tiistai 30. joulukuuta 2014

Siirros

Vuosi sitten hehkutin lukemaani Siiloa. Hugh Howeyn kirjoittama trilogian ensimmäinen osa kolahti oikein kunnolla. Olen lukenut kakkososaa, Siirrosta, nyt koko joulukuun tajuamatta, että Siilo oli minulla luettavana samoihin aikoihin vuosi sitten. Lukuajalla ja -ympäristöllä on merkitystä. Howeyn kirjojen ympäristö on pääosin niin ahdistava, että talvi, sisätilat ja pimeys ympärillä vahvistavat kirjan tunnelmaa. Minusta tuntuu, että suurimman osan Siirrosta olen lukenut peiton alla juuri ennen nukkumaan menoa. Kirja onnistui ahdistamaan minua aiempaa osaa enemmän. Ehkä olisi kannattanut lukea kirja kesällä pihalla.

Ajattelin monta kertaa lopettavani kirjan kesken. Päätin kuitenkin jatkaa, koska halusin ymmärtää miten tarina jatkuu. Viime yönä pääsin loppuun asti. Siirros koostuu kolmesta osasta: Ensimmäinen siirros - isien perintö, Toinen siirros - menettelyohjeet ja Kolmas siirros - siilosopimus. Howey kuljettaa tarinaa monessa ajassa ja siilossa. Kirjassa on aikajanoja, joiden tehtävänä on joko selventää asioita tai hämmentää onneton lukija lopullisesti. Aika kuvaavaa omalle lukukokemukselleni oli, että harkitsin kirjan kesken lopettamista vielä viime yönä, aivan lukemisen lopuksi.

En lukenut muiden bloggauksia kirjasta ennen tätä aamua. Ne olivatkin mielenkiintoisia. Listaan lukemani tähän:
Nina T. / Yöpöydän kirjat
Kirjakaapin kummitus 
Notko, se lukeva peikko
Susa / Järjellä ja tunteella
Kirjus

Käykää ainakin katsomassa Nina T:n blogista (linkki yllä) kirjan piilokansi, joka jäi minulta kokonaan näkemättä lukiessani kirjaston kirjaa.

Siinä missä Siilo toimi itsenäisenä tarinana, Siirrosta ei kannata lukea ilman edeltäjäänsä. Siirros on ehdottomasti osa suurempaa kokonaisuutta. Se selittää ja taustoittaa Siilon tapahtumia.

Siirros oli ahdistava lukukokemus alusta loppuun. Tarina on vyyhti ihmisen pyrkimyksiä, joista syntyy tahatonta ja tahallista pahuutta. Ote kirjasta:
"Kun voimme syyttää vain Jumalaa, annamme anteeksi. Kun syypää on toinen ihminen, tuhoamme vihollisen."
Teos: Siirros (Shift)
Kirjailija: Hugh Howey
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2013)

Luovutus ja uuden vuoden lupaus

Vuosi 2014 on päättymässä. Henkilökohtaisesti vuosi on ollut minulle mullistava ja kohtalaisen raskas. Uudelta vuodelta toivon rauhaa ja riittävän pieniä tehtäviä. Lukublogiani olen raahannut perässäni kuin pulkkaa, jälki on sen näköistä. Postauksia on tulossa tälle vuodelle 56, joka on ihan riittävästi. Sisällöstä en sano nyt mitään.

Luovutan kaikista pyrkimyksistäni lukuhaasteiden suhteen. Nobelisteihin en tee koontia piperryksestäni ja alkuunsa tyssänneen Päätalon lukemisen synnyttämän pettymyksen jätän nyt taakseni. Lupaan, etten aloita yhtään lukuhaastetta vuonna 2015. Hyvää uutta vuotta!


tiistai 23. joulukuuta 2014

Puoliksi paha

Sally Greenin esikoiskirjaa Puoliksi paha mainostetaan kirjan kansissa "uudeksi Nälkäpeliksi". Kaikenlaiset ylisanat ja hypetykset ärsyttävät minua lukijana ennakkoon. Kirjan kansi tosin on todella hieno, oikea kaunokainen. Koska kirja on meille kotiin ostettu, otin sen luettavakseni. Nyt olen lukenut kirjan kaksi kertaa.

Puoliksi paha alkaa häkistä, jossa päähenkilö Nathan Byrn on vankina. Nathan on äitinsä puolelta valkea ja isänsä puolelta musta noita. Kohta täysi-ikäinen Nathan on elänyt valkeiden noitien joukossa ja ollut hyljeksitty mustan perimänsä vuoksi. Jo Nathanin ulkomuoto on herättänyt inhoa ja pelkoa jo pojan ollessa vauva. Ote kirjasta:
'Tämähän on pelkkä vauva', nainen rauhoittelee. Hän silittää lapsen paljasta käsivartta kämmenselällään.
Vauva havahtuu hereille ja avaa silmät.
'Hyvänen aika!' nainen henkäisee ja perääntyy kauemmas.
Hän käsittää, ettei hänen olisi pitänyt koskea niin hirvittävään olentoon, ja hän kiiruhtaa kylpyhuoneeseen pesemään kädet.
Katkelman vauva on Nathan. Kohta täysikäisenäkään Nathanilla ei tarinassa ole juuri kosketusta itseensä. Tämä on minusta kaikkein mielenkiintoisinta kirjassa. Nathan näyttäytyy kuorena, joka kantaa sisällään mysteeriä. Se mustuus, joka Nathanissa on, on yhtä outoa häntä ympäröiville valkeille noidille kuin se on hänelle itselleen.

Puoliksi paha on väkivaltainen tarina. Noitia kuolee ja päähenkilö saa höykytystä vähän väliä. Nathanin pahoinpitelylle on kirjassa syynsä, mutta silti minua lukijana ällöttää. Mielestäni Green aloittaa mielenkiintoisen tarinan, mutta ei saa ainakaan tässä ensimmäisessä kirjassa hyödynnettyä kaikkia mahdollisuuksiaan tarinan syventämisessä. Olisin mielelläni kuullut valkeiden ja mustien noitien maailmojen eroista enemmän. Luettuani kirjan ensimmäisen kerran olin innoissani, mutta toinen lukukerta laski tunnelmaa.

Teos: Puoliksi paha (Half Bad)
Kirjailija: Sally Green
Kannet: Tim Green
Suomentaja: Sari Kumpulainen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014

lauantai 13. joulukuuta 2014

Simpauttaja

Olen lukenut Heikki Turusen Simpauttajan nuorena tyttönä sen hetkisellä elämänkokemuksellani. Siinä on jo tarpeeksi syytä tarttua uudelleen klassikkoon, tällä kertaa äänikirjana. Lisäksi hyllyssä lonkottaa Antti Heikkisen Pihkatappi, jonka haluan lukea niin, että Simpauttaja on tuoreessa muistissa.

Kuuntelen äänikirjoja, kun ajan autoa yksin. Joulukuun pimeys ja maaseudun kapeat tiet loivat sointuvan ympäristön tälle kuuntelukokemukselleni. Eilisiltana pääsin äänikirjassa viimeiseen, yhdeksänteen levyyn. Sen kunniaksi pari hirveä juoksi tien poikki Maaningalla juuri autoni editse. Onneksi selvisimme kaikki pelkallä säikähdyksellä.

Heikki Turusen Simpauttaja, esikoisteos muuten, julkaistiin 1973. Se sijoittuu Pielisen rannalle pieneen kylään Pohjois-Karjalassa. Lieksa on lähin kaupunki. Ajallisesti teos kertoo 1970-luvun alusta. Nuoret ja vihmerät lähtevät pois ja muuttavat isompiin kaupunkeihin. Jouko Turkka vaikuttaa Joensuussa ja kylän hullut saavat hoitopaikan Paiholasta.

Simpauttaja alkaa nuoren itäsuomalaisen miehen, Impan, hiiltymisellä pellolla. Imppa haistattelee isälleen ja isä ajaa pojan pois kotoa. Impalla on ajatuksena lähteä Helsinkiin ja poika jää töihin kylän rikkaaseen taloon ansaitakseen matkarahat. Pirtamo on juuri palkannut toisenkin rengin, Simpauttajan. Kylällä, jossa kaikki tuntevat toisensa, Simpauttaja uutena ihmisenä saa ansaitsemansa huomion. Simpauttaja on sutki keski-ikäinen mies, joka tuntee oman arvonsa.

Minulle Simpauttaja on itäisen elämäntavan ja -asenteen ylistys. Se, että kirjan nimi on Simpauttaja, saa ainakin minun katseeni siirtymään juuri häneen. Simpauttajaa katsotaan nuoren kokemattoman miehen, Impan, silmin. En osaa ajatella Imppaa tarinan päähenkilöksi, en ehkä Simpauttajaakaan. Ehkä Simpauttajan päähenkilö on itäsuomalainen mies, jonkinlainen mosaiikki, jossa on osia Impasta, Simpauttajasta, Otosta, Jompasta, Kuunosta ja Hilpasta. Jokainen heistä on omanlaisensa, mutta he ovat kuitenkin myös keskenään hyvin samanlaisia. Herkkyys ja ailahtelevaisuus ilmenevät kussakin miehessä omalla laillaan.

Nautin Simpauttajan kielestä. Henkilöt puhuvat minulle hyvin tutulla ja kotoisalla murteella. Ote kirjasta:
Imppa nauroi. - Minkä tähe sie tunnut nyt olevan miun assiilla?
Simpauttajan silmä vilketti. - Siun assiillako? No millos mie en olis ollu?
- Kyllä sie out aika lipru mies. Siusta ei aina tiijä.
- No jaa. Mutta pikkusyntijä nää on ollu kun arvelloo. Sie kun tuut aikamieheksi niin sie naurat miulle ja näille touhuille ison hevosennaurun.
Äänikirjasta kirjoittaminen vaatii miltei aina varsinaisen kirjankin etsimistä. Sitaatteja on aika vaikea muistaa pelkän kuuntelun perusteella. Tämän kirjan kohdalla yksi sitaatti jäi kuitenkin kerralla mieleen: "Pijä turpas kiinni, kun miulle puhut."

Lukija Esa Saarion ääni ja puhetapa sopivat kirjan maailmaan oikein hyvin. Kuuntelukokemus oli nautinto.

Teos: Simpauttaja
Kirjailija: Heikki Turunen
Lukija: Esa Saario
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2010 (Kirja julkaistu 1975)

maanantai 10. marraskuuta 2014

Sydänverelläni kirjoitettu

Gabaldonin Luiden kaiku aloitti höpsötykseni tältä syksyltä, nyt takana on uusi Gabaldon Sydänverelläni kirjoitettu. Vajaa 1200 sivua taattua seikkailua menneessä ajassa, tällä kertaa kahdessa kohti 1770-lukua ja 1980-luvulla. Olin alusta asti aivan täpinöissäni tämän kirjan kohdalla. Gabaldon pyörittää melkoista myllyä lukuisine henkilöineen, aikoineen ja paikkoineen onnistuen pitämään koko tarinan kasassa loppuun asti. Välillä tuli suvantoja ja hidastuksia, mutta sitten tarina taas hyrähti vauhtiin.

Näin Matkantekijä-sarjan kahdeksannen kirjan kohdalla voi sanoa, että jos sarja kiinnostaa, mutta edellisiä osia ei ole lukenut, tästä uusimmasta ei kannata aloittaa. Sarjan ensimmäisestä aloittamalla saa koko ihanuuden itselleen. Joten näppeihin Muukalainen siis vaikka kirjastosta.

Claire ja Jamie ovat koko sarjan ydin, niin nytkin. Siinä missä ensimmäisten osien Jamie oli uljas ja komea nuorukainen ja monella lailla tunteita herättävä henkilö, on nyt ukki-ikäinen Jamie yhtä viehättävä ja kiinnostava, vaikkakin hivenen eri lailla. Jamieta voi ihailla niin miehenä, isänä, ukkina kuin oman sukunsa ja yhteisönsä johtajana. Kaiken kaikkiaan Sydänverelläni kirjoitettu on täynnään mielenkiintoisia henkilöitä, tapahtumia ja ihmissuhteita. Ote kirjasta:
Jem päästi taas vaimean skottiäänen, ja Bree katsahti häntä sivusilmällä.
"Teetkö sinä tuo tahallasi?"
Jem katsoi äitiään hämmästyneenä. "Minkä?"
"Unohda koko juttu. Kun sinä täytät viisitoista, niin lukitsen sinut kellariin."
"Mitä? Miksi?" poika tiukkasi närkästyneenä.
"Koska siinä vaiheessa sinun isäsi ja isoisäsi alkoivat hankkiutua todellisiin vaikeuksiin, ja sinut on ilmeisesti veistetty täsmälleen samasta puusta."
"Ai." Jem vaikutti tyytyväiseltä vastaukseen ja vaikeni.
Jollain ihmeellisellä tavalla Gabaldon on saanut ympättyä tarinaan mukaan henkilökohtaisia rakkauksiani: Walt Whitmanin ja Doctor Whon! Sähköisestä vetovoimasta kirjoittava runoilija Walt Whitman pääsee kirjaan runon kautta. Ote kirjasta:
-- kun hän kulkee ohitse, on se kuin runoista parhain ja ehkä vielä enemmän; hänen selkänsä kaihoan nähdä, hänen niskansa kaaren ja olkapään.
Hän ei muistanut enempää, mutta siihen ei ollut tarvettakaan; hänen mielensä oli tyyntynyt. "Minä tuntisin sinut missä tahansa", hän sanoi hellästi miehelleen ja nosti lasia, jossa oli enää tilkka viiniä. "Slàinte."
Mikäs tässä nyt on sitä höpsötystä? Huomaan ajattelevani todella Jamieta, Clairea, Briannaa, Rogeria ja vaikkapa nuorta Iania todellisina ihmisinä. Gabaldon on kertonut heistä niin mukaansatempaavasti ja perusteellisesti, että uskon mielessäni heidän kaikkien olevan todellisia eläviä ihmisiä kaukana historiassa. He elävät 1700-luvulla, hengittävät ja hikoilevat, vuotavat verta ja tahtovat kädet nyrkissä. Ihmeellistä. Lukiessani Gabaldonin kirjoja en varsinaisesti lue, vaan elän tarinaa. Kaiken huippuna kesällä 2015 Yle näyttää Matkantekijä-sarjan ensimmäisen kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan, joka todennäköisesti höpsähdyttää minut lopullisesti.

