omastakin takaa.

Aino Kiven Joutonainen on raju romaani. Teos pitää lukijan otteessaan alun kaaoksesta lopun sekasortoon. Romaani on hulvaton tai ahdistavan kuristava, riippuen lukijan mielenmaisemasta. Onnistuin saavuttamaan molemmat näkymät, vaikka jälkimmäinen taisi jäädä päällimmäiseksi.

Joutonainen alkaa vielä humalaisen minäkertojan heräämisestä uuteen arkiaamuun lokakuussa. Takana on yö uuden miehen kanssa, edessä työpäivä, josta on jo myöhässä. Työ koulunkäyntiavustajana jää siihen aamuun.

Päähenkilö Annun elämä on väärillä raiteilla, ja Annu itse ei saa tilannetta paremmaksi millään. Ailahteleva minäkertoja tekee huonoja ratkaisuja yksi toisensa perään. Asunnoton päähenkilö yöpyy veljensä tai kaverinsa luona, ellei ole lapsuuden kodissaan salaa veljeltään. Suurin eksyminen tapahtuu rakkauselämässä. Harha-askel johtaa ajatusharhaan, virheajatus totaalijumiin ja koston kierteeseen. Mahdollinen oivallus häivähtää hetkellisesti, mutta kohta mennään taas.

Suurin kipu ja ehkä toivokin liittyy lapsuudenperheeseen. Lapsuudenkoti Porkkanatalo on junaradan varrella, kaukana tapahtumisen keskipisteestä. Homeinen muistojen arkku on naulattu kiinni, mutta jotain kaipaava Annu hakeutuu vanhaan kotiinsa ja lapsuuden ajatuksiin uudelleen ja uudelleen.

Pidän Kiven teoksen päähenkilön pakkomielteisyydestä ja ehdottomuudesta. En haluaisi teoksen maailmaan, mutta silti kudelma, jonka Kivi on sommitellut, on melkoinen hillittömyydessään. Joutonainen ei ole kuitenkaan höttöä, vaan kannanotto ulkopuolisuudesta ja osattomuudesta. Ote teoksesta:

"Onkssiulla ikinä semmoinen olo että mieluummin räjäyttäisit ittes ilmaan kuin jatkaisit elämääs?"
"Päivittäin. Mut minkäs teet, on elettävä."
"Mie en tiiätssie jaksa."

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Joutonainen
Tekijä: Aino Kivi
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Into

Riikka Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe

Ruusujen takana kasvoi ihmepensas Klonk, klonk. Sen kukat olivat sinisestä sokerista. Pensaasta satoi marsipaanisuudelmia. Ne loistivat kuin värikkäät lyhdyt. Valtava jäätelötötterön näköinen kukka alkoi soida hiljaa, kun sitä kosketti. Kukasta pursui hedelmiä, persikoita, viikunoita, aprikooseja.

Kannen kuva on Kätsyn.

 

Sain luettavakseni Riikka Szalain romaanin Paratiisi on täällä ettekö te näe. Viime yönä luin romaanin loppuun. Teos on runollinen ja fragmentaarinen tarina nuoresta parista, jonka elämä on muuttumassa. Välillä romaani avautuu unenomaiseksi maagisen realismin suuntaan, mikä on mielenkiintoista. Ote teoksesta:

Kaadoin maitoa kattilaan ja annoin sen lämmetä hellalla ihonlämpöiseksi. Pikkuinen ikkuna-aukko oli muuttunut kokoaan suuremmaksi. Siitä kai johtui, että taikina paisui niin valtavaksi, ettei se mahtunut enää ämpäriin vaan alkoi juosta ulos ruusutarhaan, aukeamistaan odottavien kukkien keskelle. Naiset tulivat ja repivät taikinaa ruusunoksista ja veivät omaan kotiinsa paistumaan.

