Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Sydänystäväni Kirsti onnistui koskettamaan minua henkilökohtaisesti. Tiaisen uusin teos kertoo kohta 60-vuotiaasta Sirkasta, joka elää ulkoisesti katsottuna hyvin tavallista elämää. On työ, omakotitalo, Pentti-puoliso ja kolme lasta. Kaksi lapsista elää omillaan ja nuorimmainen on lähtöä tekemässä. Sirkka huolehtii hoitokotiin päässeestä äidistään, joka ei Sirkkaa kaikesta tyttären antamasta avusta huolimatta kiittele. Sirkalla on tuttavia, puuhaa vapaa-ajalla ja teoksen nimen mukaisesti tärkeimpänä ystävänä Kirsti. Kirsti ja Sirkka ovat paljon tekemissä keskenään ja Sirkka kokee voivansa puhua kaikesta pitkä-aikaiselle luottoystävälleen. Sirkka on välillä ärhäkkä läheisilleen, mutta ymmärrän sen oikein hyvin.

Teoksen aihe on ystävän menetys ja sen aiheuttama suru. Asia kerrotaan jo teoksen takakansitekstissä, joten kyse ei ole juonipaljastuksesta. Kirstin kuolema asettaa kaiken uuteen valoon. Jotenkin siedettävästä elämästä tulee sietämätöntä. Ärhäkkyys saa seurakseen levottomuuden ja väsymyksen.

Kansikuva kustantajan sivuilta.

- Ihmiset ihmettelevät, kun sinä ramppaat jatkuvalla syötöllä Kirstin haudalla.

Pentin sanavalinta loukkasi Sirkkaa. Ei hän siellä rampannut. - Mitä se ketään liikuttaa, jos minä käyn ystäväni haudalla? Kuka siellä minua kyttää? ( - - )

- Puhelet siellä itseksesi ja naureskelet, Pentti jatkoi vaivautuneena. - Onko se tolkun ihmisen hommaa?

Sirkka tunsi päälakensa hikoavan myssyssä. Posket sävähtivät kuumiksi ja rinnassa alkoi tykyttää. Hän avasi suunsa lausuakseen jotain puolustuksekseen, mutta sulki sitten suunsa, veti nahkarukkaset käteensä ja paukautti oven kiinni perässään.

Sydänystäväni Kirsti kuvaa Sirkan surua ystävän yllättävän kuoleman jälkeen, mutta myös vanhenevan naisen elämää muutosten keskellä. Tiainen kirjoittaa taitavasti ja mielestäni aika koruttomasti Sirkan tempoilusta omassa elämässään. Asiat ovat ulkoisesti hyvinkin tavallisia, mutta kerronnassa elää koko ajan myös Sirkan sisäinen maailma ja henkilökohtaiset merkitykset. 

Luin teoksen nopeasti, melkein ahmien eilisen päivän aikana. Romaanissa on 279 sivua, se etenee jouhevasti kuljettaen päähenkilö Sirkan yli hänen elämänsä synkimmän ajan. Sirkan ja Kirstin ystävyys herättää minussa paljon tunteita, jopa pientä kateutta. Lähellä säilynyt luottoystävä on arvokas asia! Tiesin teosta aloittaessani sen aiheen ja pelkäsin, olisiko romaani minulle liian surullinen. Pelkoni osoittautui turhaksi. Sydänystäväni Kirsti on kirja ystävyyden merkityksestä ja elämän tärkeydestä. Romaani ei ole surullinen. Pikemminkin se on elämänmyönteinen ja lohduttava. 

Sain teoksen arvostelukappaleena. Kiitos kustantajalle!

Teos: Sydänystäväni Kirsti
Tekijä: Marja-Leena Tiainen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Icasos

Matti Reinikka: Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

- Pahastutteko te, jos utelen teiltä vielä erästä asiaa?
- En tietääkseni ole maksanut Suomen pahastujien keskusyhdistyksen, SPKY:n, iäisyysjäsenmaksua, von Ahlstén vakuttaa.

Matti Reinikka onnistui yllättämään minut täysin novelleillaan! Nihkeilen usein turhaan lyhyiden tarinoiden äärellä, mutta nyt minulla oli Reinikan teoksen äärellä pelkästään hauskaa. Veikko Huovisen hengenheimolainen ottaa novellikokoelmassaan käsittelyyn monia nykyajan ilmiöitä. Lopputulos on parhaimmillaan riemastuttava!  

Teoksessa Paleosynnyttäjät ja muita novelleja on kymmenen novellia. Novellit ovat takakannen mukaan lempeää satiiria. Reinikka kuvaa maailmaa ja ihmisiä todellakin lempeästi. Kaikista hulluimmatkin tekemiset tuntuvat jotenkin järkeviltä ja perustelluilta. Viihdyin Somistaja-novellin vinksahtaneessa tuunausmaratonissa. Piinallisen perusteellinen Valpuri Vepsä palauttaa eräänlaiseen luonnontilaan yhden vapaa-ajan rakennuksen sisätilat ja pihapiirin. Täsmätarina kaikille kodinsisustajille!

Vanhemmuus pääsee käsittelyyn ainakin novelleissa Turbocurling ja Paleosynnyttäjät. Jälkimmäinen onkin novellikokoelman päättävä tarina. Turbocurlingissa on erityisesti huomioitu koulumaailma, joten novellia voi suositella vaikkapa opettajille ja rehtoreille veso-päivän kevennykseksi tai synkistykseksi. Novellin kirje opettajalle on riemastuttava tyylinäyte. 

Ehdoton oma suosikkini on Kielitoimiston hätäkokous. Kuuntelin sen vielä tätä kirjoittamista aloittaessani. Kirjailija on lukenut teoksensa myös äänikirjaksi, mikä on hienoa ja toivottavasti auttaa ihmisiä löytämään novellien ääreen. Linkki äänikirjaan löytyy teoksesta. Kun puolisoni heräsi, kuuntelimme yhdessä samaisen novellin alun. Hän innostui ja otti kirjan luettavakseen. Rakastan Kielitoimiston hätäkokouksen hillittyä vetoa, jota äänikirjaversio tuntuu vielä korostavan. Hätäkokous toden totta! 

Toivon, että mahdollisimman moni uskaltaa tilata kirjan luettavaksi. Teos ei ainakaan ole hinnalla pilattu. Omakustanteen hinta näyttää olevan BoD-sivuston kautta tilattuna paperikirjana 13€ ja digikirjana 7,99€. 

Teos saatu kirjoittajalta. Kiitos!

Paleosynnyttäjät on luettu myös muissa blogeissa. Teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Tuija blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Marjatta blogissa Marjatan kirjat ja mietteet.

Teos: Paleosynnyttäjät ja muita novelleja
Tekijä: Matti Reinikka
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: BoD

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

 

Kuulin oman ääneni pääni ulkopuolella, siinä oli kovin tietäväinen sävy, mutta toisaalta, niin sai ollakin. Pilperot ainakin vaikuttivat kuuntelevan.

Tutustuin Reija Wreniin Anniina Tarasovan esikoisteoksessa Venäläiset tilikirjani. Touhukas yrityksen sisäinen tarkastaja jatkaa tuoreessa kirjassa työskentelyään Venäjällä. Wren on nyt uudessa firmassa, joten töissä riittää paljon tehtävää. Alati kriittisen palkkatyön lisäksi Wreniä työllistävät oman äidin aiempien vaiheiden selvittely ja välillä myös entisen miesystävän välttely. Asuminen kimppakämpässä ei sekään ole kaikista yksinkertaisin ratkaisu.

Kuoleman kulissien laji on jännityksen, huumorin ja viihteen välimaastossa. Tarasovan romaani on ehdottomasti viihdyttävä. Viimeksi nautin ruokakuvioista, nyt hupia riitti hulluissa työkuvioissa. Ote teoksesta: 

Olin ainakin onnistunut törppäämään Anan vastuulle ensi vuoden puolelle osuvien toimiston avajaisjuhlien järjestämisen Pietari-Paavalin linnoitukseen. Kyseessä oli täysin turha ja aikaavievä tehtävä, joten olin joutunut naamioimaan sen itsenäisesti hoidettavaksi projektiksi. Miko joutuisi kielipuolena toimittamaan jonkinlaista projektin talonmiehen virkaa.

Kuoleman kulissit on edeltäjänsä tapaan myös työelämän kuvaus. Tiiminvetäjänä työskentely tuntuu olevan kirjan perusteella ihan kamalaa hommaa. Wren on koko ajan puun ja kuoren välissä liukumassa kohti hulluutta. Firmassa ja sen organisaatiossa on liian monta liikkuvaa osaa ja työpäivät täyttyvät säätämisestä ja oman paikan petaamisesta. 

Kiitän Tarasovaa erityisesti virkeästä kielenkäytöstä. Tässä esimerkki siitä ja päähenkilön viihdyttävyydestä:

Minun oli vaikea olla taputtamatta sieviä pulleroisia käsiäni. Säästöt tylsissä perustarpeissa kuten hiustuotteissa tarkoittivat enemmän rahaa kaljaan, sikareihin ja georgialaiseen ruokaan.

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta. Kiitos!

Teos: Kuoleman kulissit
Tekijä: Anniina Tarasova
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Gummerus

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta

Viivi Rintasen teoksessa Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kerrotaan mielenterveysongelmista. Rintanen kuvaa teoksen alussa sen syntyprosessia. Hän pyysi ja sai ihmisiltä tarinoita heidän kokemastaan hulluudesta. Rintanen piirsi ja julkaisi tarinat nettisarjakuvina. Tässä käsillä olevassa teoksessa on niistä 12. Rintasen työskentelyprosessiin liittyi myös oma psykoterapia, joka sekin näkyy teoksessa. Rintasen Sarjakuvaterapiaa arvostaa ihmistä ja hänen elämäänsä. Se avaa näkymän toisen ihmisen kokemukseen ja elämän vaikeuksiin. 