Teos: Sydänverelläni kirjoitettu (Written in My Own Heart's Blood)
Kirjailija: Diana Gabaldon
Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Puiden tarinoita: Ritari

Maaliskuussa ihastelin Puiden tarinoita -sarjan ensimmäistä satukirjaa, Puuseppää. Nyt sarjan toinen osa on ilmestynyt. Jokainen teos Puiden tarinoita -sarjassa on kuitenkin itsenäinen tarina, joten nyt ilmestynyt Ritari ei kaipaa pohjalle luettua Puuseppää.

Ritari kertoo kuningattomasta valtakunnasta, jota ritarit ovat hallinneet. Ajan kuluminen, ikääntyminen ja kuolema ovat läsnä sadussa, jossa vuorilla asustava lohikäärme on ollut voittamaton jo vuosikymmenet.

Ritari on mielestäni hieno satu. Se kertoo ajan kallisarvoisuudesta, ihmisen elämä on vain hetki. Ote kirjasta:
- Rakkaus ei pakene, sanoi Prinsessa. - Se juurtuu. Se pysyy, kasvaa, kantaa hedelmää ja uhmaa kaikkea sitä, mikä on mahdotonta ja toivotonta.
Tässä kauniissa ja harkitussa teoksessa mielestäni tarina loisti erityisesti. Matka pojasta vanhukseksi on yllättävän lyhyt. Toisaalta ihminen on muutakin kuin lihaa ja verta, kuten satu ritarista todistaa. Tahto ja sitoutuminen merkitsevät paljon, ja kaikkein pienimmässäkin piilee yllättävä voima. 

Ritari sopii edeltäjänsä tapaan loistavaksi lahjaksi niin koululaiselle kuin aikuiselle. Pieni hetki kauniisti kuvitetun sadun äärellä virkistää mieltä ja vahvistaa sielua kummasti näin marraskuussa.

Teos: Ritari (Puiden tarinoita)
Kirjailija: Iiro Küttner
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Julkaisuvuosi: 2014

Sain kirjan arvostelukappaleena. Kiitos kustantajalle!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kimmel

Kun Vilja-Tuulia Huotarisen uutuus Kimmel ilmestyi kotiimme, yläkouluikäinen tyttäreni bongasi kirjan ja sanoi haluavansa sen luettavaksi heti jälkeeni. Syynä oli Valoa valoa valoa, josta hän oli pitänyt paljon. Itselläni tuo monien kehuma kirja on vielä lukematta.
Kimmel, häikäisevän pinkkiin kääritty, on kaunis ja syvämerkityksinen kertomus nuorista naisista. Kirja alkaa tiistaina tytön lähtiessä matkaan. Vanhemmat pahoittelevat maailmaan jääneitä sotkuja ja hyvästelevät tyttärensä, 16-vuotiaan Kimmelin. Teos koostuu Kimmelin matkallaan kohtaamista tytöistä ja hänen tutustumisestaan heihin. Jokainen tyttö on omaääninen, vaikka minulle lukijana juuri Kimmel oli kaikista kiinnostavin. Vähän aikaa sitten hehkutin Katajavuoren Wenla Männistöä ja hänen ihanaa röyhkeyttään. Kimmel ei ole röyhkeä, mutta tapa, jolla hän seisoo omilla jaloillaan ja uskaltaa olla oma itsensä, on ihailtava. Kimmel hehkuu uskallusta ja voimaa.

Minulle Kimmel on tarina rohkeudesta. Kimmel tapaa ikäisiään nuoria naisia, jotka ovat omassa elämässään kukin tärkeän ja usein vaikean asian äärellä. Kimmel ei ole kuitenkaan vakava tai raskas luettava, vaan pikemminkin hyvällä tavalla keveä. Kimmel sisältää mm. särkyneen sydämen hoito-ohjeen, josta on apua niin pojille kuin tyttöjä vanhemmillekin lukijoille.

Ote kirjasta:
Tyttöä ei naurattanut.
- Äiti sanoo, että lukeminen kannattaa aina.
- Mitä isä sanoo?
- Isä sanoo, että hänen firmansa saisi minusta hyvä sihteerin.
- Hmm, vastasi Kimmel.
Ja nyt tyttö suoristi selkänsä ja kääntyi. Hän laski oranssin huppunsa hartioille ja katsoi Kimmeliin ja Kimmel näki hänet selvästi. - -
- Sinä olet kyllä Johtaja etkä mikään sihteeri, Kimmel sanoi.
Kimmel todella näkee tapaamansa ihmiset ja se kertoo Kimmelistä paljon. Huotarisen kieli on huolellista, harkittua ja ilmaisuvoimaista. Kimmel sopii luettavaksi hyvin niin nuorille kuin vanhemmillekin lukijoille. Vaikka sivuja on reilut sata ja kirja on nopealukuinen, tarinan nuoret naiset jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Teos: Kimmel
Kirjailija: Vilja-Tuulia Huotarinen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2014

Sain kirjan arvostelukappaleena. Kiitos kustantajalle.

torstai 30. lokakuuta 2014

Tuulet vihat

Morre kehui blogissaan Paula Havasteen uusinta romaania ja onnistui heti herättämään mielenkiintoni. Seuraavalla kirjastoreissulla kirja osui silmiini ja lähti mukaani. Kirja vei mukanaan ensisivuilta. Ote kirjasta:
"Miehen oli täytynyt lähteä salavihkaa hänen peräänsä, ja nyt mies katsoi Kertteä niin läheltä, että hän saattoi haistaa tämän kaikki tuoksut. Mies oli hiihtänyt ulkona tuulessa, ja tuuli oli tuonut häneen kaikkien kaukaisten mäkien ja jäisten järvenselkien tuoksut, oli tartuttanut tuulessa huojuneiden petäjien ja kuusikoiden pihkaisen kirpeyden, pörröttänyt majavaturkista puhtaanraikkaan eläimen hajun ja sekoittanut sen miehen omaan lämpimänä uhoavaan tuoksuun."
Havasteen Tuulen vihat on 1100-luvun Suomeen sijoittuva tarina nuoresta naisesta. Vakavaraisen talon ainoa tytär Kertte näkee kuolleiden henkiä, jotka ovat jääneet pihapiiriin. Uskomukset, henkien lepyttelyt ja maailmanjärjestyksen ylläpito omilla toimilla ja ennakoinneilla kuuluu niin Kerten kuin hänen elämänpiirissään olevien jokapäiväiseen elämään.

Kertte on vastustamaton päähenkilö neuvokkuutensa ja omapäisyytensä vuoksi. Naisen elämän rajoitteet tuossa ajassa tuottavat Kertelle päänvaivaa, mutta kekseliäs päähenkilö omaa myös hyvää onnea.

Tuulen vihat on täynnä ihmisen ja luonnon rinnakkaiseloa. Kansanuskomukset ja mystiikka ovat teoksen vankka runko. Tuulen vihat nimenä viittaa ihmisen varomattomuuteen, luonnon arvaamattomuuteen ja kaiken sattumanvaraisuuteen. Tuulen vihat voivat iskeä ulkona liikkuessa ja sairastuttaa ihmisen vakavasti.

Havaste kertoo Kerten tarinan alun Tuulen vihoissa vahvalla äänellä. Jään malttamattomana odottamaan jatkoa.

Teos: Tuulen vihat
Kirjailija: Paula Havaste
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014

maanantai 27. lokakuuta 2014

Luiden kaiku

Lähdin oman lukemiseni sivupolulle muistuttamaan mieleeni Jamien ja Clairen elämänvaiheita ennen Sydänverelläni kirjoitettu -teoksen maailmaan sukeltamista. Ja olihan niissä mieleenpalautettavaa. Diana Gabaldonin paksukainen, Luiden kaiku, on 1183 sivua seikkailua, osin 1770-luvulla, osin 1980-luvulla. Luiden kaiku on kuudes osa suositussa Matkantekijä-sarjassa. Gummerus on juuri julkaisut suomennetun seitsemännen osan.

Jokaisen pitää saada itse lukea ja kokea tämä tarina Jamiesta ja Clairesta, joten juoneen en voi mennä juuri lainkaan. Koska kyseessä on aikamatkailu ja useamman sukupolven tarina, kirjailijalla riittää paljon kerrottavaa. Matkantekijä-sarja on minulle rakkauden ja sitoutumisen tarina. Sarjan alkuosien pääparin polttavin intohimo on tasaantunut tarinan tässä vaiheessa. Halu ei kuitenkaan ole sammunut. Nautin Gabaldonin tavasta kuvata pitkään kestäneessä parisuhteessa elävien keskinäistä kanssakäymistä ja heidän sille antamiaan merkityksiä.

Gabaldon kuljettaa tarinassaan monia henkilöitä sukulaisineen eri mantereilla ja tällä kertaa minä lukijana olin herpaantua kaikkien Yhdysvaltoihin muuttaneiden skottien sukujuurien seuraamiseen ja muistamiseen. Välillä toivoin henkilölistaa tai sukupuuta teokseen. No -  seuraavassa teoksessa näyttää sisäsivulla löytyvänkin sukupuu.

Tapanani on nimeni lisäksi kirjoittaa etusivulle hankintavuosi. Luiden kaiun näytän hankkineen heti tuoreeltaan, vuonna 2010. Jotain oli kuitenkin tapahtunut, en muistanut kirjan tapahtumista mitään. Tai muistin yhden asian, mielestäni hyvin merkittävät häät, muttaa kirjaa selatessani en löytänyt niitä lainkaan. Ei muuta kuin lukemaan.

Lukiessani kirjaa nautin itselleni merkittävien henkilöiden elämänkulusta. Jamie, Claire, Brianna, Ian ja Roger jokainen sykähdyttävät minua lukijana aivan erityisellä tavalla. Jo yksikin heistä riittäisi motivoimaan minut lukemaan tarinan, mutta viisi sellaista henkilöä saa minut erityisen riemukkaaksi. Gabaldon tekee henkilöhahmoistaan aivan eläviä ja tosia, uskon kaiken lukemani. Uusimman ilon henkilöihin liittyen minulle tarjosi nuori kveekari Rachel Hunter, joka vaikuttaa useammankin henkilön elämänkulkuun tarinassa. Ote kirjasta:
"Tyttö, musta tuntuu, että sun ei kannata koskea muhun", hän sanoi ja tuijotti edelleenkin silmiin, joiden väri oli kuin krassi virtaavan veden alla. "Sillä jos kosket, mää otan sun tässä ja nyt. Ja sitten taitaa olla meille kummallekin liian myöhäistä, eikö niin?"
Nyt voin aloittaa hyvillä mielin seitsemännen osan!

Teos: Luiden kaiku (An Echo in the Bone)
Kirjailija: Diana Gabaldon
Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2010

tiistai 14. lokakuuta 2014

Sivupolku

Sivupolku = päätös, jonka lukija tekee ostettuaan Diana Gabaldonin kirjan Sydänverelläni kirjoitettu ja huomattuaan, ettei muista edellisestä kirjasta, Luiden kaiku, mitään. Uutuuskirjan lukeminen pitää siis aloittaa Luiden kaiusta. Edeltävää kirjaa aloittaessaan lukija ei uskalla katsoa edes takakannesta, mitä tapahtui sitä edellisessä kirjassa, Lumen ja tuhkan maassa. Niin hauskaa kuin Gabaldonin kirjojen lukeminen onkin, on otettava huomioon pimenevät päivät ja lukijan uupumus. Sivupolku pidentää matkaa ja vähentää yöunia.

Polkujen hävitessä reitin voi päättää aivan itse

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Yksisarvinen

Suljin juuri kirjan kannet ja henkäisin syvään. Takana on kolmas lukukerta Kaari Utrion kirjoittamasta massiivisesta historiallisesta romaanista Yksisarvinen. Utrion Yksisarvinen on julkaistu kirjailijan uudistamana painoksena tänä syksynä. Olen aiemmin blogissani tunnustanut olevani Kaari Utrio -fani ja pitäväni hänen kirjojensa lukemista lohtuna, joten tiesin olevani hyvän äärellä tarttuessani kirjaan.