Szalain romaani kertoo minäkertojan ja hänen puolisonsa Mikin elämästä Unkarin maaseudulla. Kertoja, suomalainen nainen, on raskaana. Miki on ollut työn vuoksi Suomessa, ja siellä pari on tavannutkin alun perin. Mikin jo edesmennyt äiti oli myös suomalainen. Teoksessa on useita muitakin henkilöitä: Mikin sisar Mariska, hänen puolisonsa Tamás, heidän poikansa Tibi ja Tivi, majatalon keittäjä Aranka ja hänen miehensä Ödon.

Ruoka on teoksessa merkittävässä asemassa. Naapurin Aranka oli auttanut Mikin äitiä laittamaan unkarilaista ruokaa pojalleen. Minäkertoja puolestaan oli alkanut pitää ruuasta vasta Unkarissa. Savuhillo, täytetyt paprikat, pullollinen Pálinkaa (hedelmäviina) ja kuumennettu tomaatti-paprikapurkki kananmunilla ja dipatulla leivällä jäivät ainakin mieleeni teoksesta.

Teos koostuu pääosin lyhyistä tarinoista talossa, puutarhassa, metsässä ja rannalla. Välillä kerrotaan tapahtumista vuonna 1994 ja 1995. Pääosin teos kuitenkin sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonka ajattelen olevan noita vuosia myöhemmin.

Nautin romaanista eniten teoksen keskitietämillä. Silloin teoksen luvut pitenevät, ja pääsen hyvin lukemisen vauhtiin. Toisaalta Szalain romaanin runolliset kuvat ovat kauniita ja tunnelmaltaan vahvoja.

Suojassa ihmisten katseilta muurin rakoon hypännyt kaskas päästi sahaavia, sykkiviä ääniä. Ne loppuivat äkkiä. Sypressikuja odotti selät kääntyneinä. Puut mumisivat omaa käsittämätöntä kieltään.

Miki harppoi ulos kellarista.

Ai täälläkö sinä olet, hän sanoi. Hän oli muurannut kasvonsa umpeen.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Paratiisi on täällä ettekö te näe
Tekijä: Riikka Szalai
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Basam Books

Pirjo Toivanen: Rooleja vai rakkautta?

 

Pirjo Toivasen romaani Rooleja vai rakkautta? kertoo keski-ikäisen naisen elämästä ja sen vaihtuvista haasteista. Näyttelijä Mirja Mustasaari oli minulle ennestään tuttu romaanista Siskoni Italiassa. Tuon teoksen tapahtumien jälkeen kaikenlaista on tapahtunut Mirjan elämässä. Romaanin alussa Mirja toivoo löytävänsä töitä näyttelijänä Italiassa ja erityisesti uudessa asuinkaupungissaan Milanossa.

Teoksen nimi kertoo jo tarinan asetelmasta; Mirja etsii itseään niin ammatillisesti kuin yksityiselämässään. Mirjan elämään tulee ihana Carlo, jonka työ on kovin monialaista. Kannen kuvaa pohdin kirjaa lukiessani, mutta sekin saa selityksensä. Carlo asuu rakennuksessa, jota kuvataan pystysuoraksi metsäksi, Bosco Verticaleksi.

Toivanen kirjoittaa sujuvasti, ja viihdyn teoksen parissa. Pysyin hyvin mukana Mirjan käänteissä, vaikka teoksen loppupuolella tarina olisi voinut edetä nopeamminkin. Mirjan ikäkriisi osuu minuun, samanikäiseen lukijaan, vain osin. Ote teoksesta:

Viisikymppinen on vanha kaikkialla, se on tosiasia, vaikka olin kuvitellut vaalean ihoni ja valkaistujen hiusteni tehoavan Italiassa paremmin kuin Suomessa. Rooleihin valitaan vielä nelikymppisiä, muttei enää minun ikäisiäni huolimatta siitä, että tanssin ja laulan.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Rooleja vai rakkautta?
Tekijä: Pirjo Toivanen
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Stresa