Teos jakautuu kolmeen osaan. Kaikki on työtä, Miks mä oon tällainen klisee ja Millainen nainen kuvaavat teoksen aiheita. Teoksen lopuksi esitellään henkilöt, jotka ovat tarinansa Rintaselle kertoneet. Osa heistä esiintyy omalla nimellään, osa nimimerkillä. Olen lukenut teoksen nyt useampaan kertaan. Ensin luin sen kokonaan. Tarinat peräjälkeen olivat melkein liikaa, yhdenkin ihmisen elämänkipu tuntuu omassa kehossa ja välillä pitää ottaa välimatkaa teokseen ja sen tarinoihin. Kun teosta lukee pala kerrallaan, voin hiljentyä ja käsitellä edes jotenkin lukemaani ja näkemääni. Jo pelkästään yksittäinen kuva sivulla puhuttelee ja herättää tunteita ja muistoja. 

Teoksessa vuorottelevat Viivin ja yhdentoista muun henkilön elämäntapahtumat. Psyykkinen sairaus ja päihdeongelmat tuottavat paljon tuskaa ja kasvattavat koettua välimatkaa toisiin ihmisiin. Ero oman elämän ja somen kimalleseinän välillä on raastava. Vanhemmat, lapsuudenperhe, muut lapset koulussa, työkaverit ja puolitutut kauppareissulla voivat satuttaa todella pahasti tai syventää jo tehtyjä haavoja entisestään. Sairastunut ihminen on niin vähissä voimissa, että arkisista asioista suoriutuminen on vaikeaa. Teoksessa on vanhempia, jotka eivät jaksa ja aikuisia, jotka muistelevat oman vanhempansa jaksamattomuutta. 

Rintasen teoksen lukeminen tekee kipeää, mutta luulen sen olevan toivottu vaikutus. Samaan aikaan teos myös lohduttaa. Se kertoo, etteivät ihmiset ole ongelmineen ja sairauksineen yksin. Moni ihminen kärsii ja autettuna ajan kanssa myös kykenee toipumaan. Teos on myös kiitos auttajille. Tarina alkaa keskustelusta psykoterapian aloittamisesta. Myös tarinan lopussa ollaan psykoterapeutin vastaanotolla. Niiden keskustelujen väliin mahtuu paljon tunteita ja oivalluksia.

Nautin Rintasen kuvien värimaailmasta, joka elää tunnelmasta toiseen. Synkkiä tunnelmia teoksessa riittää, mutta on siinä paljon valoa ja heleitä värejäkin. Värikentät laajenevat ruutujen ulkopuolelle ja ovat todella hienoja. Teoksen värit vaativat minulta yhden selailukerran, jolloin keskityn vain niihin. 

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa tänä vuonna Jon Karvinen haastatteli Viivi Rintasta teoksen syntyprosessista ja sen merkityksistä. Hieno haastattelu, joka kannattaa kuunnella. Piirtämiseen liittyvä tekniikkapohdinta on minulle kuulijana erityisen antoisa. 

Viivi Rintasen aiemman teoksen Mielisairaalan kesätyttö luin lokakuussa 2015. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

Teos: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Tekijä: Viivi Rintanen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Mila Teräs: Amiraali

Vielä tulee sellainenkin päivä, jolloin mä en tarvitse yhtä paljon rohkeutta ja voimaa kuin tänään liikkuakseni kadulla jossakin passien, lippujen ja tunnusten välissä, niiden tavoittamattomissa. 

Jonakin päivänä ei enää tarvita syitä eikä selityksiä. Sinä päivänä omana itsenäni oleminen ei ole minulle mikään erityinen uroteko.

Olen lukenut Mila Teräksen uutuusteoksen Amiraali nyt huolella, itse asiassa kahteen kertaan. Aloitin kuuntelemalla teoksen alkuosan. Kävelin teosta kuunnellessani Tampereella, joten paikannan Amiraalin nyt Särkänniemen ympäristöön, Sara Hildénin taidemuseoon ja syksyn keltaisiin lehtiin. Jossain vaiheessa tartuin paperikirjaan ja luin teoksen alusta loppuun. Sitten päädyin kuuntelemaan vielä lopun uudelleen äänikirjana.

En löytänyt teoksesta kannen suunnittelijaa. Pidin kannesta jo ensisilmäyksellä, mutta vielä enemmän teoksen luettuani.

Amiraali kertoo nuoresta Niilosta, joka asuu isovanhempiensa kanssa. Hänen vanhempansa eivät ole Niilon elämässä mukana, mutta isovanhemmat ovat asettuneet vanhemmiksi hyvin tai erinomaisesti. Niilo on mielestäni ihana, hän kirjoittaa järjestääkseen asioita ja näkee kauneuden ympärillään.

Teräksen teos kertoo nuoren kasvusta. Niilo pohtii itsekseen ja kavereidensa kanssa itseään ja tekee kokeiluja. Osa uusista jutuista johtaa seuraaviin uusiin asioihin ja kokeiluihin. Hyvä niin! Kynsilakka, meikki ja uudet vaatteet ovat mahdollisia ja kokeilemisen arvoisia. Ote kirjasta:

Nainen mussa on kasvanut, ottanut tilaa. Siinä on jotain ylitsevuotavaa, kirkasta, röyhkeää, vaikeasti kontrolloitavaa. Naamioituminen ja pukeutuminen pelkästään mieheksi tuntuu joka päivä yhä vaivalloisemmalta.

Ja kun mä annan naiseuteni loistaa, myös miehuuteni nostaa päätään. Niin kuin kaksi kuvaa olisi tallentunut päällekkäin: mun feminiinisyyteni ei vähennä maskuliinisuuttani.

Amiraali on hyväksyvän lempeä ja vapauttava lukukokemus.

Niilon ystävän Hermannin kautta teokseen tulee tummempia sävyjä. Hermannin elämä on teoksen alkupuolella aika lailla kodin hämärässä. Hermannin uupumus ja haluttomuus muodostavat vastaparin Niilon värikkyydelle, sinnikkyydelle ja uteliaisuudelle. Olen iloinen, että Hermannilla on Niilo ystävänään. Nahistuneiden teepussien ja ohuiksi hiutuneiden lakanoiden keskelle löytyvä kesän levoton tuoksu on ihan parasta!

Amiraali kertoo, että elämää voi elää monella lailla. Ihmiset saavat nauttia itsestään ja toisistaan. He saavat yrittää, kompastua, nousta ylös ja muuttaa suuntaa. Niilon elämässä ja pään sisäisessä todellisuudessa tapahtuu paljon teoksen aikana. Teräksen romaani on rohkaiseva ja antaa lukijalleen perhosen keveät siivet. Teos sopii hyvin yläkoululaiselle ja sitä vanhemmalle lukijalle. Romaanissa on 172 sivua, se ei ole mahdoton luettava vähemmän harjoitelleelle lukijallekaan. Kokenut lukija puolestaan ilahtuu tekstin monista sävyistä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Amiraali
Tekijä: Mila Teräs
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Otava

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

Pyysin Italia-kaipuussani luettavakseni Stresa-kustantamon uutuuskirjaa, joka sijoittuu kyseiseen maahan. Sainkin teoksen Siskoni Italiassa, jonka kansikuva on ihanan vehreä ja houkutteleva. Teoksen takakansiteksti kertoo sen olevan jatkoa Toivasen esikoiskirjalle Pyhä perhe. Lähdin siis lukemaan teosta luovasti toisesta osasta.

Mirja on tullut Suomesta sisarensa Terhin luo Italiaan. Mirja on näyttelijä ja naimisissa Juhan kanssa. Juha on kiinni työkuvioissaan, mutta ennättää piipahtamaan Mirjan luona Italiassa. Mirjalla on Marko-poika, joka on äitinsä mukana matkalla. Markon kautta tarinaan tulee myös brittinuoria, jotka ovat puutarhatöissä Terhin ja hänen puolisonsa kartanossa. Myös Marko ja Mirja osallistuvat puutarhan kunnostukseen.

Romaanissa Siskoni Italiassa on paljon kaikkea. Teos ei onnistunut pitämään minua imussaan koko tarinan ajan. Kiinnostuin nuorista ja heidän muuttuvasta tilanteestaan. Myös Mirjan ja Juhan kuviot herättivät minut. Merkitsin muistiin henkilöitä Mirjan ympärillä, mutta esimerkiksi edellisen sukupolven kuviot olivat hivenen vaikeita hahmottaa. Isäpuoli Hannun omaehtoisuus ja itsetuhoisuus herättivät myötätuntoni nimenomaan omaisen näkökulmasta tarkasteltuna. Lopullisesti tarinan palaset loksahtelivat kohdilleen, kun Toivasen kirjan luettuani kävin lukemassa Riitta K:n tekstin Kirja vieköön -blogista. 

Siskoni Italiassa ei nyt antanut minulle haluamaani Italia-huumaa. Siitä ei voi kirjaa tai sen kirjoittajaa syyttää. Omapahan on nälkäni. Pirjo Toivasen teos kertoo perhe- ja sukusuhteiden monimutkaisuudesta. Romaanissa on paljon henkilöitä ja tapahtumia. Osaa teoksen tarinoista yhdistää päihteiden ja lääkeiden käyttö aina ongelmiin asti. Teoksen kannet suljettuani tärkeimmäksi jää läheisten suru päihdeongelman äärellä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Siskoni Italiassa

Tekijä: Pirjo Toivanen

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Stresa

Helsingin Kirjamessut vuonna 2020

 

En ollut aivan vakuuttunut etäkirjamessuista ennen varsinaista toteutusta, mutta nyt olen kiitollinen tästä kokemuksesta. Olin työssä torstaina ja perjantaina, mutta pystyin jo vapaahetkinäni seuraamaan messuja pieniä palasia kerrallaan. Se ei olisi normaaliolosuhteissa onnistunut. Perinteinen kirjamessuille osallistuminen vaatii pääkaupungin ulkopuolella asuvalta matkalippujen hankintaa, mahdollisesti yöpaikan etsintää, aikataulun laadintaa ja merkittävää rahallista satsausta. Nyt koronan vuoksi kaikki tämä loisti poissaolollaan. Kannettava tietokone tai puhelin riitti hankitun lipun lisäksi kirjanautintoon. Nautin niin paljon näistä kirjamessuista! 