Yksisarvinen kertoo kaksosveljesten tarinan. Geirin ja Ivarin elämää seurataan heidän syntymästään aina vuoteen 1099, jolloin miehet ovat 32-vuotiaita. Paljon noihin vuosiin mahtuukin. Veljekset eroavat toisistaan ainakin luonteeltaan, toinen on vakaa sotilas ja toinen kuohuva runoilija. Kertojan katse seuraa erityisesti vakaata veljestä, vaikka runoilija seuraakin mukana lähietäisyydellä. Veljesten elämäntyöksi muodostuu ristiretki Jerusalemiin, joka on merkittävässä asemassa tarinassa.

Tällä lukukerralla ahdistuin tarinan kuvaamasta uskonnosta ja kaikesta siitä, mitä sen nimissä ihmiset tekivät tarinan edetessä. Maailman tapahtumilla nykyhetkessä on lukemiseen liittyvässä ahdistumisessa oma osansa. Varakkaat ja hyväosaiset miehet pohjoisesta lähtevät Yksisarvisessa vaivoja säästämättä sotimaan kauas vuosikausiksi. Juonipaljastus ei liene, että veljekset pääsevät Jerusalemiin ja ristiretki saa näin täytymyksensä. Veljesten merenrannalta löytämä yksisarvisen sarvi kulkee mukana merkkinä erityisyydestä, uskosta ja varallisuudesta. Sarvi pienenee matkalla, mutta niin käy myös retkeläisten uskolle ja periaatteille vaikeissa olosuhteissa.

Minulle taistelua tärkempiä Utrion tarinoissa ovat naiset ja heidän kohtalonsa miesten maailmassa. Constanzia on ylhäinen nainen, joka olosuhteiden vuoksi päätyy samaan ristiretkiseurueeseen kaksosten kanssa. Constanzia on lukutoukka ja kohtuuden ihminen. Hän on tarinankertoja ja muodostaa näin runoilija Ivarille eräänlaisen vastinparin. Siinä missä Ivarin runoelmia kuulevat vieraammatkin, Constanzian tarinoista saavat nauttia vain seurueen läheisimmät jäsenet. Toinen tarinan nainen on Aldegunda, joka on tarinan alussa keisarinnan kaunis hovineito. Algesunda on ajatuksissaan kiinni kauneudessaan ja kaikessa siinä, mitä hän ajattelee hänelle kuuluvan.

Takakansi kertoo Yksisarvisen olevan "Utrion kaunein rakkaustarina". Minusta se kehu kuuluisi vaikkapa Vaskilinnulle tai Tuulihaukalle, mutta kyllä rakkaus tässäkin tarinassa saa lukijan haikean hyvälle mielelle. Ote kirjasta:
- "Enkö ole ollut vierelläsi joka askeleella? Eikö elämäsi ole ollut minulle kalliimpi kuin omani? Enkö ole ollut rakastajasi, vaikka en ole koskenut sinuun?
Mieleen tulvi kuvia. Polttavia suola-aavikoita, jäisiä rinteitä, kuumaa ja hyytävää tuulta. --
- Etkö sinä ole minulle Jerusalem?"
Yksisarvisella on mittaa yli 700 sivua. Kirjailijan uudistama painos on tehnyt lukemisen helpommaksi. Utrion Yksisarvinen on lukunautinto historiallisen romaanin ystävälle.

Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon vastikään saanut Kaari Utrio on aktiivinen Facebookissa ja suosittelen lämpimästi seuraamaan hänen päivityksiään. Tänä syksynä hän on kertonut tilannetietoja uuden romaanin kirjoitusprosessista. Mielenkiintoista! Kaari Utrion kotisivuilta löytyy lisätietoa Yksisarvisen taustatyöstä.

Sain kirjan arvostelukappaleena pyynnöstäni, kiitos kustantajalle!

Teos: Yksisarvinen
Tekijä: Kaari Utrio
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014 (kirjailijan uudistama laitos)

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Yahya Hassan: Runot

Vaikka luenkin runoja, kirjoitan blogissani niistä todella harvoin. Luin lehtijutun kirjailija Yahya Hassanista, kun hänen runokokoelmansa julkaistiin suomeksi elokuussa. Itse runoteos lähti mukaani kotikirjastosta torstai-iltana. Taisin olla kyseisen niteen ensimmäinen lukija, sen verran neitseellinen kirja oli sivuja käännellessäni. Siihen se koskemattomuus sitten loppuikin.

Luin Yahya Hassanin Runot nopeasti. Toinen vaihtoehto olisi ollut lukemisen lopettaminen, mutta sitä en halunnut tehdä. Hassanin runot ovat täynnä pakkoa, väkivaltaa, hyljeksintää ja inhoa. Runojen kertojaminä on nuori mies, joka on isänsä hyljeksimä ja toistuvasti pahoinpitelemä. Muut ympärillä olevat ihmiset luokittelevat kertojaminän teosta lainaten ählämiksi. Tanska, joka kuvataan teoksessa sivistysvaltioksi, on maa, joka näyttäytyy kertojaminälle ainakin lakien, koulukotien, vartijoiden, tutkintavankeuden ja toimeentulotuen kautta.

Yahya Hassanin Runot alkaa runolla Lapsuus, jossa kertojaminä kuvaa koko perhettä pahoinpitelevää isää. Ote runon alusta:
VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ
YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA
Se kuvotus, joka minulla lukijana nousi nämä säkeet luettuani, ei asettunut vielä teoksen viimeisen säkeidenkään jälkeen. Kaikki tekevät pahaa toisilleen ja samalla itselleen. Kiintymys on ohuen ohut säie kaiken hirveyden keskellä. Kotoa häädetty äiti pesee lasten pyykkejä salaa isältä, ja kertojaminä livahtaa käymään äidin luona.

Hassanin Runot tykittää alusta loppuun. Teos alkaa hyvin konkreettisesti, maila kädessä. Kertojaminä ei pääse eroon historiastaan, vaikka onkin perhettään ja sukuaan tanskalaisempi. Teoksen päättää Pitkä runo, joka sulkee ja lopettaa jotain, mutta ei vapauta lukijaa millään lailla. Lukijan lisäksi vangiksi jäävät kaikki runokokoelman henkilöt, omiin sukuihinsa ja perheisiinsä. Ihonväriinsä ja uskontoihinsa. Omiin kokemuksiinsa ja ajatuksiinsa.

Yahya Hassanin Runot on kirjoitettu suuraakkosin, pilkuitta ja pisteittä. Ainoa käytössä oleva välimerkki on huutomerkki, joka sopiikin hyvin tekstin sisältöön. Mitään kysymyksiä ei tarvitse esittää. Minulle Hassanin Runot oli ahdistava lukukokemus, mutta luultavasti se oli sellaiseksi tarkoitettukin.

Teos: Runot (Yahya Hassan)
Tekijä: Yahya Hassan
Kääntäjä: Katriina Huttunen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2013)

tiistai 30. syyskuuta 2014

Ostin kirjoja syyskuussakin

MarikaOksa blogissa Oksan hyllyltä kutsui kirjabloggaajia kertomaan syyskuun kirjaostoksistaan. Ostin kirjoja vähän, koska rahaa oli vähänlaisesti. Miltei aina (kirja)kauppaan päästyäni ostan sieltä myös jonkun kirjan, joten säästäväisinä kuukausina minun on syytä kiertää kaupat kaukaa.

Syyskuun alkupäivinä löysin Kuopiosta kauppahallista Rosebud-kirjakaupan, joka on sievä ja loistavalla paikalla. Ostin sieltä todella halpaan hintaan Jouni Tossavaisen Koulun, joka on Liken kustantama muutaman vuoden takaa. Olen lukenut Koulua sieltä täältä, mutta kirjaan pitää tutustua vielä paremmin.

Syyskuun loppupuolella olimme puolella perheellä Kuopiossa Suomalaisessa kirjakaupassa ja ostin nuorisolle pari kirjaa. Mukaan lähtivät Aleksi Delikourasin Nörtti 3 ja Annukka Salaman Harakanloukku. Molemmista riitti puhuttavaa moneksi päiväksi, koska ykköslukijat lukivat kirjat suitsait. Minä sain kuulla lukijoiden arviot, spoilaukset ja pähkäilyt siitä, mihin suuntaan tarinat tästä jatkuvat. Sitten sovittiin, kuka lukee mitäkin seuraavaksi. Päätin, että minun pitää lukea ainakin Salaman Faunoidisarjan toinen osa ennen tuota uusinta. Murjotan sisäisesti, koska en pääse kuuntelemaan kumpaakaan lempikirjailijaani Helsingin kirjamessuille. Menkää te, jotka pääsette.

Syyskuun lopulla ennätin Siilinjärven Infoon, jonne minulla oli lahjaksi saatu lahjakortti kesältä. Himoitsen Diana Gabaldonin uusinta, mutta se ei ollut vielä hyllyssä. Siksi mukaani lähti uusin Granta, jonka myös olen jo ennättänyt aloittaa.

Viimeinen osto oli hairahduksenomainen pistäytyminen Kuopion Filmtownissa, jossa kävimme ostamassa karkkia. Kas, siellähän oli pokkarina Kate Jacobsin Lankakaupan tyttö. Mukaan vaan!

Ostan siis kirjoja kirjakaupasta, muista kaupoista, antikvariaateista ja nettikaupasta. Se kierto, minkä kirja kulkee tultuaan ostetuksi kotiini ennen luetuksi tulemistaan, voi olla yllättävänkin pitkä. Mutta se on aivan toinen juttu. Ilman Lankakaupan tyttöä kirjaostojeni loppusaldo olisi ollut täysin kotimainen. Hyvä niin!

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Väliaikatietoja

Elämä on hulvatonta. Valmistuin ja sain töitä. Vastavalmistuneen työssä on noin ziljoona uutta juttua opeteltavaksi. Koska kirjablogin pitäminen on juuri tällä hetkellä minulle todellinen sivujuonne tässä elämässä, te lukijat saatte nauttia ehkä jopa pitkälle syksyyn erittäin harvoin tapahtuvista blogipäivityksistä. Olen pahoillani.

Kaiken huipun lisäksi aloitan varsinaisen paksukaisen lukemisen tänä iltana. Kaari Utrion Yksisarvinen on uudistettu. Aion nauttia teoksesta pitkään ja hartaasti. Annetaan iltojen pimetä. Avatkaa kaikessa rauhassa omat kirjanne.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Wenla Männistö

Jusa. Jumalauta Wenla, mä kostan, mä NIIN kostan!

Wenla. Mä kiljuin hysteerisesti ja juoksin pakoon ja huohotin ja mahassa tuntui mahtava jännitys. Iso-Jusa oli hurja kun se suuttui.
Mutta minä en pelkää mitään, se on minun motto. Enkä mä tiedä, suuttuiko se ikinä mulle oikeasti. Se haisi hikiselle miehelle ja ulkoilmalle kun se kävi minuun kiinni.
Sain luettavakseni Riina Katajavuoren uutukaisen Wenla Männistön. Katajavuori on kirjoittanut oman Seitsemän veljestään ja hienosti onkin sen tehnyt. Minulle Kiven klassikko on ollut hauska ja äänekäs tarina pahkapäisistä veljeksistä. Katajavuori on tuonut Wenla Männistöllään nuo tyypit Impivaaran saloilta tähän päivään ja kaupunkiin. Mukaan on tarttunut Jukolan veljesten ja Männistön porukan kylkeen niin Jimi Hendrix, Marilyn Monroe kuin muutama muukin, mutta se ei tarinaa huononna. Isoon kaupunkiin mahtuu kaikenlaista.


Luin Wenla Männistön naisten tarinoiden kautta. Wenla on ihana ja röyhkeä nuori nainen. Wenla tekee tarinan aikana monta mokaa, mutta uskaltaa nauttia senkin edestä. Toinen nainen, jonka tarinasta erityisesti kiinnostuin, oli poikien äiti, Alli Jukola. Alli, vaikka onkin kuollut, omaa vahvan äänen ja ei emmi sen käyttöä. Ote kirjasta:
Nuo minun pojat ovat kuin joku monivuotinen tv-sarja, hahmot ovat läheisiä ja niistä tykkää ja niille nauraa ja niiden kanssa itkee kevyesti. Mutta ei niiden käsikirjoitukseen voi enää yhtään vaikuttaa, ei mitenkään. -- Minun pojat näyttelevät pirun hyvin osiaan.
Katajavuoren teos alkaa henkilöluettelolla. Siihen päättyykin rauhallinen elämä, jonka korvaa räminä ja mekkala. Venla Männistö on lukukokemus, joka palautti minulle mieleen nuoruuden. Kaikki on yhtä aikaa selvää ja aivan järkyttävän mutkallista. Jukola Brossit häsläävät kaikkialla ja härnäävät kaikkia. Ote kirjasta:
Jusa (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin.
Pieniä suvantovaiheita tarjoavat tarinan äidit muistellessaan omaa nuoruuttaan ja sitä aikuisuutta, jossa lapsia ei vielä ollut. Tarinan nykyhetkessä jälkikasvua on sitten siitäkin edestä, äideiltä löytyy sekä biologisia lapsia että käytäntölapsia. On lapsia diggeridoomiehen kanssa ja sen miehen kanssa, joka lähti muille maille, koska se oli mahdollista. Kieppi himosta raskauden ja syntymän kautta nuoruuteen ja uudelleen himoon pyörii nopeasti.

