Perusainetta jo toista kertaa

Kiitos haasteesta, bleue blogista Sininen keskitie.
Tässä haastessa tulee kiittämisen lisäksi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään ja jakaa haaste A blog with substance eteenpäin kahdeksalle. Jätän jakamisen keskittyen kahdeksaan satunnaiseen asiaan itsestäni. Osa lukijoista ennätti jo lukea minusta kahdeksan paljastusta, joten nyt sattuneesta syystä otan homman uusiksi.

1. Sain kokea virushyökkäyksen koneeseeni ensimmäistä kertaa elämässäni aivan äskettäin. Siihen liittyi sekoiluni aiemman päivityksen kanssa. Kiitos virustorjuntaohjelman, asia on nyt kunnossa.

2. En yleensä muista uniani. Siitä olen kiitollinen. Elämä on tarpeeksi hämmentävää näinkin. Viime yönä tein opiskeluhommia pitkälle yöhön ja kun aamulla heräsin kesken unien, muistin uneni lopun. Unessa olin luennolla kirjoittamassa muistiinpanoja. Kultainen Kalervo oli luennon aiheena. Miksi, sitä en ymmärrä.

3. En ole liikunnan perään, mutta yritän tehdä "jotain". Viimein ihastukseni on sauvakävely, joka todella on hauskempaa tehtynä kuin vierestä katsottuna.

4. Luen joka ilta ennen nukkumaan menoa. Se on rutiini, iltatoimi ja tapa rentoutua. Vaikka olisi kuinka myöhäinen ajankohta, valitsen lukemisen rauhoittuakseni.

5. Olen ihastunut syvästi ja pysyvästi joihinkin julkisiin henkilöihin, joiden tekemisissä tai sanomisissa on ollut minulle jotain erityisen henkilökohtaista. Minun ei tarvitse koskaan olla oikeasti yhteydessä Leonard Coheniin ja kertoa, miten suuri merkitys hänen runoillaan ja lauluillaan on ollut ja on edelleen elämääni. Taiteella on todella merkitystä.

6. En halua elää liian vanhaksi.

7. Päättäväisyys on viehättävämpi luonteenpiirre itsessä kuin toisissa ihmisissä.

8. Minulla on vierekkäin pyykkihuoneen ovessa Lucina Hagmanin huoneentaulu Martoille ja Jacek Malczewskin julistekuva Kuolemasta.

Täällä Pohjantähden alla, osa 2

Lokakuussa hehkutin autoilun onnea, kun autossa raikaa Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Nyt onneni on jo jonkin aikaa jatkunut kakkososan kanssa. Tänään ajoin tuttua kieppiäni sateisen tuhnuisessa marraskuun pimeässä ja ainoa lohtuni oli seurata Linnan uskomatonta tarinaa Pentinkulman asukkaiden elämästä sisällissodan aikaan.

Toivoisin niin, että Akseli Koskelan elämä menisi hyvin. Mutta kuunnellessa kirjaa ymmärtää, että eihän tämä hyvin pääty. Olen kirjoittanut itselleni ylös mietelauseen "Parhaat puolemme ovat huonoimmat puolemme". Tämä pätee lisäkseni ainakin Akseli Koskelaan. Hän päättäväisyytensä ja vahvuutensa syöksee hänet tuhoon. Tänään hän johti joukkoja kohti häviötä taistelussa, eikä voinut tehdä muuta kuin parhaansa. Mutta se ei riittänyt millään. Se ei riittänyt hänen joukolleen, ei punaisille, eikä hänelle itselleenkään.

Jokainen niistä nuorista miehistä, niin valkeat kuin punaisetkin, olivat omien perheidensä, talojensa, talottomuuksiensa ja oman historiansa rajoittamia ihmisiä. Heille mahdollista olivat vain ne vaihtoehdot, jotka olivat heidän edessään. Rikas ei voinut ryhtyä köyhäksi. Torppari ei päässyt ponnistelemallakaan talolliseksi, sen oppi hautapaikkaansa tyytyvä Jussi Koskela.

Naiset eivät nouse näkyviin Täällä Pohjantähden alla 2:ssa. Tässä kakkososassa vielä ensimmäistä osaa vähemmän mielestäni. Kirja on hyvin mieskeskeinen, verrattavissa aivan kirjailija Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Joten miesten elämän syövereitä, vaimossaan kiinni olevan kirkkoherra Salpakarin, sosialismiin pettyneen Halmeen ja tuon pettymyksissään kiehuvan Koskelan Aleksin, tässä nyt saan velloa päivästä toiseen. Tämä on hyvä tapa viettää marraskuu, tuo kuukausista mörkömäisin.