Ilahdun omarytmisyydestä ja vapaudesta. Etämessut mahdollistivat kirjahaastatteluihin syventymisen yömyöhään tai aamulla teekupin ääressä. Mitä ennätin kuunnella varsinaisina messupäivinä? Kuuntelin Ken Folletin esittelyn ja haastattelun. Syvennyin Elizabeth Stroutin ja Sofi Oksasen keskusteluun. Virkistyin Elina Kilkun ja Janne Saarakkalan esitellessä uutuusteoksiaan. Nuo kolme olivat etukäteen varmoja kuunneltavia minulle, mutta onnistuin myös kuuntelemaan kaikenlaista aivan yllättävää. Mainitsen niistä kaksi: Kuuntelin Ulla-Maija Paavilaisen ja Kirsti Räikkösen keskustelun Kirsti Paakkasen elämäkerrasta. Phillip Teir haastatteli Otto Gabrielssonia hänen teoksestaan Rikkaruoho. Molemmat esitykset katson varmaankin vielä uudelleen. Yllättävät löydöt ja itseäkin kummastuttavat innostukset ovat aina parasta antia kirjamessuilla. Koin niitä myös etämessuilla.

Parasta on, että messut jatkuvat kohdallani vielä pari viikkoa. Kokoaikalipulla voin kuunnella messuesityksiä 8.11. asti. Aivan loistava juttu!

Kiitän jo tässä vaiheessa Helsingin Kirjamessuja. Minusta messut onnistuivat hyvin tässä ikävässä pandemiatilanteessa. Toivon, että jatkossakin osa messuohjelmasta olisi myös verkon välityksellä seurattavissa. Toivon myös, että kustantajat hyödyntävät haastatteluita messujen jälkeenkin ja antavat esimerkiksi äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille opetuskäyttöön kirjailijahaastatteluita tai edes osia niistä. 

Sain Helsingin Kirjamessuille kokoaikalipun. Sain myös lippuja jaettavaksi blogini seuraajille. Kiitos lipuista!

Julian Fellowes: Snobit

Näin jälkikäteen sanoisin, että jonkinlaisen viitteen tulevasta antoi Edithin suu, tuo kristallinen suppusuu, hänen selvärajaiset, etten sanoisi kaiverretut huulensa, jotka tuovat mieleen neljäkymmentäluvun filmitähdet.

Puhumattakaan ihosta. Periaatteesta englantilaisen ei pidä mennä lausumaan kohteliaisuuksia maanmiehensä ihosta muuten kuin äärimmäisessä hädässä, kun muuta kehuttavaa ei kerta kaikkiaan ole. Hyvä iho nouseekin tämän tästä esille, kun puhutaan vähäpätöisemmistä kuninkaallisista. Oli miten oli, olen nähnyt tuskin koskaan ihastuttavampaa kasvojen ihoa kuin Edith Laverylla: siloinen, heleä, pastellinsävyinen, ikään kuin täydellisesti vahattu. 

Snobit on taitava ja täysin hallittu tarina luokkapelistä brittiläisen yläluokan liepeillä ja sen ytimessä. Teos on nautinnollinen romaani tavoitteista, sosiaalisesta elämästä ja oman paikan petaamisesta. 

Romaanin kirjoittaja Julian Fellowes on monelle tuttu Downton Abbey -sarjan käsikirjoittajana. Romaaneista, elokuvista ja sarjoista seurattu brittiläinen yläluokkainen maailma heläjää tämänkin teoksen taustalla, vaikka se ei teoksen maailmassa menneisyyttä olekaan. 

Romaanissa seurataan 27-vuotiaan Edith Laveryn tavoitteellista luokkanousua. Edithin äidillä on oma osuutensa tyttären elämän päämäärissä. 

"Ei Edith ole ainoa syyllinen. Totta kai minä näen sen. Se hänen kamala äitinsä on täyttänyt tyttärensä pään Barbara Cartlandin hupsutuksilla. Minkä Edith sille voi?"

Teos sijoittuu 1990-luvulle. Vuosikymmenet ja -sadat tosin vain heilahtavat lukijan näkökentän laidalla, kun yläluokan oleskelutilat, puutarhat ja juhlat tuntuvat toistuvan ajasta aikaan hyvin samankaltaisina. Muutosta ei todellakaan haeta. Ote teoksesta:

Brittiläisellä yläluokalla ei ole yleensä tapana valittaa. Vallitsevan mentaliteetin mukaan asioita "ei kannata vatvoa". Riuska kävelyretki ja tuhti paukku ovat patenttilääkkeitä niin sydämeen kuin lompakkoon kohdistuneeseen iskuun. - - Yläluokka on aidosti ymmällään työväenluokan suremistavoista, ääneen nyyhkivien äitien taluttamisesta kirkkoon puhumattakaan valokuvista, joissa kyynelehtivä leski lukee kaatuneen sotilaan "viimeistä kirjettä". 

Lordi ja lady Uckfield uskovat vakaasti jälkikasvun löytävän puolison omasta yhteiskuntaluokastaan. Heidän poikansa Charles on jo aikuinen ja tuntee vanhempiensa odotukset niskassaan. Kenestä tuleekaan Charlesin puolison ja siis kreivitär Broughton? Kauneus, yläluokkaiset käytöstavat ja erityisesti syntyperä ovat suuressa arvossa näissä piireissä. 

Nautin paljon Snobien maailmasta ja sosiaalisista kähinöistä. Teos on vahvan satiirinen ja kriittinen, mutta onnistuu samalla olemaan myös ymmärtävä yksittäisen henkilöiden valintojen suhteen. 

Sain teoksen kustantajalta e-kirjana, mutta päädyin kuuntelemaan Snobit äänikirjapalvelusta. Huomasin kävelylenkeilläni ilmeileväni kuunnellessani kirjaa! Juonenkäänteet heilauttivat sosiaalisen pelitilanteen uusiksi useaan otteeseen. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Snobit (Snobs)
Tekijä: Julian Fellowes
Suomentaja: Markku Päkkilä
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäinen 2004)
Kustantaja: Otava

Emilia Laatikainen: Kadonneet

Emilia Laatikaisen Kadonneet on surullinen, mutta ehdottoman tärkeä teos. Kadonneet kuvaa kadonneita suomalaisia, joita kaikkia ei edes ole huomattu alun perin kadonneiksi. Laatikainen tuo sarjakuvateoksessaan myös esiin tosiasioita katoamisesta. Sinänsä ihminen saa kadota. Henkilön etsiminen aloitetaan, jos henkilö on vaarassa, rikoksen uhri tai kykenemätön huolehtimaan itsestään.

Jokainen kadonnut on saanut oman sivun Laatikaisen teoksessa. Heistä kerrotaan nimi, ikä ja tuntomerkit. Ääneen pääsevät läheiset ja viranomaiset. Sivun ruuduissa kerrotaan tärkeimmät tiedot katoamistilanteesta.   

Sarjakuvateoksen Kadonneet voi lukea nopeasti. Kuvat ovat selkeitä ja teksti on niukkaa ja asiallista. Kaiken selkeyden äärellä lukija voi syventyä teoksen sisältöön ja merkitykseen. Kadonneet esittelee kadonneita ihmisiä. Nuorimmat heistä ovat 15-vuotiaita, vanhimmat eläkeläisiä. Osan katoamisen tarina on tuttu lehtien sivuilta, mutta enemmän on heitä, jotka ovat kadonneet hiljaa ja joiden tarina ja tilanne on jäänyt vieraaksi sanomalehtiä ja uutisia seuraaville.

Huoli läheisistä, heidän hyvinvoinnistaan ja turvallisuudestaan ei ole vieras minullekaan. Laatikainen onnistuu käsittelemään hyvin vaikeaa ilmiötä neutraalisti ja kunnioittavasti. Teos saa minut surulliseksi, mutta niin saa ollakin. Osan kohdalla lyhyessä tarinassa käy ilmi paljon huolenaiheita, osan tarina ei anna mitään vihjettä tapahtuneen katoamisen syistä. Osan kohdalla kyse voi olla sattumasta ja huonosta onnesta. 

Yksittäisistä tapahtumista muodostuu yleisempiä kohtaloita. Kuka kuulee huoleni? Voiko toiselta ihmiseltä pyytää apua? Laatinen toivoo, että huolehtisimme itsestämme ja omasta hyvinvoinnistamme. Hän toivoo myös, että olisimme kiinnostuneita läheistemme voinnista. Viimeisellä sivulla kuvissa on huolta ja kyyneliä, mutta myös lohtua ja halauksia.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Voin lähettää arvostelukappaleeni henkilölle, jota teos kiinnostaa. Ole yhteydessä sähköpostilla! 

Linkki Helsingin sarjakuvafestivaalin sivulle, jossa kuvia teoksesta.

Linkki Helsingin sarjakuvafestivaalien haastatteluun syyskuulta 2020. Onni Mustonen haastattelee Emilia Laatikaista teoksesta.  

Teos: Kadonneet
Tekijä: Emilia Laatikainen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Helsingin Kirjamessut ovat tänä vuonna verkossa + messulippuarvonta

Kaupallinen yhteistyö: Helsingin Kirjamessut

Saan Helsingin Kirjamessuilta kokoaikalipun itselleni ja kuusi jaettavaa kokoaikalippua blogini lukijoille. Kolme lippua jaan blogini FB-sivun kautta ja kolme blogini kautta.

Tänä vuonna Helsingin Kirjamessut ovat verkossa. Korona rajottaa toimintaamme, joten tänä vuonna emme vaeltele Messukeskuksessa kirjojen ja kirjanystävien keskellä. Verkkomessut mahdollistavat kuitenkin kirjakeskustelujen kuuntelun omassa tahdissa kotona. 

Helsingin Kirjamessut ovat 22.–25.10. Kokoaikalipulla pääsee päiväkohtaisiin sisältöihin ja tallenteisiin 22.10.–8.11. Tämä mahdollistaa ohjelman läpikäymisen omaan tahtiin ja vapaassa järjestyksessä.

Olen saanut jaettavaksi kokoaikalippuja blogini lukijoille. Ensimmäinen arvonta on Facebookin puolella. Siellä jaan kolme lippua. Toisen arvonnan pyöräytän täällä blogini puolella nyt.

Jos haluat kokoaikalipun Helsingin Kirjamessuille, kommentoi tähän postaukseen. Kolme ensimmäisenä kommentoinutta saa kokoaikalipun. Huomaa, että kommentit näkyvät viiveellä, koska viestit näytetään vasta hyväksymiseni jälkeen. Liput ovat digitaalisia, joten lähetän voittajien liput sähköpostilla. Sähköpostiosoitteeni löytyy blogin oikeasta sivupalkista. Varaudu siis lähettämään minulle sähköpostiosoitteesi lipun toimittamiseksi.