Wenla Männistö puhutteli minua todella. Nautin Katajavuoren käyttämästä värikkäästä ja ilmaisuvoimaisesta kielestä, joka oli juuri tätä päivää. Wenla Männistö on osin suorasanaista kerrontaa, osin vuoropuhelua. Rakenne toimii hyvin ja tuo tarinan tempoon lisää nopeutta. Teos koostuu lyhyistä luvuista, jotka on otsikoitu hulvattomasti, mm. TUSKA HANURISSA ja TYTÖT TAHTOO SÄPINÄÄ. Luettavaa teoksessa on vajaa 300 sivua.

Kuvittelin ennen kirjaan tarttumista ottavani luettavakseni nuortenkirjan. Lukiessani päädyin siihen, että kirja sopii niin aikuisille kuin nuorillekin. Omassa kirjastossani se näytti olevan aikuisten uutuushyllyssä. Omani ajattelin viedä seuraavaksi muutamalle lukiolaiselle luettavaksi.

Kirjan on  lukenut myös Krista Lukutoukan kulttuuriblogista.

Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleena. Kiitos!

Teos: Wenla Männistö
Tekijä: Riina Katajavuori
Kansi: Markko Taina
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014

maanantai 1. syyskuuta 2014

Syntysanat

Löysin Venhon Syntysanat luettavaksi harharetkelläni kirjastoautossa pelkästään kannen upean kuvan vuoksi. Seinää vasten nojaa siivekäs nainen.
Kansikuvitusta teoksista Syntysanat ja Vaskilintu
Syntysanojen kannen tekijä jää minulle tuntemattomaksi, todennäköisesti tiedot ovat kirjaston takakannen tarralapun alla. (Ha-haa, salapoliisi selvittää. Katja Jalkasen Lumiomena-blogista löytyy kannen tekijä: Marjaana Virta). Kansikuva toi minulle mielleyhtymän Kaari Utrion Vaskilinnun kanteen. Tuo oikeanpuoleinen kannen maalaus on F.W.Burtonin The Meeting on the Turret Stairs. Alkuperäistyöstä kiinostuneet pääsevät lukemaan maalauksesta ja taiteilijasta National Gallery of Irelandin kotisivuilta. Mutta nyt Syntysanoihin. Ote kirjasta:
"Oos hiljaa nyt! Suu suppuun!
En koskaan uskonut häntä.
Uskontoni: on sanoja, jotka on sanottava syntyäkseen.
Äiti opetti sen minulle."
En ollut lukenut yhtään Venhon kirjaa aiemmin, mutta tähän kyllä ihastuin. Kirja kertoo kahdesta naisesta, joiden elämänpolut risteävät Kourankorven pienessä kylässä. Mesi on leskeksi jäänyt pienten lasten äiti, joka pyörittää arkea iho ruvella ja hermot pinnassa. Hanna on kirjailija, joka on elänyt vapaata elämää. Teoksen tarina kerrotaan näiden kahden naisen näkökulmasta.

Joskus taiteessa onnistuu löytämään fiktiivisen henkilön, jolla on hyvin tutulta vaikuttavia ominaisuuksia, ajatuksia ja kokemuksia. Ne osuvat niin lähelle itse kokijaa, että tunnelmat keikkuvat erityisen kiinnostavan ja kohtalaisen kiusallisen välillä. Venhon kirja teki juuri näin minulle. Venho on osannut hyvin kuvata jotain sellaista naisena olemisessa, että koin monta kertaa päähenkilöiden puhuvan suullani. Ote kirjasta:
"Se oli käsittämätöntä, uuden ihmisolennon kasvaminen. Kokonainen pitkä elämä, joka ulottuisi kauas hänen oman elämänsä rajojen yli, ja samalla se oli arkista, lapsia syntyi maapallolla joka sekunti, odottavien äitien iho silisi, kynnet ja hiukset vahvistuivat ja kiilsivät ihan kuin hänelläkin, selkä vahvistui ottamaan vastaan mitä tuleman piti."
Venhon kirja muistuttaa minua toisesta lukukokemuksesta, joka parhaimmillaan toi samanlaisia tunteita pintaan lukemisen aikana: Rauhalan Taivaslaulu. Syntysanojen naisten moottorina ei ole kuitenkaan usko. Minusta Venhon teoksen teemoina ovat henkilökohtainen kasvu omaksi itsekseen ja suhteet toisiin. Molemmat naiset selvittävät näitä kohdallaan omalla laillaan. Nautin Venhon kielenkäytöstä ja tekstin rytmistä. Ote kirjasta:
"Juoksin läpi kymmenen vuoden, luentosalien ja työhuoneitten, kirjastojen ja kokoustilojen, hotellihuoneitten ja lentoasemien, kunnes polvia alkoi pakottaa ja jalat kieltäytyivät tottelemasta. Entä nyt? -- Olen saavuttanut iän, jossa vastarakkaus ei ole enää oleellista."
 On ihanaa löytää itselle uusi kirjailija, jonka tavasta kirjoittaa pitää ja kirja, joka on tärkeä ja liikuttava. Ote kirjasta:
"En minä sinua halunnut mihinkään viedä. Halusin, että kuljet minne tahdot. Tein sinulle ne piirustukset."

Teos: Syntysanat
Tekijä: Johanna Venho
Kansi: Marjaana Virta
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2011

torstai 28. elokuuta 2014

Teemestarin kirja

Olen lukenut niin paljon kehuja Emmi Itärannan teoksesta Teemestarin kirja, että päällimmäinen tunne lukemista aloittaessa onkin pelko. Mitä jos minä en pidä tästä kirjasta? Entä jos minä en ymmärrä sitä lainkaan?

Alku onkin minulle vaikeaa, määrittelemättömään tulevaisuuden aikaan sijoittuva pelkistetty tarina sisältää paljon hiljaisuutta ja hallintaa. Itärannan teksti on hyvin kaunista ja täsmällistä. Noria Kaitio on nuori teemestarioppilas, joka opettelee vaativaa elämäntyötään isänsä ohjauksessa. Perhe asuu kaukana isoista kaupungeista. Lukemisen alun vaikeus hiipuu pois, kun pääsen junaan ja omaan rauhaan. Itärannan taitavasti sommiteltu teksti alkaa soljua ja saan kiinni lukemisen rytmistä.

Teemestarin kirja on surullinen tarina ihmisten mahdollisesta tulevaisuudesta. Kuluttamisen aika on loppunut aikoja sitten ja yksittäisen ihmisen elämä on säänneltyä aina veden käyttöä myöten. Teemestarin arvostetussa tehtävässä vedellä onkin erityinen asema. Ote kirjasta:
"Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi ei kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita." 
Pidin paljon Emmi Itärannan esikoiskirjasta Teemestarin kirja. Se on hyvää luettavaa niin aikuisille kuin nuorillekin. Maapallon tila, ihmisen toiminta maailmassa ja yksilön vapaus ovat ainakin teemoja, joita voi miettiä kirjaa lukiessaan. Teemestarin kirja on hyvin filosofinen ja puhdas lukukokemus. On taito kirjoittaa kirja, joka pohtii tärkeitä elämän asioita, mutta väistää latteudet. Itäranta onnistuu siinä upeasti. Ote kirjasta:
"Historialla ei ole alkua tai loppua, on vain tapahtumia, joille ihmiset antavat tarinoiden muodon ymmärtääkseen niitä paremmin... Ja jotta tarinan voisi kertoa, on valittava, mitä jättää kertomatta."
Teemestarin kirja tuo hyvällä tavalla mieleeni Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Itärannan teos on klassikkoainesta, ja olen todella iloinen, että kirja on löytänyt tiensä kansainvälisille kirjamarkkinoille.

Teos: Teemestarin kirja
Tekijä: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2012

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Lukuhaasteiden väliaikatietoja

Yksi loppuu, kaksi jatkuu ja yksi alkaa kohdallani.

Noin vuosi sitten kokosin arpapelillä luettavaa hyllystäni. Vuoden aikana ennätin lukea seitsemästä kirjasta kaksi! Luin siis Bromfieldin Joki tulvii ja Markandayan Punaista tomua. Kahta aloitin, Canthin Ihmiskohtaloita ja Smileyn Vuonojen kansaa, mutta lukeminen ei edennyt ensimmäistä kolmannesta pidemmälle tällä kertaa. Lopetan itseni härnäämisen ja lähilukuhaasteeni tähän.

Tuulevi Tuulevin lukublogissa viritti tammikuussa vuoden mittaisen haasteen italialaisten kirjojen lukemisesta. Olen tähän mennessä lukenut yhden, Pirandellon Ahdas frakki ja muita kertomuksia. Koska tavoitteeni oli vaatimaton kaksi, uskon venyväni siihen vuoden loppuun mennessä! Toinen jatkuva haaste on Jokken kirjanurkan 14 nobelistin haaste. Tähän mennessä olen lukenut yhden, tuo edellä mainittu Pirandello käy tähänkin! Mutta uurauttani epäilen ja itselleni asettamaani kuuden luetun tavoitetta.

Yksi alkava haaste kohdallani on Karoliinan Kirjava kammari -blogin Iijoki-haaste. Aloittelen siis ilmeisesti Päätalon Nuoruuden savotat -kirjaa ihan näinä päivinä, kunhan sen kirjastosta etsin käsiini.

Ja mihinkään uuteen haasteeseen en lähde. Takana on opiskeluun liittyvää pakkolukemista ja aikatauluja, nyt lukeminen olkoon mahdollisimman vapaata ja aikataulutonta.


perjantai 8. elokuuta 2014

Gabaldonin Muukalainen sarjana Ylelle!

Olen monta kertaa ylistänyt Diana Gabaldonin Muukalainen-sarjaa. Olen pitänyt sitä luettavien kärkikymmenikössä ja ylistänyt sen kykyä viedä mukanaan muihin maailmoihin ja lohduttaa. Vaikka olen puhunut sarjan aloittavasta Muukalainen-kirjasta, kehuni voi ulottaa koko sarjaan. Diana Gabaldon on kirjoittanut riittävästi luettavaa Clairen ja Jamien seikkailuista 1700-luvulla. Kirjasarjan genre on historiallinen romanttinen romaani. Gabaldonkin kirjat ovat muutakin kuin romantiikkaa, Clairen lääkintätaitojen kehitys sarjan aikana ja hänen kiinnostuksensa luonnosta löytyviin parannuskeinoihin on myös minusta erittäin mielenkiintoista. Pidän Gabaldonin tavasta kuvata mennyttä aikaa. Nykyajasta tulevien henkilöiden suhtautumistapa kaikkeen ympärillään eroaa 1700-luvun ihmisen tavasta. Se pelottomuus, jolla Claire katsoo miehiä ja naisia, poikkeaa toista ja tekee Clairesta erilaisen ja pelättävän. Sarja on poikinut sivujuonnekirjoja, jotka liittyvät lordi John Greyn elämänkiemuroihin.

Syy, mikä sai minut lukemaan sarjan aloitusosan TAAS uudelleen, oli netistä löytyvä varsin tehokas mainostus kirjasarjaan liittyvään TV-sarjaan. Starzin tuottama ensimmäinen kausi on tehty ja se kattaa juuri tuon ensimmäisen kirjan. Claire ja erityisesti Jamie herättää faneissaan (myös minussa) voimakkaita tunteita. Onko sarjan Jamie juuri sellainen, kun kirjailija Gabaldon hänet kuvaa? Ehkä ei aivan, mutta aika hyvin trailereiden ja kuvien perusteella on onnistuttu. Jokainen lukija on luonut itselleen kuvan 1940-luvun lopulla elävästä sairaanhoitaja Claire Randallista, joka joutuu vetäistyksi menneisyyteen. Jokainen lukija lienee myös miettinyt mieleensä, miltä James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser eli Jamie näyttää, miten hän kävelee ja puhuu. Jos haluaa etukäteen varmistaa, miten Starz näyttää selvinneen haasteista, netti on täynnään klippejä aiheesta. Kannattaa katsoa vaikkapa tämä ja tämä.

Eilen ainakin Twitterissä levisi tieto, että Yle on hankkinut sarjan esitysoikeudet Suomeen. Kiitos Yle! Esitysajankohta on vielä auki. Kyllä minä jaksan hetken odottaakin. Luettavaa löytyy.

1. Muukalainen, 2. Sudenkorento, 3. Matkantekijä, 4. Syysrummut, 5. Tuliristi, 6. Lumen ja tuhkan maa, 7. Luiden kaiku.

torstai 7. elokuuta 2014

Like plastic: muovautuva mieli

Koska menin notkumaan kirjastoon, se heitti syliini pienoisromaanin Like plastic: muovautuva mieli. Otin kopin ja nyt se on luettu. Kun saa käsiinsä kirjan, joka on sekä pieni kooltaan että kansikuvaltaan lapsekkaan oloinen (palaan tähän kohta), ajatukset vievät lastenkirjallisuuden suuntaan. Siitä ei nyt kuitenkaan ole kysymys. Kirja on ihan aikuisille ja nuorille aikuisille tarkoitettu.

Kansikuvasta rajattu, kuva Arkisen Banaanin sivuilta.
Like plastic: muovautuva mieli on pääosin romaani. Mietin sitä lukiessani, ettei tämä ole varmaankaan chicklittiä, ei myöskään dicklittiä, mutta varmaankin jotain littiä. YA-littiä nuorille aikuisille? Ote kirjasta:
"Tässä hän siin makaa uima-altaallaan, ilman koristuksia huolimatta lukemattomista hänen makuuhuoneestaan löytyvistä kultaesineistä, lyhythihaisessa paidassa, koska hänen tyttärensä on varoittanut häntä liiallisesta auringonotosta, ja sortseissa, koska hänen tyttärensä on sanonut hänelle, että Speedot ovat rahvaanomaiset. Hän näyttäisi vaatimattomalta ilman tuota kultareunaista itseluottamusta, joka syntyy tiedosta, ettei mikään ole hänen varojensa ulottumattomissa."
Like plastic: muovautuva mieli päähenkilö on Roku Sasaki, joka tulee vaimonsa Yukon kanssa Lontooseen selvittämään erästä asiaa Alexei Shakirovan kanssa. Rokuun liittyvät kirjan sarjakuvajaksot, joissa lukijaa saa tietää hyvästä sarjakuvasankarista Brett Plasticista. Like plastic: muovautuva mieli -tarinassa vaikuttavat myös Shakirovan perheen muut jäsenet, joista isää Vladimiriä kuvailtiin tuossa otteessa edellä. 

Ja nyt takaisin kanteen. Kuvassa on tuo Brett Plastic, joka on sinänsä hyvä, mutta jonka hyvyys on kovin suhteellista. Plastic seikkailee miltei kuudenkymmenen sarjakuva-albumin sankarina ja hänen toimintatavoistaan saadaan kirjan sarjakuvajaksoissa varsin edustava otos. JP Ahosen kuvat ovat tyylikkäitä. Minun silmiini Brett Plastic on lapsenomainen kasvoiltaan ja olemukseltaan, ja se luo järkyttävän ristiriidan hänen tekemisiinsä. Plastic murtuilee ja häröilee tarinassa, mutta on silti Rokun esikuva ja malli. Vaikka kuvat luovat minulle tarinasta lapsekkaan tunnelman, sisältö on jotain aivan muuta. Tarinassa pyritään hameen alle, kuten kuvasta näkyykin. Tarinassa uhkaillaan väkivallalla, ammutaan ja ostetaan seksipalveluita. Kestin sen kyllä, ei hätää. Itse asiassa kirja oli hauska, vaikkakin outo.

Kirjasta lisää vaikkapa JP Ahosen blogissa, josta selviää, että kirjailija K:n takaa löytyy Kevin Wignall.

Kirjan on lukenut myös Norkku blogissa Nenä kirjassa.

Teos: Like plastic: muovautuva mieli
Tekijä: K (Kevin Wignall)
Kuvitus: JP Ahonen
Suomentanut: Mika Tiirinen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Julkaisuvuosi: 2014

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Elämän mittainen lukupiiri

Juuri näin tuntui sopivalta kuvata tämä kansi, omiensa joukossa.
Olin eilen levottomassa mielentilassa ja lukemista vaille, kun tartuin helpolta vaikuttavaan luettavaan kirjastossa. Will Schwalben kirjoittama Elämän mittainen lukupiiri lähti mukaani ja sai ilon tulla luetuksi pikapikaa. Teos ei ole fiktiota, vaan kirjailijan kertoma tarina äidistään Mary Anne Schwalbesta, tämän elämästä ja äidin ja pojan välisestä suhteesta. Kaiken tämän lisäksi kirja on lukemisen ylistys. Kirjan äiti oli varsinainen toimen ihminen, hän teki koulutukseen liittyvän elämäntyönsä lisäksi mittavan määrän vapaaehtoistyötä ja erityisesti auttoi rahoituksen hankkimisessa pakolaisten tukemiseksi. Viimeisin Mary Anne Schwalben hanke oli kirjaston rakennuttaminen Afganistaniin. Hän kuoli haimasyöpään, johon sairastuminen on Elämän mittainen lukupiiri-kirjan kehys. Ote kirjasta:
"Olemme kaikki mukana elämän mittaisessa lukupiirissä, tiedostimmepa sitä tai emme; mikä tahansa lukemamme kirja voi olla viimeisemme, niin kuin mikä tahansa käymämme keskustelukin."
Schwalbe onnistuu kertomaan tarinan äidistään kauniisti, mutta kaunistelematta. Eettisesti luja ja kristillisessä uskossaan vahva nainen tekee paljon hyvää lähipiirissään, mutta ulottaa apunsa kaikkialle minne hän näkee. Kirjat ja lukeminen ovat keskeisiä toisten hädän ja avun tarpeen näkemisen keinoja. Mary Anne tosin tekee paljon enemmän kuin "vain lukee", hän menee auttamaan paikan päälle ja on todella aktiivinen. Hän myös aktivoi toisia ja saa paljon hyvää aikaiseksi.

Mary Anne lukee itse paljon ja antaa lukemiaan kirjoja toisille luettavaksi. Koko perhe, myös poika Will, ovat kovin kirjallista väkeä ja lukevat todella paljon. Kirjojen lukemisesta ja niistä keskustelemisesta tulee Willille ja hänen äidilleen tapa olla yhdessä ja kommunikoida. Elämän mittainen lukupiiri pursuaa luettuja kirjoja ja kirjallisia hahmoja. Kirjan lopussa on liite, jossa kaikki kirjassa mainitut teokset ovat listattuna. Kuvaan löysin hyllystäni vain muuttamia kirjoja, joista tässä kirjassa puhutaan. Kirjojen kautta tarina liikkuu niin Mary Annen kuin Willinkin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ote kirjasta:

[Mary Anne kertoo lääkärille:] " Lukea jaksan aina, vaikka olisin kuinka väsynyt. Mutta voi olla, että kun kasvatin kolmea lasta ja kävin töissä, totuin jatkuvaan väsymykseen. Jos olisin antanut lukemisen odottaa, kunnes olisin levännyt kunnolla, en olisi koskaan lukenut mitään."

Elämän mittainen lukupiiri on hyvää luettavaa monella lailla. Minusta se antaa lohtua oman elämän vaikeuksissa. Kirjan tarina kannustaa etsimään yhteyttä toisiin ihmisiin kertomalla kuuntelun ja toisen ihmisen tukemisen tärkeydestä. Se antaa konkreettisia neuvoja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Kirja perehdyttää moneen äidin ja pojan lukemaan kirjaan ja innostaa lukemaan. Kirja kertoo myös pojan näkökulmasta äidin parantumattomasta syövästä ja siitä, mitä kaikkea perheenjäsenet joutuvat kokemaan sairauteen liittyen.

Minulle tärkein kerros kirjassa olivat äidin ja pojan yhteiset lukemiset ja niistä kumpuvat keskustelut. Schwalbelle kirjat ovat aarteita, jotka johtavat maailmaan muiden ihmisten luo. Äiti ja poika luovat mielenkiintoisen parin, poika ei voi yltää ylivertaisen äitinsä ponnistuksiin ihmisten auttamiseksi. Kuinka hän selviää oman epävarmuutensa ja "tavallisuutensa" kanssa?

Olennainen osa kirjaa on, että se on pääosin totta. Sanon pääosin, koska tarinassa on paljon Willin ajatuksia ja havaintoja tilanteesta. Miten lukukokemus muuttuisikaan, jos kirjan lukisi fiktiona? Silloin ainakin minun huomioni saisi Mary Annen uskomaton energia ja jäisin miettimään voiko tarina olla mahdollinen.

(Linkki Mary Anne Schwalben muistokirjoitukseen The Guardianissa 25.10.2009, kirjoittajana Marina Vaizey.)

Kirjan on lukenut myös Maria Sinisen linnan kirjasto -blogissa.

Teos: Elämän mittainen lukupiiri (The End of Your Life Book Club)
Tekijä: Will Schwalbe
Suomentaja: Kirsi Ohrankämmen
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2014 (2012)

lauantai 2. elokuuta 2014

Loppukesä ja urakan jälkeinen myrsky

Vaikka asfaltti on vahvaa, on elävä puu juurineen vielä vahvempi.

Opiskelu-urakkani alkaa olla ohi. Kaiken päänsisäisen gradumelskeen hiljennyttyä on aikaa tehdä muita asioita. Hakea töitä, katsoa elokuvia, olla perheen kanssa, pelata tietokoneella ja lukea kirjoja. Kirjan lukeminen on nyt minulle yllättävän vaikeaa.

Luin Gabaldonin Muukalaisen ties monennenko kerran (oli ihan yhtä hyvä, kun aina). Luin Hölmöläissatuja (kuvat naurattivat kaikkein eniten). Luin Shriverin Jonnnekin pois loppuun (tästä pitää vielä koota ajatuksia ja kirjoittaa erikseen blogiin). Luin tuskissani Pasaatituulet, koska muuhun en osannut keskittyä (se auttoi). On vaikeaa olla lukematta, mutta nyt on vaikea lukea. Joku järjettömyys iski minuun myöhään eilen, koska aloin lukea Emma Donoghuen Huonetta. Se kai ei voi tehdä hyvää levottomalle mielelle?

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Vaimotesti

Kirjan nimenä Vaimotesti oli minulle luotaantyöntävä, mutta onneksi harasin vastaan ensireaktiotani. Aloitin Vaimotestin lukemisen jo jonkin aikaa sitten eräänä iltana, mutta sinä(kin) iltana pääni oli niin täynnä muita ajatuksia, ettei tarina lähtenyt vetämään. Uusi yritys toisena iltana tuotti toivotun tuloksen ja lukijana nielaisin syötin sivulla 21. Lukea hosotin Vaimotestin nopeasti loppuun, koska se oli niin hauska, keveä ja mielestäni viisas.

Kirjan päähenkilö on genetiikan apulaisprofessori Don Tillman, joka on omalaatuinen henkilö. Hänen erilaisuutensa on luonteeltaan pysyvää ja elämään laajasti vaikuttavaa, muttei missään tapauksessa pahantahtoista. Miehellä on arvostettu työ, kaikenlaisia mielenkiinnon kohteita, mutta vähänlaisesti ystäviä. Don ei ole eristäytyvä tai ihmisiä vieroksuva tyyppi, mutta muiden ihmisten kanssa oleminen ja toimiminen tuottaa hankaluuksia ja väärinymmärryksiä. Donille herää toive vaimosta, joten hän käynnistää projektin vaimon löytämiseksi. Kirjan nimi, Vaimotesti, kuvaa Donin tapaa lähestyä aihetta. Ote kirjasta:
"Kysymys 35: Syötkö munuaisia? Oikea vastaus on (c) silloin tällöin. Testaa ruokaongelmia. Jos kysyy suoraan ruokamieltymyksistä, naiset sanovat 'olen kaikkiruokainen', ja sitten käykin ilmi, että he ovat kasvissyöjiä."
Olen tietoinen siitä, että moni seikka puoltaa kasvissyöntiä. Mutta koska itse syön lihaa, tuumin, että olisi kätevämpää, mikäli kumppaninikin söisi. Näin varhaisessa vaiheessa tuntui loogiselta spesifioida ihannevaihtoehto ja muuttaa lomaketta myöhemmin tarpeen vaatiessa.
Vaivattomasti liihottelin kirjan läpi ja nautin (anteeksi, että nautin ja nauroin) Donin elämän hankaluudesta, mutta myös siitä kekseliäisyydestä, jolla hän kaikkeen suhtautui. On hienoa, että kirja on yhtä aikaa hauskan kepeä ja viisas. Vaimotesti kannustaa elämään rohkeasti ja tutustumaan uusiin ihmisiin.

(Ensimmäiset parikymmentä sivua olin lukijana vaivautunut, koska Donilla oli selvästi Aspergerin oireyhtymä. Mietin, pilaillaanko tässä ihmisillä, jotka eivät voi omalle käytökselleen mitään. Päädyin, että ei pilailla. Kirjailija kuvaa Donin arvostaen. Vaimotesti nauraa moneen suuntaan.)

Moni muukin kirjabloggari on pitänyt Vaimotestistä. Ainakin Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi, Anna minun lukea enemmän ja Ajatuksia kirjamaasta ovat nauttineet kirjasta.

Teos: Vaimotesti (The Rosie Project)
Tekijä: Graeme Simsion
Suomentaja: Inka Parpola
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kassan kautta

Pauli Kohelo on minulle tuttu ajattelija aiemmasta irvailustaan, Ohessa tilinumero, jota olen saanut monet kerrat hihitellen lukea itsekseni ja ääneen. Tällä kertaa tyydyin lukemaan Kassan kautta aivan itsekseni myhäillen. Toivoisin metsuri Kohelon olevan täysin tuntematon suuruus, mutta epäilen hänen olevan kovinkin tuttu kirjailija, joka tuulettaa päätään näillä kirjoituksilla. Mutta ei anneta sen häiritä hupia.