Lippujen saajat ovat nyt tiedossa. Kommentoijista kolme ensimmäistä saavat lipun, kunhan tiedossani on heidän sähköpostiosoitteensa. Kiitos osallistuneille! / Lisätty 16.10. klo 14.55

Tässä kirjamessutärppini:

22.10. klo 10.30–11.00 Kertomuksen vaarat

Vastapaino julkaisee tänä syksynä tietokirjan kertomuksellisuudesta. Uutuuskirja tarkastelee tarinallisuutta kriittisesti. Kertomuksista on jo puhuttu paljon, mutta aihe innostaa minua vieläkin. 

23.10. klo 17.00–17.30 Mistä kieli meihin tulee?

Vastapaino julkaisee myös toisen minua kiinnostavan tietokirjan nyt lokakuussa. Teoksen kirjoittaja Anneli Kauppinen on suomen kielen dosentti ja kielikasvatuksen professori emerita. Ihmisen kielenoppimisessa jäljittelyn taito ja sosiaalinen herkkyys ovat merkityksellisiä.

Reetta Aallon Vadim-romaanista keskustellaan 23.10. klo 12.30–13.00. Kuumeinen rakkaus ja rosoinen nuoruus kiinnostavat minua kirjallisessa mielessä. Esikoiskirjailija Aalto on minulle uusi tuttavuus, kun taas Elizabeth Strout on hyvinkin tuttu. Rakastan Stroutin romaaneja! Häntä pääsee kuulemaan 24.10. klo 12.00–12.30, kun hän puhuu teoksesta Pikkukaupungin tyttö. 

Sarjakuva innostaa minua aina, joten haluan nähdä ja kuulla haastattelun, jossa ääneen pääsevät Liv Strömqvist ja Mo Romanova. Molempien sarjakuvateoksia olen lukenut. Heitä haastattelee Ina Mikkola 22.10. klo 12.00–12-30.

Viisi vinkkiä riittäköön. Omat suosikkisi löydät messuohjelmaa tutkimalla. Mikä sinua messutarjonnassa kiinnostaa?

Terhi Tarkiainen: Kitty eli kuinka mies tuhotaan

Nautittavaksi tukevan aamiaisen yhteydessä, jonka jälkeen vähintään puolen tunnin lepo runouden parissa. Päivällisen jälkeen huolehdittava riittävästä liikunnasta, esimerkiksi vaunuajelulla raittiissa ilmassa. Toinen lääkeannos kevyen illallisen päätteeksi, jonka jälkeen sivistynyttä keskustelua aviopuolison kanssa ja aikainen vetäytyminen omaan vuoteeseen. Toistetaan kunnes raskaudet päättyvät tai leskeys alkaa.

Terhi Tarkiaisen Kitty eli kuinka mies tuhotaan on kirpeä tarina naisen kamppailusta omasta tilasta 1740-luvun Lontoossa. Tarinan alussa perheen tytär toivoo voivansa olla mukana apteekkari-isän työssä. Tytär Kitty Blackstone on lukenut, neuvokas ja itsepäinen nuori nainen. Tarkiainen osaa ihanasti lisätä kierroksia romaanissaan, sen opin jo hänen esikoisensa, Pure mua, kanssa. Niin nytkin. Surkeuksia tapahtuu, sitten yhtä sun toista ja kohta Kittyllä on ongelmia ja vielä suurempia ongelmia. Voi Kittyä!

Jo takakansi tietää kertoa Kittyn joutuvan naimisiin vastoin tahtoaan. Kitty on melkoinen tapaus. Hän ei jää odottelemaan pelastajaa. Ote teoksesta kohdasta, jossa Kitty keskustelee ystävänsä Charlotten kanssa puolison ominaisuuksista:

Kiersimme heidät niin kaukaa kuin ahtaassa huoneessa saattoi. "Ehkä sinun tehtäväsi vaimona on löytää miehesi hyveet ja jalostaa ne täydellisyyteen."

Katsoin Charlottea pahasti. "Jos minun on koverrettava esiin jotain hyvää tuosta viiniä kittaavasta villisiasta, tulen tarvitsemaan kunnon veitsen."

Kittyn elämässä apteekki ja kosto ovat ylitse muiden. Vanha puoliso, lähipiiriin naimakaupan yhteydessä löytyneet nuoret miehet ja ystävä Charlotten omat pyrkimykset sotkeutuvat kaikki Kittyn elämässä melkoiseksi vyyhdeksi. Luottopalvelijat Molly ja Thomas auttavat Kittyä vaihtuvissa tilanteissa. 

Kaikki ei ole ensivaikutelman mukaista. Kitty joutuu tarkistamaan käsityksiään. Itse Kittykin kokee jonkinlaisen muutoksen ainakin minun silmissäni. Välillä hän suistuu suruun ja kaaokseen. Välillä todellisuus ja kuvitelmat limittyvät tavalla, joka paljastaa Kittyn pelot ja toiveet lukijalle. Kipu ja rankaisu saavat seurakseen nautinnon. Ote teoksesta: 

En kuule tunnustusta, joten jatkan - -.

"Se on hirvittävä tunne, eikö olekin, kun menettää vallan omaan itseensä? Kun joku satuttaa, eikä voi muuta kuin antaa sen tapahtua."

Tarkiaisen Kitty on viihdyttävä ja runsas teos, jossa riittää jännitettävää. Alun lainauksessa on muokattu käyttöohje eliksiirille, jota määrätään toistuvista raskauksista rasittuneille naisille. Keittäjättären epämiellyttävyyttä verrataan mäyrään keskitalvella ja sydän hakkaa kuin teurastajan kirves jouluaattona. Nautin Tarkiaisen kielenkäytöstä ja teoksen leikkisyydestä synkemmistäkin sävyistä huolimatta. Tarkiaisen teos kannattaa siis ehdottomasti lukea!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Kitty eli kuinka mies tuhotaan
Tekijä: Terhi Tarkiainen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Tammi

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Minulla on pieni tekninen ongelma. Olen sellainen kirjailija Holman kuvaama keski-ikäinen kulttuuritäti, joka huokailee hänen teostensa äärellä. Ja nyt haluaisin olla yllättävä ja toimia vastoin odotuksia. 

Luin Holman uutuusromaanin loppuun tänään tamperelaisen kolarikorjauksia tekevän yrityksen odotustilassa. Maski naamalla silmälasit huurtuvat, vaikka lukisi kuivin silmin. Ihan siihen en pystynyt.

En ajattele kirjailija Antti Holmaa ja Kaikki elämästä(ni) -teoksen Anttia aivan yhdeksi ja samaksi ihmiseksi. Haluan suojella itseäni lukijana ja ulottaa saman suojelun kirjailijoihin ja jopa fiktiivisiin hahmoihin asti. Teos kuljettaa Lapualta Los Angelesiin muutaman pysähdyksen kautta. Samalla tulee läpikäytyä välähdyksenomaisesti kertojahenkilön onni, autuus, ahdinko, häpeä ja haaveet. Ote teoksesta: 

Se oli sisäistettyä tietoa siitä, että ihmisellä on elämässään kaikenlaisia tilanteita selvitettävänään ja jokainen pyrkii suoriutumaan niistä parhaansa mukaan, sellaisin keinoin kun osaa. - - Jostain syystä syytin Päiviä - - ja kirjoitin hänelle vihamielisen kirjeen, mutta Päivi ei mennyt miksikään, hän kirjoitti minulle kirjeen takaisin. Se oli runomuodossa ja siinä käsiteltiin sitä, miten paha mieli saattaa joskus ottaa meistä yliotteen.

Löysin itseni ja puolet tuntemistani ihmisistä teoksesta. Kuolema ja kaiken menettäminen on ulottuvilla kaiken aikaa. Riemu ja julmuus kulkevat teoksen maailmassa käsi kädessä, vaikka paljon on pelkkää surkeutta, haparointia ja huomisen odottelua.

Luin Kaikki elämästä(ni) miltei kokonaan myöhään illalla, juuri ennen nukkumista. Aluksi luin teosta ääneen puolisolleni, mutta oma uneni laukkasi syyskuussa kohtuutta ja järkeä karkuun niin, että ryhdyin lukemaan ihan vain hiljaa. Minulle Holman Kaikki elämästä(ni) on syvästi terapeuttinen teos. Olen teosta lukiessani miettinyt omaa elämääni vähintään yhtä paljon kuin päähenkilön elämää.

Teoksen paperikannet ovat vaaleanpunaiset. Kannen punaposkinen Antti Holma istuu tuolilla. Hänellä on sylissään Antti Holman kirjoittama kirja. Punaposkisuus ja alaspäin painetut suupielet kertautuvat sisäkkäisissä kuvissa. Paperikansien alla on piirros, jossa teoksen tapahtumapaikat ovat sulassa sovussa limittäin. Palmut, Vapaudenpatsas, ehkäpä Neitsytpolku Helsingistä ja Kansallisteatteri paljastavat hempeän pinnan alta toisenlaisen maailman. Myös Kaikki elämästä(ni) saattaa vaikuttaa pinnaltaan röyhkeämmältä kuin onkaan. Pohjimmiltaan se saa huokaamaan ja toteamaan, että ihmiset ovat niin samanlaisia ja kaiken mahdollisen rakkauden arvoisia. Ote teoksesta:

Jos ihminen jotain nimittäin kaipaa, niin tulemista nähdyksi juuri sellaisena kuin itse haluaa. - - Kaikki kurottavat kohti toista - - , mutta valitettavasti elämä on rakennettu sillä tavalla, että jos ylipäätään saa toisen kääntymään, tämä näkee aivan muuta kuin oli tarkoitus: vain pinnan tai, mikä  pahempaa, pinnan alle, missä kaikki peitetyt asiat ovat ja minne vain jumalan pitäisi nähdä, eikä mielellään hänenkään.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Kaikki elämästä(ni)
Tekijä: Antti Holma
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Otava

Kate Quinn: Metsästäjätär

Kate Quinnin Metsästäjätär on yllättävän koukuttava seikkailu epätoivosta, kostosta ja henkiinjäämisen halusta. Ennen tätä romaania luin saman tekijän toisen suomeksi käännetyn teoksen, Koodinimi Alicen.