Kohelo parodioi ainakin Coelhoa, mutta onnistuu siinä sivussa tekemään pilaa yhdestä jos toisesta suomalaisen kulttuurin ilmiöstä ja perinteestä. Kassan kautta on edeltäjäänsä enemmän kiinni tässä päivässä, on Hjallista ja Veikkaa, marketin täplätuotetta ja teknistä alusasua. Nautin eniten Kohelon seikkailuista Lellikin rouhimana. Miesparka ruhjoo itsensä kirjallisella teoksella, mutta selviää neuvokkuutensa ja rakkauden siivittämänä takaisin elämään.
"Takaisin teemaan sanoi Teresan Äiti kun köyhään törmäsi."
Pidin paljon Kohelon tavasta yhdistää proosaa ja runoa, kooltaan pieneen teokseen mahtuu paljon kaikenlaista. Erityinen herkku olivat kaikki kirjailijoihin liittyvät viittaukset, mukana mm. runoilija Pentti Saarikoski. Kassan kautta sisälsi useita opetuksia lukijalle, eräs niistä oli, että arjella ei kannata päätänsä vaivata. Ote kirjasta:
"Niin kuin edellä jo alustin, minä avaan saunan oven, että te näkisitte järvelle. Minä otan keskimmäisen paikan, että te pääsisitte käytäväpaikalta paremmin kuselle. Minä aukaisen ladun, että te voitte lasketella rinneravintolaan.
Minä, minä, minä. Jotta sinä."

Teos: Kassan kautta
Tekijä: Pauli Kohelo
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2014

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Onni on hyvä kirja odottamassa

Viime viikkoina olen kuluttanut aikani lähinnä gradun kirjoittamiseen, jalkapallon seuraamiseen ja perheen kanssa kuljailuun. Kun hupilukuaikaa on vähän, kirjan laatu on ratkaiseva. Pinoni alimmainen, Minna Canthin Ihmiskohtaloita liittyy lähilukukilvoitteluuni, joka on huonolla tolalla. Kirja on aloitettu, mutta ei edisty sitten millään. Seuraavana pinossa on minulle aivan vieras Sudenlaulu, jonka nappasin kirjakierrätyshyllystä Kuopiosta. Emmi Itärannan Teemestarin kirja odottaa elokuuta ja lukemisen vapautta.

Perjantaina kävin kirjastossa etsimässä sopivaa luettavaa viikonlopuksi, kevyttä ja vaivatonta. En löytänyt haluamaani. Koska yöpöydällä makasi tuo Sudenlaulu, oli vähintäänkin loogista ottaa mukaan Suden lupaus. Samaisella kirjastoreissulla mukaan tarttui vaikka mitä uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mm. Paretskoin uusin Shell's Angles ja Kalajoen hiekat, joka on nyt sunnuntaina jo osan perhettä lukema. Kirjasta on puhuttu suu vaahdossa, ja minulle on spoilattu kirjan loppu. Pitää lukea sekin spoilauksesta huolimatta! Vaimotesti vaikuttaa vetävältä, mutta jotenkin vapaata kapasitettia tuntuu omassa päässä olevan todella vähän. Sekin siis kesken.

Lionel Shriver on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka olen lukenut häneltä vain yhden kirjan, Poikani Kevinin. Siinäpä sitä on ollutkin. Olen kiertänyt muita hänen kirjojaan kuin kissa kuumaa puuroa, odottaen sopivaa hetkeä altistaa itseni jollekin sellaiselle, mitä Poikani Kevin minulle lukijana teki. Sain kirjan Jonnekin pois bloggariystävältä ja se oli menoa samana päivänä. Olen yrittänyt lukea kirjaa pienen tirauksen joka ilta, vaikka olen tullut pelien takia myöhään nukkumaan. Teoksen aihe, vanhenevan pariskunnan elämä tavanomaisen kriisin keskellä, ei ole erityisen koukuttava, mutta käsittelytapa ja Shriverin tapa kirjoittaa ja kuvata henkilöitä on!

Jonnekin pois alkaa keski-ikäisen miehen kotoa eräänä päivänä. Teoksen ensimmäinen lause: "Mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?" aloittaa sellaisen tarinan miehestä ja hänen vaimostaan, että ainakin minä lukijana olen aivan haltioitunut. Tapahtumat ovat aivan tavallisia ja mielestäni myös tarinan henkilöt arkisia, mutta jotain erityistä teoksessa on. Minusta tuntuu, että Shriver on uuttanut jotain tiivistynyttä ihmisenä olemisesta näihin teoksiinsa, mutta hän tarjoilee tämän ihmeaineen tavallisena vetenä tekemättä itsestään tai työnsä jäljestä mitään numeroa.

Olen lukenut vasta yhden kolmasosan, teosta on vielä jäljellä jonkin verran ihanan paljon. Onni on yöpöydällä oleva hyvä kirja, joka on kesken luvun. Shriverin Jonnekin pois on onnea koko mitaltaan, vaikka pelkään, että joudun vielä suremaan tämän tarinan kanssa. Ote kirjasta:
"Glynisille matka päätöksestä tekoon oli kuin hyppy tulvivaan jokeen romahtaneen sillan raunioilta. Tosin sanottuna hänellä oli moottori, mutta sen käynnistyskytkin oli viallinen. Hän päätti tehdä jotakin, mutta mitään ei tapahtunut. Se oli synnynnäinen suunnitteluvirhe, jolle hän ei luultavasti voinut mitään."

Teos: Jonnekin pois (So Much for That)
Tekijä: Lionel Shriver
Kääntäjä: Seppo Raudaskoski
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2011 (alkuperäinen 2010)

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Paperinarujumala

Kävin hakemassa Paperinarujumalan luettavaksi kirjastosta, koska kirjaa suositeltiin luettavakseni. Hanna Hauru on minulle aivan uusi tuttavuus kirjailijana. Pienoisromaani onkin kaltaiselleni novelliaralle lukijalle heti innostusta herättävä, kun kirja silmämääräisesti osoittautuu niin lyhyeksi, että se voisi olla novellikokoelma. Huomasin kirjaston hyllyn äärellä, että häneltä on ilmestynyt useampikin kapeaselkäinen teos. Mielenkiintoista!

Nyt teoksen luettuani pidän Haurun tiiviistä ilmaisusta ja vähäeleisyydestä. Koko teos on kantta ja tekstinasettelua myöten pelkistetty, mutta juuri se luo hyvän taustan ja kontrastin päähenkilön sisäiseen myllerrykseen. Alle sadassa sivussa kerrotaan päähenkilö Laina Heinosen kohtalokas elämän rajuilma. Minä ajattelin sen psykoosiksi, joku toinen otsikoi tapahtumat toisin. Laina on töissä kaupungintalolla. Eräänä päivänä lapsuudesta tuttu viima palaa takaisin korviin ja Laina kuulee Jumalan puhuvan hänelle. Laina turvautuu sisareensa, Lianaan, jonka kanssa hän ryhtyy Jumalan työläiseksi. Lainan ja Lianan lapsuus kuplii teoksessa näkyviin koko ajan. Hauru saa ainakin minut lukijana kokemaan surua ja huolta sisarusten hyvinvoinnista. Ote kirjasta:
"Minun on vain rauhassa totuteltava elämään täällä. Joskushan minäkin kuitenkin kuolen ja pääsen täältä muistoista pois."
Lukekoon ken uskaltaa, Paperinarujumala on täräkkää tavaraa!

Teos: Paperinarujumala
Tekijä: Hanna Hauru
Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2013

torstai 3. heinäkuuta 2014

Julma maa

Hyllystäni löytyi Julma maa, joka on Moira Youngin kirjoittama nuortenkirja. Takakansi tietää teoksen aloittavan toiminnallisen trilogian. Ryhdyin lukemaan kirjaa täysin tietämättömänä kirjasta tai sen tekijästä, mikä on pelkästään hyvä. Lukeminen oli kuitenkin tyssätä heti alkuunsa.

Tarina alkaa lyhyiden lakonisten lauseiden tykityksellä. Ensimmäiset sivut eivät tekstiä tulvehdi. Aivan kuin kertoja ei kertoisi mielellään monisanaisesti, vaan olisi miltei pakotettu tiristämään ääneen vain sen pakollisen. Teos on jaettu lukuihin, joiden nimistä päätellen paikka ainakin vaihtuu tarinan edetessä. Aluksi ollaan Hopeajärvellä ja lopuksi Vapaustantereella.

Luhg ja Saba ovat kaksosia, mutta Saba-kertojan mukaan hyvin erilaisia. Saba katsoo veljeään Lughia yläviistoon ja pikkusisko Emmiä alaviistoon. Perheeseen kuuluu myös isä, perheen äiti on kuollut Emmin syntymässä. Tarinassa kaikki on ankeaa ja ahdistavaa muuttuen aina vain ahdistavammaksi. Kirjan alkuperäinen nimi, Blood Red Road, kertoo aika hyvin kirjan sisällön ja tunnelman. Väkivaltaa, taisteluita, kulkemista paikasta toiseen. Olin jo lopettamassa lukuleikin kesken, mutta sitten tuli jotain, jota en voinut vastustaa. Tähänkin saakka tarina veti kyllä, mutta minusta tuntui, etten jaksa tappelua. Tarinaan kuitenin ilmestyi mielenkiintoinen henkilö, joka toi lohtua ja järkeä mukaan niin, että päätin jatkaa. Jack ja se kaikki, mitä häneen liittyi, pelastivat tämän lukukokemuksen minulle.

Dystopia Julma maa on pääasiassa armottoman maailman laitamilla kasvaneen Saban tarina. Toisiin liittyminen ja oman toiminnan perusteet jäävät aika heppoisesti motivoiduiksi. Jo aluksi kerrotaan, että kaikki elämässä on jo lyöty lukkoon ja kohtalo määrää tapahtumien kulun. Syvemmät motiivit Saban ja kaikkien muiden toiminnalle joko selitetään seuraavissa teoksissa tai jäävät kokonaan selittämättä. Synkkyyden keskellä kaikki hupi on tervetullutta ainakin minulle lukijana ja aina välillä sitä Young tarjoilikin. Ote kirjasta:
"Ojennan mun käden Ikelle ravistettavaksi, mutta se tarttuu siihen, nostaa sen suulle ja moiskauttaa siihen ison, märän suukon.
Tule mulle vaimoksi, se sanoo. Mulla on vielä kaikki omat hampaat tallella, peseydyn kaksi kertaa vuodessa, ja sä saat puolet mun liiketoimista täällä.
Mun poskia polttelee. Kiitos ei, sanon. Yritän kiskaista käden pois, mutta Ike pitää sitä tiukasti sen rintaa vasten.
Ehkä ei nyt ihan heti, se sanoo, mutta sitten kun me on opittu tuntemaan toisemme. Vaikkapa viikon päästä. Ei haittaa, vaikka joudun odottamaan vähän. Kunhan sä vaan et hiillosta mua liian kauan, sydänkäpynen."
Lauseet pitenivät, sivut täyttyivät, juttua riitti ja luin lopuksi kirjaa yötä myöten. Saban korppi Nero tuo tarinaan omalta osaltaan mystisyyttä ja hyppii konkreettisesti kirjan sivuilla varjokuvana. Vaikka luettavaa riittää vajaat neljäsataa sivua, Julma maa on nopea lukea. Kirjan sisällön vuoksi kirja voisi olla omiaan 15-vuotiaille ja sitä vanhemmalle. Kuten nyt vaikka ihan aikuiselle, joka arvostaa reipasta menoa. Sitä riittää.

Julma maa on luettu ainakin blogeissa Tarinoiden syvyydet, Lukunurkka, Lukuholistin maistiaiset ja Kirjaneidon tornihuone.

Teos: Julma maa (Blood Red Road)
Tekijä: Moira Young
Kääntäjä: Tarja Kontro
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013 (2011)

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Sitoumuksia

Simona Ahrnstedtin Sitoumuksia on tekijänsä toinen suomennettu kirja. Olin aiemmin ottanut jo luettavakseni kirjailijan aiemmin suomennetun Unelmia ja yllätyksiä, mutta lopetin sen aika nopeasti kesken. Sitoumuksia luinkin sitten läpi innokkaasti ja viivytyksettä.

Sitoumuksia käynnistyy toisen päähenkilön menneisyyttä selvittävällä prologilla, sitten päästään keskelle vauhdikkaita tapahtumia. Ritari Markus Järv on kuninkaan palveluksessa oleva orpo piru, jolta parhaiten onnistuu tappaminen. Synkkä mörökölli joutuu onnettomien tapahtumien vuoksi ikävällä tavalla tekemisiin paikallisen mahtimiehen Henrik Sveininpojan ja hänen perheensä kanssa. Perheensä hylkimä Illiana Henrikintytär päätyy pakkotilanteessa yhteen mustanpuhuvan ritarin kanssa. Illiana on tyypillinen historiallisen viihderomaanin päähenkilö sekä ulkomuodoltaan (vaalea ja hento) että luonteenpiirteiltään (hyvä ja reipas). Siitä huolimatta tykästyin Illianaan nopeasti heti tarinan alussa ja se lisäsi lukemisen iloa kohdallani. Ote kirjasta:
"Ja hän [Illiana] ymmärsi totuuden. Hän ei ollut pirteä ja vihreä minttu eikä harmiton persilja, ei edes vaatimaton, mutta sievä kehäkukka. --- Hän oli hyvä, käytännöllinen ja hiukan multainen.
Hän oli lanttu."
Minulle on lukijana tärkeää ymmärtää ainakin jotain siitä logiikasta, jolla päähenkilöt toimivat. Pidin sekä Illianasta että Markuksesta, joka onkin aika poikkeuksellista. Illiana älykkäänä nuorena naisena joutui aika lailla miettimään omia ajatuksiaan ja päätelmiään ihmisistä ja tapahtumista. Se viehätti minua. Markus puolestaan oli kovin puolustuskannalla suhteessa toisiin ihmisiin ja hänen oli vaikea luottaa toisiin. Sekin oli ymmärrettävää.

Teos Sitoumuksia jakautui minulle lukijana kolmeen osaan. Alku ja loppu olivat mieleeni, koska niissä Markuksen ja Illianan välinen tutustuminen ja voimainkoitos pääsivät kunnolla vauhtiin. Keskellä tarinaa oltiinkin sitten ympäristössä, jossa kahden päähenkilön huomion veivät monet muut asiat. Kahden ihmisen kiintymyksen ja halun kuvauksen lisäksi Sitoumuksia pitää sisällään juonteen petoksesta, joka tuo tarinaan jännitystä.

Sitoumuksia on historiallinen viihderomaani. Tapahtumat sijoittuvat 1300-luvulle Ruotsiin. Minulle on muotoutunut jonkinlainen oma kuva tuon ajan elämästä, ihmisten maailmankatsomuksesta ja puhetavasta. Jouduin unohtamaan omat ajatukseni tätä kirjaa lukiessani, koska se olisi haitannut lukunautintoani. Epäilen vahvasti, etteivät tuon ajan (1300-luvun Ruotsi) vallassa olevan miehen ajatukset halujen tyydyttämisestä ja vaikkapa naisen nautinnosta olisi aivan sitä, mitä Sitoumuksia-teoksen Markuksen ajatukset, mutta saatan toki olla väärässäkin. Päätin siis sulkea omat ajatukseni pois ja nauttia Illianan ja Markuksen keskinäisestä tempoilusta. Ote kirjasta:
""Tiedän kyllä, mitkä ovat minun velvollisuuteni, toisin kuin sinä", Illiana kivahti vastaukseksi. Hän kääntyi ympäri. Oli parasta palata joutaviin naisten askareisiin, joita hän oli täällä tekemässä, kunnes kuolema hänet vapauttaisi. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"Illiana", Markus sanoi lauhkeasti hänen selkänsä takana. Liian lauhkeasti. Illiana pysähtyi, muttei kääntynyt ympäri."

Ahrnstedt kuljettaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Varsinkin alun dramaattiset tapahtumat olivat mieleeni. Sitoumuksia on kelpo viihderomaani, jonka Ahrnstedt pitää hyvin kasassa loppuun asti.


Teos: Sitoumuksia (Betvingade)
Tekijä: Simona Ahrnstedt
Kääntäjä: Auli Hurme-Keränen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2012)

Tämän kirjan sain arvostelukappaleena, kiitos kustantajalle.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Minua ei omista kukaan

Alan toistaa itseäni, koska huomaan taas valinneeni hyllystäni luettavaa ja taas oli kyseessä todellisiin tapahtumiin pohjaava muistelma. Toisin kuin viimeksi, kyse ei ole lapsen rakkaudesta kemiaan. Åsa Linderborg kuvaa kirjassaan Minua ei omista kukaan lapsuuttaan isänsä kanssa. Åsa ja isä, karkaisijamestari Leif Andersson, asuvat kahden Åsan äidin lähdettyä. Duunari-isällä on tyttärensä lisäksi epävarma sielu, jota mies lääkitsee juomalla.
"Iskän mielestä kaikki muut lapset olivat rumia, juroja, lihavia ja lahjattomia. Kun hän puhui lapsille, hän oli lempeä ja kuunteli tarkasti, mutta jälkeenpäin hän sanoi aina, että olipas siinä harvinaisen typerä kakara ja että sen idioottimaiset jutut olivat melkein vieneet häneltä hengen.
- Sääliksi käy se vanhempia, ei voi muuta sanoa!
Hän ei koskaan lakannut hokemasta, miten hyvä onni hänellä oli käynyt, kun hänellä oli niin fiksu ja hieno likka kuin minä."
1970-luvulta alkava tarina kertoo kaunistelematta tyttären näkökulmasta perhe-elämästä. Isän juominen olisi voinut kaataa kaiken, mutta onneksi isällä ja tyttärellä oli auttavia käsiä ympärillään. Historioitsija ja toimittaja Linderborg onnistuu kuljettamaan lomittain tarinassaan sekä yleisiä asioita (työelämän muutokset, sukupolvien eroavaisuudet) että hyvin yksityisiä asioita (kertojan oma kasvu ja kehitys).

Tämä(kin) kirja on ollut tovin kypsymässä hyllyssäni. Pidin aihetta raskaana, vaikka olinkin iloinen luettuani kirjan. Linderborgin Minua ei omista kukaan oli minulle tarina kiintymyksestä ja tyttären rakkaudesta isään.

Kirjasta sanovat sanasensa ainakin seuraavat blogit:
Lue, ihminen!
Kirjanainen
Rakkaus on koira helvetistä

Teos: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen)
Tekijä: Åsa Linderborg
Kääntäjä: Leena Peltomaa

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen
Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2008 (alkuperäinen 2007)

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Tauolta palaaminen ja blogikesä

Pöljän kotiseutumuseon pihasta Siilinjärveltä
Blogitauko oli ja meni. Tauolla tein opiskelujani eteenpäin, mutta jäihän noita vielä tehtäviksi näille tuleville viikoillekin. Omat opiskelut olisi kuitenkin tarkoitus saattaa päätökseen heti syksyn aluksi, joten otan blogiini keveän huithapeli-asenteen. Keveyteni kunniaksi kuvasin teille paikallista hirttä kotiseutumuseon pihapiiristä. Minähän luin muutakin kuin opiskelujuttuja blogitauolla ja ovelasti aikataulutin ajatuksiani lukemistani teille luettavaksi nyt kesän mittaan.

Minun täytyy tänä kesänä hupilukea "vain" omasta hyllystäni ja pitää itseni kurissa opiskelujen tähden. Kirjastoon en uskalla usein mennä, ties mitä tarttuu mukaan. Tuo omasta hyllystä lukeminen ei ole pahakaan, siellä riittää kaikenlaista lukematonta. Olen ollut pari päivää niin kanttuvei, kiitos jonkun pöpön, etten voinut muuta kuin nukkua ja lukea! Tällä hetkellä luen hyllystäni löytynyttä Moira Youngin Julma maata, joka on hyvin synkkä nuortenkirja. Vieläpä trilogian aloittaja. Siitä ehkä enemmän myöhemmin.

Olen todella iloinen, että blogiani lukevien määrä lisääntyi minun taukoillessani. Tervetuloa kaikki uudet lukijat! Toivotan kaikille lukijoille, niille säännöllisemmin lukemassa pistäytyville ja satunnaisemmille kävijoille, unohtumattomia lukuelämyksiä. Ja kiitos kaikille opiskeluissa tsempanneille, siitä on apua.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Volframin hehku

Ostan usein kirjoja hyllyyni odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Oliver Sacksin muistelmateoksen Volframin hehku. Muistoja kemiallisesta lapsuudestani ostin sen ilmestyttyä jo hyvän aikaa sitten. Välillä lueskelinkin pätkän sieltä, toisen täältä, mutta vasta äskettäin otollinen aika koitti ja luin kirjan kokonaan. Kirjailija Sacks oli minulle tuttu mm. kirjastaan Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi, jossa kuvataan neurologisia sairauksia nimenomaan ihmisen ja hänen lähipiirinsä kokemana hyvin lämpimästi ja kunnioittaen. Näin ainakin muistelen. (Jos tuo kirja kiinnostaa, kannattaa lukea aiheesta ainakin Nipvet-blogista.)


Oliver Sacksilla oli onni syntyä kertakaikkisen huimaan tiedemiesperheeseen. Sacks kertoo perheensä ja sukunsa tarinaa hyvin innokkaasti ja arvostaen. Into kaikenlaisiin henkisiin ja fyysisiin asioihin oli kulkenut jo suvussa ja yhteiskunnassa tapahtunut tieteen läpimurto näkyi monella lailla tämän pienen pojan perheessä ja suvussa. Oliver Sacksin molemmat vanhemmat olivat lääkäreitä ja Oliver itse oli perheen nuorin lapsi. He asuivat Lontoossa ja kotitalossa oli mm. lääkärin vastaanottotilat ja laaja kirjastohuone.

Sacks syntyi 1933 ja joutui vuonna 1939 sodan jaloista veljensä kanssa maalle kouluun, josta hänelle jäi huonoja muistoja. Sacks kertoi vastoinkäymisten keskellä löytäneensä lohdun numeroista ja erityisesti alkuluvuista. Teos Volframin hehku keskittyy Sacksin elämään ikävuosina 10-15. Maalta tuli kotiin Lontooseen kirjailijan omien sanojen mukaan "sisäänpäin kääntynyt ja jossain määrin häiriintynyt poika, jonka intohimona olivat metallit ja numerot".

Äidin veli Dave oli "Volframi-eno", joka oli innostunut kemiasta ylipäätäänkin, mutta piti volframia omana metallinaan ja suhtautui siihen hyvin intohimoisesti. Laajasta suvusta löytyi useita enoja, jotka seikkailivat kukin omissa kemiaan liittyvissä töissään ja tutkimuksissaan ympäri maata ja maapalloa. Osa oli keskittynyt tieteeseen, osa etsi tieteen ja kaupallisen tai teollisen toiminnan yhtymäkohtia. Volframi-eno valmistutti hehkulamppuja ja työhjiöputkia. Sukulaisten kautta kirjailija sai lapsena kaikenlaisia kemiallisten kokeiden ainesosia itselleen ja perusti kotiin kemian laboratorion. Ote kirjasta:
"Oli käytännöllistä, että huoneessa oli ovi, josta pääsi suoraan puutarhaan. Aina kun olin keittänyt kokoon jotain, joka kiehui yli, syttyi palamaan tai synnytti vaarallista höyryä, saatoin syöksyä ulos ja kaataa kaiken nurmikolle."

Oliver Sacks onnistuu muistelmateoksessaan kuvaamaan kiinnostavasti omaa lapsuuttaan, johon liittyi luonnontieteiden ihailu ja tutkiminen. Koko perhe ja suku arvosti tiedettä, vaikka heidän elämäänsä mahtui paljon muutakin, mm. teatteria, musiikkia ja kirjallisuutta. Vanhempien lääketieteellinen toiminta läpäisi koko perheen ja Sacks pääsi jo pienenä sunnuntaisin isänsä mukaan lääkärin tekemille kotikäynneille. Isän listassa oli joka sunnuntai yli kymmenen nimeä.

Teos Volframin hehku on kasvutarina, jossa on roimasti tunnetta. Se on kertomus nuoren Sacksin rakkaudesta luonnontieteisiin ja erityisesti 1800-luvun kemiaan. Intohimoisin rakkaus kesti viisi vuotta ja se nosti fiksun nuoren miehen sodan ja sodan aikaisen koulun huonon kohtelun ahdingosta takaisin elämäniloon. Kemia ja numerot innostivat todella nuorta Sacksia, josta tuli lopulta jotain ihan muuta. Se, että noin taitava ihminen päättikin keskittyä ihmisiin, eikä vaikka mustekaloihin, joista hän myös oli kiinnostunut, on siunaus meille ihmisille. Oliver Sacksista kiinnostuneet voivat lukea miehestä lisää hänen nettisivuiltaan. Käykää ainakin katsomassa hänen kuvansa sivuilta. Nyt kun olen lukenut kirjan Volframin hehku näen kuvan miehen silmien väikkeessä sen innostuneen pojan, joka hihkuu London Science Museumissa Mendelejevin jaksollista järjestelmää kuvaavan lokerikon äärellä.

Volframin hehku on tuhtia tavaraa. Sacks kuvaa menneiden aikojen kuuluisia tutkijoita ja heidän saavutuksiaan. Tutuksi tulevat ainakin Humphry Davy, John Dalton, Heinrich Hertz, Robert Wilhelm Bunsen ja Marie Curie. Nuori Sacks luki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kokeili kaikkea kirjoissa kuvattua oman taitonsa ja uskalluksensa rajoissa. Volframin hehku on silkkaa kemiaa, mutta hyvin henkilökohtaisesti ja intohimolla kerrottua.