Metsästäjätär tapahtuu useassa aikatasossa. Kertojina vuorottelevat Jordan, Ian ja Nina. Teoksessa on myös kaksi muuta tekstiä, jotka selittävät omalta osaltaan tapahtumia ja teoksen aloittava prologi, jossa teoksen nimihenkilö pääsee ääneen.

Jordan McBride on nuori nainen, jonka isällä on antiikkikauppa Bostonissa. Tapahtumat alkavat Jordanin kertomina vuodesta 1946. Toinen maailmansota on ohi, ja Jordan pohtii omaa tulevaisuuttaan. Hänen intohimonsa on valokuvaus, mutta lähipiiri ei ole siitä aivan yhtä lumoutunut kuin Jordan. Isä toivoo saavansa tyttärestään seuraajan yritykselleen.

Britti Ian Graham on vuonna 1950 Saksassa etsimässä sotarikollisia yhdessä työtoverinsa Tonyn kanssa. Rahaa ja muita resursseja on niukasti, mutta Iania ajaa halu selvittää veljensä kuolemaa edeltäneet tapahtumat. Veljen kuolemaan liittyy eräs nainen, Metsästäjätär, joka on kadonnut sodan lopussa. Nainen on ollut erään SS-upseerin rakastajatar ja ilmeisen häikäilemätön tappaja.

Kolmas kertojaääni on varattu neuvostoliittolaiselle Nina Markovalle. Hänen tarinansa kerrotaan nuoruudesta alkaen. Nuori Nina elää Siperiassa hullun isänsä armoilla ja on todellisessa hengenvaarassa jo ennen sotaa ja sen konkreettisia vaaroja. Ninan tarina alkaa voimalla ja verellä. 

Hän oli syntynyt järvivedestä ja hulluudesta.

Quinn taitaa historiallisen romaanin. Hän lähtee kerimään tarinaa auki eri pisteistä ja päätyy yhdistämään tarinajuonteet yhdeksi hurjaksi kertomukseksi, jossa historiallisilla tapahtumilla on suuri merkitys. Toinen maailmansota, Saksa ja natsien tuho ovat olemassa teoksen maailmassa. Se, miten ne näkyvät maailmansodan jälkeen, on kiehtovalla tavalla esitetty romaanissa. Syyllisyys, häpeä, katkeruus, pelko ja halu katsoa pois tapahtuneesta ovat teoksen tunteita, jotka tuottavat paljon voimaa tarinaan.

Metsästäjättären käänteet yllättivät minut. Kun teos sai minut koukkuunsa, en olisi voinut lopettaa kirjan lukemista. En ehkä odottanut jahdin loppuratkaisua. Sen sijaan kiinnostuin erittäin paljon Nina Markovan vaiheista ja ratkaisuista. Hän on mielestäni teoksen kiehtovin henkilö. Alun hätätilanne jatkuu Markovan kohdalla. Hän on peloton selviytyjä, mutta hinta henkiinjäämisestä on melkoinen. Ote kirjasta:

"Me olemme vain yksi hyttynen suuressa sodassa."

"Yksi hyttynen hyttysparvessa", Nina oikaisi. "Ja hyttysparvi voi saada ihmisen - tai jopa hevosen - niin hulluksi tuskasta, että hän syöksyy järveen ja hukuttautuu."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

Teos: Metsästäjätär

Tekijä: Kate Quinn

Suomentaja: Päivi Paju

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Harper Collins

Kate Quinn: Koodinimi Alice

 "Minua ei kiinnosta, ketä sinä etsit. Jos et kerro minulle, miksi joku hemmetin jenkki murtautuu talooni, minä ammun sinut. Olen vanha ja olen humalassa, mutta tämä yhdeksänmillinen Luger P08 on erinomaisessa kunnossa. Humalassa tai selvin päin, osun joka tapauksessa takaraivoosi tältä etäisyydeltä."

Kate Quinnin Koodinimi Alice on ollut minulla luettavana pitkän kaavan kautta. Se ei ole moite kirjalle, vaan lähinnä onnettomien yhteensattumien tulos. Aloin lukemaan kirjaa ensimmäistä kertaa jo hyvän aikaa sitten. Vähän aikaa sitten päätin lukea kirjan uudelleen. Nyt lienee jo aika kirjoittaa teoksesta blogiteksti.

Koodinimi Alice kertoo kahden naisen elämän dramaattisista vaiheista. Ensimmäisessä maailmansodassa englantilainen Eve Gardiner rohkaistuu tilaisuuden tullen ja lähtee vakoojaksi. Toisen maailmansodan jälkeen nuori Charlie St. Clair on hankalassa tilanteessa. Hän on aivan surun murtama serkkunsa kadottua sodassa. Käsittelemätön suru ja yksinäisyys omassa perheessä ovat tehneet hänestä suojattoman. Täydellisestä turtumuksesta on seurauksena raskaus.

Nautin suuresti Quinnin romaanista. Se onnistuu monella eri tasolla. Koodinimi Alice on ehdottomasti seikkailuromaani. Alun otteesta ja teoksen ajankohdista eli maailmansodista voi päätellä, etteivät teoksen seikkailut ole mitenkään kevyitä ja mukavia. Ihmiset ovat hengenvaarassa, he haavoittuvat ja vammautuvat. Nekin, jotka ovat onnekkaita jäädessään henkiin, ovat parhaimmillaankin hyvin traumatisoituneita.

Teos kertoo myös elämän merkityksestä ja sen etsimisestä. Toisten ihmisten tuki ja hyväksyntä eivät ole missään tapauksessa itsestään selviä päähenkilöille. Sota näyttäytyy julmana ja sattumanvaraisenakin kohtalona, joka tappaa toisen ja jättää ihmisen viereltä henkiin ihmettelemään elämän jatkumista.

Historia kiinnostaa minua paljon. Sota-ajan romaanit eivät kuitenkaan välttämättä saa minua innostumaan. Tässä romaanissa sota on todella keskeinen osa tarinaa. Vakoilija on jatkuvassa vaarassa ja yksittäinen toimija on mitättömän pieni osanen pitkässä ketjussa. Quinnin teos sai minut kyselemään kotisohvalla täsmäkysymyksiä varsinkin ensimmäisen maailmansodan syistä ja tapahtumien kulusta.

Koodinimi Alice on yllättävän kiinnostava tarina sodan vaikutuksista naisiin. Suosittelen!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Koodinimi Alice
Tekijä: Kate Quinn
Suomentaja: Päivi Paju
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Harper Collins

Cyril Pedrosa: Portugali

 

Ranskalaisen Cyril Pedrosan sarjakuvateos Portugali ilmestyi ranskaksi jo 2011 ja vihdoin se on luettavissa suomeksi. Olen ollut niin onnellinen Pedrosan teoksen äärellä. Teos on mittava kooltaan, sivukoko on A4 ja sivuja on yhteensä 261.

Teoksen päähenkilö Simon Muchat piirtää. Hänen suvussaan ei ole tapana pitää yhteyttä, joten postissa tullut hääkutsu serkulta ei herätä suurta innostusta. Simon elää irrallista elämää ja kokee itsensä ulkopuoliseksi. Miehen elämänhalu tuntuu sammuneen. Jostain syvältä kumpuaa raivoa ja ahdistusta, joiden pyörteisiin Simon tempautuu tahtomattaan.

Muutos tapahtuu Portugalissa, jossa Simonilla on sukua. Teoksessa kuvataan aika arkisiakin tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan. Samalla Simon elää kehossaan ja muistoissaan omaa ja sukunsa historiaa. Mennyt ja nykyinen lomittuvat. Henkilökohtaisesta tulee yleistä, ja kyyneleet nousevat ainakin tämän lukijan silmiin. Mitä kaikkea me kannammekaan itsessämme!

Pedrosan Portugali soljuu, teos on lukunautinto. Tempaudun täysin tarinan lumoon. Teossa siirrytään tunnelmasta toiseen ja kuvat ja värimaailma tukevat tätä vaihtelua. Teos tuntuu hengittävän. Ulkopuolisuus on osa teosta, kaikkea ei ole käännetty suomeksi ja osa puheista jää ymmärtämättä. Se on varmastikin tietoinen päätös.

Portugalin voisi ostaa lahjaksi ystävälle, joka ei ole koskaan lukenut sarjakuvia. Pedrosan teos on sydämellinen ja helposti lähestyttävä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Portugali
Tekijä: Cyril Pedrosa
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäinen 2011)
Kustantaja: WSOY

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Minä otan hiuksesi, lihasi ja nahkasi, puran ruumiisi sen alkuosasiin, pyyhin nimesi, pyyhin vuosisatasi, keitän sinut valkoiseksi, hajoitan lauseesi lyijykirjasimiksi, ja annan muistojesi muuttaa muotoaan. 

Selja Ahavan teos Nainen joka rakasti hyönteisiä nostatti minussa melkoisen voimakkaita tunteita. Vahvimmin tunteeni myrskysivät teoksen alkupuolella. Kaunis teos, kanttansa myöten!

Jenni Noposen luoma kansikuva sai minut huokailemaan onnesta. Huokailu jatkui aloitettuani lukemisen. Ahavan teoksen alku on luontoeroottinen nautinto. Varsinainen tarina alkaa munavaiheesta ja päättyy tuhoon. 

Ahavan tarina sijoittuu pääosin menneeseen aikaan, mutta kurottaa meidän aikaamme. Minäkertoja Maria kiinnostuu hyönteisistä jo lapsena. Turhan pian Marian lapsuus loppuu ja aikuisen elämä alkaa. Silti hyönteisten tutkiminen elää vahvana juonteena Marialla mennen usein arkisten asioiden edelle. 

Me unohdamme, kadotamme, menetämme.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on hyvin kaunis ja jopa runollinen kieleltään. Maria on vahvasti oman tiensä kulkija. Teoksen lopussa Ahava listaa historiallisia henkilöitä, joista kertovia tekstejä hän on hyödyntänyt teosta kirjoittaessaan. Ensimmäisenä listalla on Maria Sibylla Merian, joka on 1600-luvun puolivälissä syntynyt luonnontutkija ja taiteilija. Luontohavainnot ja niiden dokumentointi piirtäen, maalaten ja kirjoittaen ovat olennainen osa Marian elämää. Jumalan voimallinen läsnäolo tarinassa korostaa luonnon merkitystä. 

Minua puhutteli voimakkaimmin teoksen alkupuoli. Tarina piti minua otteessaan hurjalla voimalla ensimmäiset sata sivua, mutta loppua kohti sen ote valitettavasti herposi.

Ahavan teos kertoo mielestäni ihmisen uteliaisuudesta ja pyrkimyksestä selittää maailma. Nainen nousee tarinassa miehen rinnalle ymmärtäväksi tietoiseksi toimijaksi. Teoksessa kirjallisesti äänen saava Anna von Schurman, hänkin todellinen historiallinen hahmo, pohtii tieteen ja taiteen maailman avautuvan niin naisille kuin miehillekin sielun harkinnan ja järkeilyn kautta.

Teos sopii mielestäni lahjaksi lukijalle, joka arvostaa kauneutta ja luontoa. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Tekijä: Selja Ahava
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Gummerus

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

Musiikissa soi yhtä aikaa kevein kesätuuli ja veden kaikki paino.

En tiedä kuinka kauan Mats soittaa, mutta kun hän lopettaa, minusta tuntuu kuin nousisin pintaan pitkän sukelluksen jälkeen.

Laura alkaa taputtaa.

Eppu Nuotion uutuuskirja on lempeä ja lämmin lukukokemus. Aloitin lukemisen heti kirjan saatuani ja seuraavan päivän illalla se oli luettu. Eppu Nuotiolta olen aiemmin lukenut muutaman kirjan, ja blogista löytyykin postaus romaanista Mutta minä rakastan sinua. Nyt luettavana ollut Maggie ja minä sopii hyvin yhteen sen kanssa. 

Romaanin Maggie ja minä kertoja on parisuhteessa ja palkkatyössä oleva nainen, joka arvostaa kauneutta ja hyvää mieltä. Ainakin puoliso, lapsi ja omat vanhemmat aiheuttavat pieniä ryppyjä Hannan elämään, vaikka toki heidän kanssaan on myös ilon hetkiä. Suurin murhe on ehkä kuitenkin etääntynyt suhde puolisoon. joka työskentelee puuseppänä. Hanna itsekin on käsityöläinen, vaikka työympäristö onkin teatteri. Eikä mikä tahansa teatteri, vaan kaunis ja historiallisesti merkittävin Kansallisteatteri. Hanna kuitenkin haluaa jotain uutta elämäänsä, ja teoksen vallitseva mieliala onkin kuohuileva aikuisuus.

Hanna rakastaa kirjallisuutta ja ystäviään. Naisten välinen ystävyys leimuaa teoksessa kahdessa aikatasossa. Hanna elää nykyajassa, mutta menneisyyden tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1902-1921. Ystävyys ja rakkaus hehkuvat tuoreena kaikkein heleimmin. Voimaannuttavaa poltetta riittää niin Hannalle kuin mennen ajan Maggielle ja Vennylle. Venny on Soldan-Brofelt, taidemaalari ja Juhani Ahon puoliso. Menneen ajan ystävyksillä on siis historialliset esikuvansa, vaikka teos onkin fiktiivinen ja historiallisista tapahtumista vapaa sommitelma. Ote teoksesta: 

Vaikka Venny on kuin kahtia revitty, kivun halkaisema, hän tietää, ettei kenenkään muun edessä voisi sitä näyttää. Mutta Maggie kannattaa häntä vaikka mikä olisi. Maggie ottaa Vennyn kasvot käsiensä väliin. silittää hiukset pois kasvoilta, kaivaa nenäliinan taskustaan, pyyhkii rään ja kyyneleet.

Hanna hauduttaa keittiön siivottuaan kannullisen teetä ja istuutuu lukemaan kirjaa. Hän tuntuu tutulta ja hänelle toivoo kaikkea hyvää. Nautin erityisesti Hannan tarinasta ja sen käänteistä. Menneen ajan tapahtumat jäivät minulle tällä lukukerralla irrallisiksi. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Maggie ja minä
Tekijä: Eppu Nuotio
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Gummerus

Yashar Kemal: Haukkani Memed

Veli Ali, lapsiparat varmaan kyyhöttävät yhdessä, täristen, jonkin puun alla. - - He ovat rakastavaisia, Ali. Ei rakastavaisia vainota. Kätesi kuihtuu kuin kuiva puu jos autat vainoamaan heitä. Vie Abdi agan miehet väärille jäljille, Ali, ja pelasta nämä rakastavaiset. Silloin sinua odottaa palatsi paratiisissa; jo tällä hetkellä he alkavat rakentaa sitä sinulle, Ali, Ali! Anna minulle sanasi!

Otin kirjahyllystäni luettavaksi Yashar Kemalin romaanin Haukkani Memed. Poimin koko Ohdake-trilogian jostain kierrätyshyllystä. Nyt halusin lukea klassikon uudelleen, edellinen lukukerta on painunut nuoruuden unhoon.

Kemalin romaani on julkaistu turkiksi 1958. Suomeksi se julkaistiin 1974, suomennos on Eeva Siikarlan tekemä. Mielestäni kansi on kaunis, tekijänä on Seppo Polameri. Teoksen saatesanojen mukaan Yashar Kemal oli hyvin kuuluisa turkkilainen kirjailija. 

Tarina alkaa Memedin lapsuudesta. Hän elää yhdessä äitinsä Deunehin kansssa. Isä on kuollut, ja pieni perhe elää itsensä ylentäneen kylänpäällikön mielivallan ja sorron alla. Vaikka Memed on ahkera, mikään ei riitä. Abdi aga paikallisena itsevaltiaana on nitistänyt kyläläiset ja kerää miltei kaikilta työn tulokset itselleen. Nuori Memed ei kestä epäreiluutta, hän väsyy ruumiillisesti ja henkisesti ja haluaa pois Abdi agan vaikutuspiiristä. Vaikka hän voi itse lähteä, hänen äitinsä jää vastaanottamaan Abdi agan kiukun. 

Teoksen miljöö on Turkin maaseutu. Kyläläisten elämänpiiri on pieni ja pelko estää lähtemästä uusille seuduille. Päivät täyttyvät kovasta ruumiillisesta työstä. Perhe, sukuyhteisö ja oman kylän väki ovat yksilölle todella tärkeitä. Useimmiten ulkomaailman suhteen ollaan yksittäisen henkilön kautta tulleen tiedon ja suoranaisten kuulopuheiden varassa.

Memed poikkeaa muista kylän asukkaista. Hän ei suostu alistumaan. Hänen elämässään on ollut epäonnea, mutta jotain onneakin on. Hatce on Memedin lapsuudenystävä ja ajan myötä hänestä tulee Memedin rakkauden kohde.

Haukkani Memed on surullinen ja väkevä tarina. Memed kohtaa paljon vastoinkäymisiä. Hän asettuu valintojensa vuoksi vastavoimaksi Abdi agalle. Sitä taistelua teoksessa riittää. Kolmas osapuoli on mielestäni koko kylän väki ja itse asiassa lähikylienkin väki. Välillä he ovat tekojen tasolla Abdi agan puolella, välillä Memedin puolella. 

Romaani ottaa voimakkaasti kantaa ihmisen elämän merkitykseen, valtaan ja omistamiseen. Kuinka olla uskollinen rakastamilleen ihmisille? Mikä on elämän hinta? Ote teoksesta:

- Veli Ummet, miten olisi jos jokainen omistaisi viljelemänsä maan? Memed kysyi.

-Se olisi hienoa!

- Entä jos kyntöhärät olisivat omat? Memed jatkoi. - Maailmassa ei voisi olla mitään parempaa.

- Mitä tuumit siitä, veli Ummet, jos polttaisimme ohdakepellot perusteellisesti ja kyntäisimme sitten?

-Oikein hyvä.

- -

-Jos joudutte pahaan paikkaan, tulkaa minun luokseni. Pidän teistä huolta kuin veli. Minä pidän sinusta, Memed.

Teoksen alussa Memedin jalat ovat verillä ohdakkeiden vuoksi. Tarinan edetessä Memed saa ajatuksen ohdakepeltojen polttamisesta ja kertoo siitä muillekin. Kautta koko romaanin Memed vaikuttaa monin tavoin toisiin ihmisiin ja muuttaa ympäröivää maailmaa. Olen niin iloinen, että sain lukea Memedistä.

Teos: Haukkani Memed

Tekijä: Yashar Kemal

Suomentaja: Eeva Siikarla

Julkaisuvuosi: 1974

Kustantaja: Tammi

Kurt Vonnegut: Titanin seireenit

Tänä kesänä minulla on ollut aikaa miettiä, levätä ja lukea. Minulla on hyllyssäni useita luettuja kirjoja, jotka haluan sopivalla hetkellä lukea uudelleen. Kuten on tullut aiemminkin kerrottua (Ajanjäristys, Äiti yö ja Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle), Kurt Vonnegut on suosikkikirjailijani. Luulen, että Vonnegutin teokset jäävät viimeisten joukossa kirjahyllyyni, kun sieltä tulevina vuosina teoksia vähennetään.

Minulla on aika monta Vonnegutin teosta. Tähän pinoon kaipailen vielä muutamaa, jotka ovat varmaan työpaikalla.

Muistan lukeneeni Titaanin seireenit ensimmäisen kerran yläkouluikäisenä tai lukiolaisena. Ostamaani kirjaan olen merkinnyt hankintavuodeksi 1994. Teos The Sirens of Titan on ilmestynyt 1959. Suomennettuna se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa 1979. 

 

Muistan jo ennen uusintalukua tunteet, jotka kirja saa minut tuntemaan. Ensin hellyys ihmisiä kohtaan. Vonnegut kuvaa ihmiset niin tarkasti ja rakkaudella. Lopuksi suru ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan. Tällaisia me olemme, minä ja kaikki muut. Itken aina Titanin seireenien lopussa ylenpalttisen paljon. Jos käyn vain lukemassa kirjan viimeisen sivun, en saa tunteesta kiinni. (Olen siis kokeillut sitäkin.) Mikä tässä muka itkettää näin paljon? Mutta taas nyt kirjan luettuani: tunne hulvahtaa välittämisestä, hymystä ja naurustakin kunnon itkuun. Voi ihmistä, voi minua.