Pidin kirjasta paljon, kirjassa on luettavaa vajaa neljäsataa sivua. Mielestäni käännös oli sujuva ja sisällön huomioon ottaen helppolukuinen. En malttanut lukea kirjaa itsekseni, vaan vähän väliä altistin perheenjäseneni kuulemaan jutun Sacksin hurjan ihmeellisestä lapsuudesta. Kirjan luettuani jäin miettimään Sacksin perheen yleistä asennetta elämään. Tekikö perheen ilmapiiri Oliver Sacksista sen, mikä hänestä tuli? Olisiko tuossa perheessä kasvaneena lapsena voinut jäädä tiedon janon ja innostuksen ulkopuolelle?

Ja lisää kysymyksiä: Mahtaakohan kukaan käyttää edes osia tästä innostavasta kirjasta kemian opetuksessa?

Teos: Volframin hehku. Muistoja kemiallisesta lapsuudestani (Uncle Tungsten. Memories of a Chemical Boyhood)
Tekijä: Oliver Sacks
Kääntäneet: Helmut Diekmann ja Arja Hakulinen

Kannen kuvitus: Stuart Haygarth
Kannen suunnittelu: Michael Diekmann
Kustantaja: Absurdia
Julkaisuvuosi: 2011 (alkuperäinen 2001)

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Rabbin katti

Kirjastosta käteeni sattui sarjakuvateos Rabbin katti, jonka olin nimeen päässeen kissuuden vuoksi valmis jättämään hyllyyn. Oma kiinnostukseni juutalaisuuteen vaikutti kuitenkin enemmän kuin kissavälttelyni, joten otin luettavan mukaani. Onneksi!

Sarjakuvateos Rabbin katti on itse asiassa kokoomateos kolmesta erillisestä tarinasta, jotka on julkaistu alun perin erillisinä ranskaksi. Päähenkilöolio ja kertoja on rabbin kissa, joka elää aluksi kohtalaisen tavallisena kissana. Hyvin pian tarinan alettua kissa saa oman äänensä aivan konkreettisesti. Kissa on ulkomuotoaan myöten varsinainen persoonallisuus, joka pystyy todella hyödyntämään uuden taitonsa. Vanhan rabbin ja hänen viehättävän tyttärensä Zlabyan arkielämä muuttuu melkoisesti.

Puhumisen taidon oppinut kissa on hyvin filosofinen ja haluaa oppia juutalaisuudesta enemmän. Sillä on lukemattomia kysymyksiä rabbille uskosta ja juutalaisuudesta. Kissa haluaa myös juhlia omaa bar mitsvaansa. Kissa haastaa rabbin toden teolla ja kertoo olevansa Jumala, joka kissan muodossa koettelee miehen uskoa. Rabbin vaatiessa kissaa puhumaan totta ja olemaan näin hyvä juutalainen, kissa kertoo olevansa "pelkkä kissa". Aika pian, itse asiassa heti kissan saatua puhelahjat, ihastuin tuohon nokkavaan otukseen.

Pidin koko lukemisen ajan tekijää naisena, mutta hänhän onkin mies! Wikipedia tietää Joann Sfarin ranskalaismieheksi, joka on sekä sarjakuvataiteilija että elokuvantekijä. Hän on tehnyt sarjakuvia paljon, joten olen ollut hänen suhteensa täysin tietämätön. Rabbin katti innosti minua erityisesti tarinansa puolesta, kuvat menivät siinä tekstin ohessa. Pidin tavasta, jolla Sfar rytmitti kuvat ja tekstin yhteen. Tekstiä oli riittävän vähän, joten tarina eteni jouhevasti ja lukeminen tuli nautinnolliseksi.

Rabbin katti tarjosi roppakaupalla tunnelmia sefardijuutalaisesta elämäntavasta, filosofisia pohdintoja elämästä ja olevaisen luonteesta ja ajankuvaa 30-luvun Algeriasta ja Ranskasta. Samaa teosta tai sen osia ovat lukeneet ja blogissaan kommentoineet ainakin Elma-Ilona blogissa Tarinauttisen hämärän hetket ja Salla Brunou blogissa Sallan lukupäiväkirja. Molempien blogeista löytyy hyviä kuvia teoksesta, toisin kuin omastani.

Teos: Rabbin katti (alunperin julkaistu kolmena albumina: Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions ja Le Chat du Rabbin 3: L'Exode)
Tekijä: Joann Sfar
Värit: Brigitte Findakly
Kääntäneet: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Kustantaja: Egmont
Julkaisuvuosi: suomalainen versio 2006, alkuperäiset 2001, 2002 ja 2003.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Tauko, saa puhaltaa

Nyt pidän kolme viikkoa taukoa blogin kirjoittamisesta oikein etukäteen ilmoittaen. Tarkoitus olisi viedä opiskelutöitä eteenpäin. Samalla käsken itseni lopettamaan (miltei) kaiken hupiluvun. Tiedossa siis gradun kirjoittamista ja tenttiin lukua.

Kaikille teille lukuihmisille toivon oikein järisyttäviä ja yllättäviä kirjatuttavuuksia tuleville kesäviikoille!

Voikukan elämän alku. Kuva Pixabaysta.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kaksi tornia

Sain päätökseen Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian toisen osan, Kaksi Tornia, jonka kuuntelin äänikirjana. Minulla oli harmittavan vähän autoilua, joten pääsin vetävään tarinaan aina vain hyvin hetkittäin ja kuunteluprosessi venyi pitkäksi ja hajanaiseksi. Hehkutin taannoin trilogian ensimmäistä osaa blogissani, Sormuksen ritarit on niin hyvä.

Kaksi tornia jatkaa hajonneen saattueen epätoivoista matkaa kohti Mordoria. Teos sisältää tämän ydintarinan lisäksi vaikka mitä jännittävää ja huokailuttavaa. Hellyyttävyyslistan ensimmäisellä sijalla minulla ovat tällä hetkellä entit. Entit ovat ihania ja sain perheeni ärsytettyä puhumalla monta päivää enttisistä. Tolkienin entti-, entvaimo- ja enttispuheiden jälkeen olen katsellut puita aivan eri silmin.

Entäpä olifantit? Ote kirjasta:
"Sam nousi seisomaan, pani kädet selän taakse (niin kuin aina kun "puhui runoja") ja aloitti:
Olen harmaa niin kuin hiiri,
iso kuin pihapiiri,
kärsäni käärmeenä kärkkyy,
kun kuljen, maa ihan järkkyy,---"
Samin lausuma kontulainen loru kertoo oudoista olifanteista. Samissa elää yhtä aikaa perinteinen, turvaa kaipaava hobitin luonto ja seikkailijan uteliaisuus uusien olentojen näkemiseen, kuulemiseen ja niihin tutustumiseen. Kuinka käykään Samin olifantin ihailulle? Ote kirjasta:
"Hämmästyksekseen, kauhukseen ja ikuiseksi riemukseen Sam näki valtavan hahmon rymistävän metsän läpi ja ryntäävän rinnettä alas. Ja isolta se näytti, valtavan suurelta harmaapeitteiseltä liikkuvalta kukkulalta. Pelko ja ihmetys saattoivat suurentaa sitä hobitin silmissä, mutta Haradin mûmak oli totisesti suuriruhoinen eläin eikä sen kaltaisia enää liiku Keski-Maassa; sen myöhempinä aikoina elävät sukulaiset ovat vain muisto sen koosta ja majesteettisuudesta."
Kaksi tornia on mitä parasta ajanvietettä. Se on hidas, mutta silti viihdyttävä ja jännittävä. Mielestäni parasta teoksessa on sen viisaus. Kuuntelin Kaksi tornia kertomuksena yksilön vaikeudesta hyväksyä ja ymmärtää vierautta ympärillään. Tolkien kuvaa maailman, jossa on paljon eri olentoja, joista useimmat ovat epäileviä toisia ja heidän erilaisuuttaan kohtaan. Kuuntelin sen myös ylistyksenä sille uskollisuudelle, jota voi ja kannattaa osoittaa omia ajatuksiaan ja arvojaan kohtaan jokapäiväisissä toimissaan. Teos on mielestäni myös kannanotto yhdessä toimimisen tärkeydelle. Vaikka Frodo on sormuksen viejänä erityisen merkityksellinen, jokainen saattueen jäsen on tärkeä omassa tehtävässään. Tässä teoksessa minulle ovat henkilöinä olleet kaikkein tärkeimpiä juuri Sam ja Klonkku/Sméagol. Kaikki tämä kuvaamani teoksen viisaus pätee toki koko trilogiaan, ei pelkästään sen yhteen osaan.

Kehuin jo aiemmin lukija Heikki Määttästä, häntä on ollut ilo kuunnella. Kaksi tornia oli välillä hyytävää kuunneltavaa juuri Määttäsen Klonkun osalta. Köysi kiusasi minuakin, kun kuuntelin Klonkun tuskaa Määttäsen välittämänä. Ote kirjasta:
"Se sattuu, se sattuu", sihisi Klonkku. "Se hyytää, se puree! Haltiat on sen punoneet, kirotut! Ilkeät, julmat hobitit! Siksi me yritetään pakoon, siksi juuri aarre! Me arvattiin, ne on julmia hobitteja. Ne tapaa haltioita, hurjia haltioita, niillä on kirkkaat silmät. Ottakaa se pois! Se sattuu."
Kuuntelu-urakan tässä vaiheessa minulla on kaksi positiivista ongelmaa. Kuinka saada autoaikaa, että saan kuunneltua kolmannen osan (noin 20 tuntia)? Haluan myös katsoa uudelleen kyseiset elokuvat. Milloinkahan se onnistuu?

Teos: Kaksi tornia (Taru sormusten herrasta 2). Alkuperäinen: The Lord of the Rings 2: The Two Towers
Tekijä: J. R. R. Tolkien
Kääntäjät: Kersti Juva ja Eila Pennanen, runot kääntänyt Panu Pekkanen
Lukija: Heikki Määttänen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: äänikirjana 2002 (alunperin 1954, suomeksi käännettynä 1974)

torstai 8. toukokuuta 2014

Opettajainhuone

Mieleenpainuva ja sisältöön sopiva kansi on Otto Donnerin suunnittelema. Erityisen hieno on pyyhekumi, jossa lukee ROMAANI! Kuva kustantajan sivuilta.
Luin Annika Lutherin kirjan Opettajainhuone lukupiiriini liityen. Luther on ollut minulle tähän saakka lukematon kirjailija, joka on kirjoittanut useita nuortenkirjoja. Nyt käsillä ollut Opettajainhuone on aikuisille tarkoitettua viihdettä. Takakansi lupaa ajankohtaista ja hauskaa aikalaisromaania.

Aiheeseen sopivasti kirja alkaa kesäloman loppupuolelta ja päättyy kevätjuhliin. Lukuvuoden mittaan kuvitteellisessa Diktoniuskoulussa sattuu ja tapahtuu niin opettajille kuin oppilaillekin. "Kaukana Töölössä" sijaitseva koulu sisältää yläkoulun ja lukion. Vaikka mukana on koulun oppilaita ja opiskelijoita, pääpaino on koulun aikuisissa ja heidän keskinäisissä kähinöissään ja kuhinoissaan. Pääosaan nousevat viisi opettajaa: pitkän työuran tehnyt Magdalena, opettajauntuvikko Freddu, herkkä Tove, kotitilanteensa uuvuttama Jenny ja kutsumustaan opettajana toteuttava Max. Ote kirjasta:
"Kun ensimmäinen koulupäivä on vihdoin ohi, Jenny Waseniusta väsyttää niin, että hän voisi vain käydä pitkin pituuttaan makaamaan ja huutaa. Hän ei ymmärrä, miten selviytyä tulevasta vuodesta. Hänelle ei ainoastaan ole annettu enemmän yläasteopetusta kuin koskaan, vaan hänestä on myös tehty luokanvalvoja kaikkien aikojen vetelimmälle ysiluokalle."
Opettajainhuone toi mieleeni täyden nyyttikestipöydän. Vierekkäin ovat karjalanpiirakat, sushi ja vadelmapavlova. Jokainen voi ottaa siitä haluamansa. Kirjan voi lukea hulvattomana hupailuna, romanttisena tarinana tai kuvauksena nykykoulusta. Pidin siitä, että tarina oli lastattu täyteen laitojaan myöten. Se juuri teki tästä tarinasta hilpeän.

Kirja oli sujuva ja viihdyttävä. Luin kirjan Opettajainhuone pitäen sen maailman mahdollisimman irti omista työkokemuksistani koulumaailmassa, koska se vertailu olisi pilannut kirjan viihdyttävyyden. Uskon, että kirjasta nauttivat eniten ne, jotka eivät tee koulussa työtä. Korjatkaa, jos olen väärässä. Ote kirjasta:
" --- Mikaela on jo edennyt seuraavaan kohtaan listallaan.
- Kodin ja koulun välinen yhteydenpito? Kuka siihen sitoutuu? Nehän ovat ymmärtääkseni oikein mukavia juttutuokioita, usein tarjotaan viiniäkin. Staffan? ---"

Teos: Opettajainhuone
Tekijä: Annika Luther
Kääntäjä: Sinna Virtanen
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Julkaisuvuosi: 2013