Nyt, vuonna 2020, saan kiinni uudesta ajatuksesta. Miten Vonnegut on voinut kirjoittaa teoksen, joka on niin realistinen ja tästä ajasta kertova? Teoksen alussa väkijoukot odottelevat materialisaatiota, joka on henkilökohtainen tragedia lähipiirille, mutta viihdettä vieraille ihmisille. Ihmiskunta tuntuu teoksessa juuri niin typerältä laumalta kuin voi todeta uutisia katsomalla. Ote teoksesta:

Onnen äkkikäännös oli sellaisenaan hieno näytelmä. Hän hymyili, hän ymmärsi kansanjoukon ihastuksen - hän kuvitteli olevansa itse yksi joukosta; jakamassa joukon ihastusta.

Rumfoord luki avaruusvaeltajan ajatukset. - He pitäisivät siitä aivan yhtä paljon toisinpäin, hän sanoi. 

- Toisinpäin? avaruusvaeltaja ihmetteli.

- Jos suuri palkkio tulisi ensin, ja sitten suuri kärsimys, Rumfoord sanoi. - He rakastavat kontrastia. Tapahtumien järjestyksellä ei ole väliä. Kutkuttava äkkikäännös -

Titaanin seireenit -teoksen päähenkilöitä ovat Malachi Constant, Winston Niles Rumfoord ja Beatrice Rumfoord. Heillä on ainakin varakkuutta, typeryyttä, itsepäisyyttä ja vaihtelevissa määrin viisautta. Heidän elämäänsä vaikuttaa mitä suurimmassa määrin kohtalo tai joku muu vielä teoksen alussa vieras voima. 

Vonnegut esittelee teoksessa kronosynklastisen suppilon eli infundibulumin ja Tralfamadoren. Ensin mainittu mahdollistaa eri mieltä olevien henkilöiden pääsyn yhteisymmärrykseen. Siellä kaikki totuudet sopivat yhteen ilman ongelmia. Tralfamadore puolestaan on planeetta, jonka nimi merkitsee sekä me kaikki että numero 541. Kaikki planeetan asukkaat ovat koneita, jotka tekevät tehtäväksi annetut toimet kyselemättä. Planeetta ei ole aina ollut koneiden asuttama. 

Vonnegut ottaa mukaan kaiken. Teos tursuaa henkilöitä, historiaa, tapahtumia, planeettoja ja pieniä sattumanvaraiselta vaikuttavia yksityiskohtia. Mitättömistä asioista tulee tärkeitä ja suuruuden (rahat, maineen ja arvostuksen) voi menettää yhdessä yössä. Mitähän Vonnegut olisi kirjoittanut Yhdysvalloista vuonna 2020?

Vonnegutin teokset ovat hyvin satiirisia. Ne kyseenalaistavat rahan mahdin ja tekevät siitä pilkkaa. Ihmisen elämä näyttäytyy melkoisena kompurointina. Hänen teoksensa rakastavat kuitenkin yksittäistä ihmistä ja lopultaan meitä kaikkia. Ote teoksesta:

Ajatus jonka hän halusi saada mukaan kirjaansa oli selkiytynyt hänen päässään.

- Pahinta mitä kenellekään voisi tapahtua, hän sanoi, - olisi ettei kukaan käyttäisi häntä mihinkään.

Ajatus rauhoitti häntä. Hän asettui pitkäkseen Rumfoordin vanhaan lepotuoliin ja katseli pelottavan kauniita Saturnuksen renkaita - Rumfoordin sateenkaarta.

- Kiitos siitä että käytit minua, hän sanoi - -, - vaikka en halunnutkaan kenenkään käyttävän minua. 

Suosittelen Vonnegutin kirjoja kaikille ajatteleville ihmisille. Ajattelu saattaa jopa lisääntyä lukemisen myötä. 

Teos: Titanin seireenit

Tekijä: Kurt Vonnegut

Suomentaja: Marjatta Kapari

Julkaisuvuosi: 1979

Kustantaja: Tammi

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta

Bazar lähetti juhannuksen alla ennakkokappaleen Kaikki alkoi salaisuudesta. Jill Mansellin romaani vetäisi minut heti mukaansa ja juhannuspäivänä se oli luettu. Ihana kirja!

Romaanin päähenkilö Lainey on ahkera työssään, mutta joutuu silti tarinan alussa etsimään kiireesti itselleen uuden työn. Mukaan hän saa ystävänsä Kitin ja pari pestautuu erään perheen avuksi. Työhön sitoutuvalta pariskunnalta vaaditaan joustavuutta ja moniosaamista. Lainey on virkeä henkilö, eikä lainkaan virheetön. Apua taritseva perhe on mielenkiintoinen kokonaisuus persoonallisuuksia, joten yllätyksiä on luvassa.

Takakansi lupaa rentouttavaa hyvän mielen lomalukemista. Sitä se on. Rakkautta teoksessa on tietenkin, mutta myös sukusotkuja ja ihmissuhdekehitelmiä. Mansellin teos on viihdyttävä, kevyt lukea ja myös mielialaa kohottava. Hyville ihmisille käy suotuisasti ja kaikki ovat hyviä, kun katsotaan riittävän tarkkaan.

Teoksen nimi on melkeinpä laimea. Se ei innosta lukemaan teosta, vaikka toki onkin suora käännös alkuperäisesti nimestä. Kannen värimaailma on sen sijaan oikein sopiva.

Kaikki alkoi salaisuudesta ilmestyy 16.7.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Teos: Kaikki alkoi salaisuudesta

Tekijä: Jill Mansell

Suomentaja: Pirjo Ruti

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Bazar

Anu Kaaja: Katie-Kate

Sain Anu Kaajan romaanin Katie-Kate luettavakseni joskus talvella. Vasta nyt pääni on kirkastunut niin paljon, että pystyin kirjan lukemaan loppuun asti. Työ vaatii veronsa. Niin se on teoksen nimihenkilölläkin. Riittävän kaunis, riittävän joustava ja kiitokselle altis nuori skandinaavinainen löytää tiensä Lontooseen. Hän on Kate Middletonin näköinen ja on valmis ansaitsemaan rahaa ja hankkimaan mainetta tällä ominaisuudellaan. Ote teoksesta:

Mutta Katie-Kate on yksin, unohtunut ajatuksiinsa ja sen vuoksi kadottamassa itsensä. Vaan onneksi Helen pian saapuu hänen luokseen ja esittelee lehtinippua, jonka kuvista Katie-Kate voi rakentaa itsensä. Pöyheät tummanruskeat hiukset, yhtä jokapäiväistä univormua. Siinä asussa Katie-Kate klikkaa itsensä sivustolle. jolle tehdään työntömääriä, rituaalisesti, joka päivä.

Anu Kaaja on kirjoittanut hurjan teoksen naisen paikasta ja seksuaalisesta vallasta yhteiskunnassa. Nainen on tekstissä aina katseen alla ja arvioitavana. Kaikki aika menee identiteetin rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kuninkaalliset prinsessat, somen kuninkaalliset megababet ja tavallisinkin nuori nainen ovat vain materiaa, massaa ja työstettäviä arvioitavaksi ja käytettäväksi. Pornokuvasto tirskahtelee ja lotisee jokaisella teoksen sivulla. Panemista riittää. Kaaja tekee perusteellista työtä hyödyntäessään Dianan, Kate Middletonin ja Katie Pricen julkiset tarinat ja Disney-prinsessat Katie-Katessa. Minua oksettaa ja ällöttää, mutta teos on lukukokemuksena mieletön ja mielettömyydessään hieno.

Olen katsellut kirjan kantta aika pitkään, mutta vasta tänään sängyllä makoillessani kirjan kanssa huomasin kannen kuvassa olevan spermaa! Arvostan.

Kaajan Ledasta pidin hyvinkin paljon. Katie-Katen kohdalla pitäminen tuntuu hassulta. En tiedä, luenko teosta koskaan enää uudelleen. Saatan hyvinkin lukea yhden luvun, jos maailma tuntuu jotenkin ihanalta paikalta. Nyt ei lainkaan tunnu siltä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Katie-Kate

Tekijä: Anu Kaaja

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Teos

Salla Simukka: Lukitut

Vegan raivo ei kuitenkaan ollut kuumaa kuten kapinallisten, vaan kylmää ja kirkasta kuin jäävesi. Se lainehti hänen sisällään ja sai hänet ajattelemaan tarkemmin. Vega painoi mieleensä kaikki lukitut ovet ja kaikki ne, jotka aika ajoin olivat heille auki. Hän huomioi jokaisen valvontakameran. Hän mietti vankilan tekniikkaa ja logistiikkaa ja kaikkea hyvin konkreettista. Vega ei tiennyt vielä, mihin hän näitä kaikkia havaintoja käyttäisi, mtta hän uskoi, ettei yhdenkään yksityiskohdan mieleen painaminen menisi hukkaan.

Salla Simukan nuortenromaani Lukitut on aikamme kuva. Joukko nuoria viedään vastoin heidän tahtoaan vankilaan. He saavat hyvin rajatusti tietoa tilanteestaan. Kaikki tuntuu hyvin mielivaltaiselta. Simukan dystooppisessa romaanissa kuolema on läsnä alusta alkaen; ensimmäisen osion nimi on Kaksikymmentäneljä tuntia ennen kuolemaa.

Lukitut-romaanin kertojia on viisi. Johannes, Oliver, Kaspian, Meea ja Vega kertovat omasta näkökulmastaan Metsäjoen vankilan tapahtumista, mutta myös elämästään ennen vankilaan joutumista. Henkilöistä Vegasta tuli minulle tärkein romaanin edetessä.

Romaani on mysteeri alusta alkaen. Vankilassa nuorten tulisi ohjeiden mukaan keskittyä pelkästään itseensä ja oivaltaa tuleva rikoksensa. Sääntöjen noudattaminen on tärkeää ja nuoria valvotaan monin eri tavoin. Romaanin eräs merkittävä toimija jää ainakin lähtötilanteessa tuntemattomaksi. Mikä taho on vanginnut nuoret? Ovatko asiat niin kuin ne esitetään nuorille? Mitä nuorista tiedetään? Kuinka se on mahdollista?

Salla Simukka on minulle tuttu kirjailija tuotantonsa puolesta. Varsinkin romaaniparin Jäljellä / Toisaalla olen lukenut useampaankin kertaan. Lukittuja lukiessani muistelin tuota romaaniparia. Simukka on mielestäni palannut käsittelemään samoja vallan teemoja uudessa romaanissaan. Se on hienoa!

Lukitut sopii hyvin yläkoulaiselle tai sitä vanhemmalle lukijalle. Simukka on taitava kirjoittaja. Vaikka teoksessa ei edetä tapahtumajärjestyksessä ja kertojiakin on useampia, lukija pysyy hyvin mukana tarinassa.

Kansi: Laura Lyytinen

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Lukitut

Tekijä: Salla Simukka

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Tammi

Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku

Eino Santasen novellikokoelma rakas kapitalismi pilkku on hurja! Santasen yhteiskuntakriittinen ja kokeellinen tekstivirta vei minut mukanaan. Parhaimmillaan teksti on ärhäkkää ja oivaltavaa. Eniten ahdistuin ja vaikutuin novellin Trickle down chicken äärellä. Novelli on maaninen kuva kevytyrittäjän hulluuden syvenevästä kierteestä. Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa -novelli pusertaa neuroottisesta kokemuksesta rahaa.

Tarjoilijalla oli samaan aikaan hyvin omintakeinen ja hyvin tunnistettava ääni. Hänen äänensä oli kuin katkeilevan raparperinvarren loksahduksiin taitettua kujerrusta, jossa on aavistus krutonkimaista rapeutta. Äänen kuva oli kauttaaltaan luontevan innostunut. - - 
Ajattelin, että tarjoilija on saattanut ottaa ääninäyttelijöiltä tunteja saadakseen ääntään kuplivammaksi.

Novellikokoelma kaataa lukijaan ajan ahdistuksen. Kaikki ryöppyää yli eräässä ruohonvihreässä kohdassa, jossa tekee mieli joko oksentaa tai hypätä lopun yli seuraavaan tekstiin. Elämässä ei voi ohittaa asioita, joten novellikokoelman mies on kello kädessä osa kaikkea mitattavaa ja osallistuu siihen itsekin. Työntekijä vääntyy outoihin tilanteisiin saadakseen osansa: palkkion, palkkaa, arvostusta aseman tai jotain. Takana on tasainen 54h työviikko. Kukaan ei voi voittaa, ihmiset ovat resursseja ja aina korvattavia.

Teos rakas kapitalismi pilkku on mutkikas, mutta elävä. Välillä herkistyn, välillä tylsistyn. En osaa kuvitellakaan, miltä teos tuntuu vuosikymmenten päästä. Jostain syystä luin teoksen romaanina ja vasta luettuani ymmärsin sen olevan novellikokoelma. Minulle se näyttäytyi romaanina, jonka päähenkilönä on tämä aika. 

Nuorempana se oli yrittänyt olla avoimempi ja maailman kanssa puheväleissä, mutta oli pikkuhiljaa tajunnut, ettei sillä ollut sellaista sanottavaa tai tapaa sanoa sanottavaansa, joka kiinnostaisi muita. 

Teos sopii ainakin kaiken nähneille ja ennakkoluulottomille lukijoille. Ihan töistä tai elämästä väsyneenä ei tätä kannata aloittaa. Itse taidan esitellä Santasen teosta lukiolaisille esimerkkinä postmodernista teoksesta.

Sain kirjan arvostelukappaleena. Kiitos kustantajalle!

Teos: rakas kapitalismi pilkku

Tekijä: Eino Santanen

Kansi: Tom Backström

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Teos

Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava

Joskus joku luettava kirja jää ihmeelliselle hitaalle lukupolulle, vaikka kirjassa ei ole mitään vikaa. Näin kävi minulla Karen M. McManuksen nuortenromaanin Yksi meistä on seuraava kanssa. Äsken sain loppuun trillerin, joka on vetävä, vaikka en sitä heti ymmärtänytkään.

Yksi meistä on seuraava on jatkoa Yksi meistä valehtelee -romaanille. Tapahtumapaikkana on Bayview, pikkukaupunki Kaliforniassa. Teoksessa kertojina vuorottelevat Maeve, Phoebe ja Knox. Paikallista lukiota käyvät nuoret toipuvat aiemmista järkyttävistä tapahtumista. Maeven henkilökohtaisena murheena on vakava sairaus, jonka uusiutumista hän pelkää. Phoeben isä on kuollut, ja koko perhe on surun murtama. Knox uskoo olevansa tyttöjen silmissä näkymätön.

Nuorten parissa pyörähtää käyntiin tuntemattomana pysyvän henkilön pyörittämä julma peli, jossa nuoria vuorollaan haastetaan ottamaan joko totuus tai tehtävä. Jos valitsee tehtävän, joutuu suorittamaan sen todistetusti toisten seuratessa tai ainakin dokumentoimaan sen esim. videoimalla. Jos taas valitsee totuuden, kaikki peliä seuraavat saavat tietää yhden asian kyseisestä henkilöstä. Nämä viestinä kaikille jaettavat totuudet eivät tietenkään ole mukavia, vaan aihettavat häpeää itse henkilölle ja epäsopua ystävysten välillä.

Yksi meistä on seuraava on jännittävä tarina, jossa ratkotaan mysteeriä. Kuka pyörittää julmaa peliä? Mikä on hänen motiivinsa? Samalla kerrotaan teoksen päähenkilöiden elämästä, heidän ihastuksistaan, ystävyyssuhteistaan ja perheiden selviämisestä muuttuvissa tilanteissa.

Teos sopii oikein hyvin nuorelle, joka kaipaa itselleen koukuttavaa luettavaa. Teoksen käänteet pitävät lukijan varuillaan yllättävään loppuun saakka. Teoksessa on myös paljon inhimillisyyttä ja aitoa välittämistä. 

Sain teoksen arvostelukappaleena kustantajalta. Kiitos!

Kirjapöllön huhuiluja -blogissa kirja on myös luettu. Heidi P. on aloittanut ensimmäisestä teoksesta, mikä on viisasta, jopa suositeltavaa.

Teos: Yksi meistä on seuraava (One of Us Is Next)

Tekijä: Karen M. McManus

Suomentaja: Inka Parpola

Julkaisuvuosi: 2020

Julkaiija: WSOY

Supersankareita ja kohellusta

Sain luettavakseni kaksi Keski-Suomen Sarjakuvaseuran (eli KESS:in) jäsenten tekemää sarjakuva-albumia. Saimaannorppamies on usean keskisuomalaisen sarjakuvapiirtäjän yhdessä tekemä teos supersankareista. Valle ja Palle on Ville Rautiaisen ja Antti Arvolan yhteinen teos koheltavista kaveruksista.

Rakastan tätä kansikuvaa. Se on Juha-Matti Kinnusen piirtämä.

Saimaannorppamies (hieno yhdyssana) kokoaa supersankaruuden ääreen seitsemän tekijää. Juho Hautala, Antti Arvola, Juha-Matti Kinnunen, Juha91, Tiina Jyväskorpi ja Lewizkuz ovat kaikki piirtäneet jotain teokseen. Suurin osa heistä on työskennellyt yksin. Teos esittelee kuusi toisenlaista supersankaria.

Juho Hautalan nimitarina Saimaannorppamies jättää tarinan esittelyn asteelle. Toisaalta teosta lukiessa tulee tunne, etten ehkä kuulekaan viimeistä kertaa näistä sankareista. Antti Arvolan Melankolia - Luuserista legendaksi puhuttelee minua tarinan tasolla. Mielestäni kuvat ovat kerrottua tarinaa vitsikkäämpiä tai sitten luin tarinan luuserista synkemmin ja tarpeettoman realistisesti. Tarinan salaperäinen tohtorismies tosin antaa olemuksellaan ja puhetavallaan lukijalle vihjeen sävystä.

Juha-Matti Kinnusen kuvitusta tarinaan Saimaalla säteilee

Saimaalla säteilee on Juho Hautalan ja Juha-Matti Kinnusen yhteistyötä. Pidän tarinan hetkelllisyydestä. Tämäkin tarina sisältää aihioita uusiin tarinoihin - tai ainakin luen sitä niin. Kinnusen yksittäiset kuvatkin saavat minut hymyilemään, vaikka tarina ei erityisen hyvän mielen juttu olekaan. Jos paikkana on Saimaan ydinvoimala, sitä ei ehkä kannata odottaakaan.

Nettkettinainen

Juha91 on piirtänyt ja kirjoittanut Nettikettinainen - Verkkosankarin, josta tuli suosikkitarinani tässä teoksessa. Teoksen lopusta löytyvässä tekijäesittelyssä Juha91 kertoo saaneensa idean Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvatietokirjasta Vihan ja inhon internet, joka on minulle tuttu. Pidän tarinan ytimekkyydestä ja arkisuudesta. Nautin tarinan loppuratkaisusta, sen yksinkertaisuudesta. Tiina Jyväkorven Olennainen ja Lewizkuzin Next-gen Hero jäävät näillä lukukerroilla minulle etäisiksi.

Ville Rautiainen ja Antti Arvola ovat kirjoittaneet ja piirtäneet sarjakuvateoksen Valle ja Palle. Kansikuva on hyvin informatiivinen suhteessa teoksen sisältöön. Teoksen päähenkilöt, Valle ja Palle, ovat melkoisia koheltajia. He eivät oikein ymmärrä vaikutustaan ympäristöön ja lähellä oleviin. Teoksessa on viisi tarinaa, joissa kaikissa seikkailevat nimihenkilöiden lisäksi suomalaisen agenttijärjestö TURPAn henkilökuntaa.

Niina Näppärä treffeillä tarinassa Neiti Näppärän harmit

Aloitin lukemisen hivenen kyynisenä. Vaivuin parin aukeaman aikana melkein lukuangstiin, kun ajattelin, kuinka vähän minulla on yhteistä teoksen maailman ja sen henkilöiden kanssa. Mutta sitten lukuasentoni ja todennäköisesti aivoni kääntyivät uuteen. Ihmeekseni viihdyin teoksen parissa! Nautin yhtenäisestä piirrosjäljestä. Valle ja Palle toivat mieleeni slapstickin ja Pahkasian jutut.

Tarinat olivat hulluudessaan ennalta arvattavia. Kaikki saavat kuonoonsa ja mikään ei onnistu. Ptaf! Jytym! Tumps! Toisaalta en odottanutkaan mitään uutta ja mullistavaa. Koen asuvani välillä sellaisessa henkisessä miesluolassa, että ilmeisesti saavutan teoksen mielentilan vaivattomasti. Toivon seuraavassa teoksessa henkilöille keskenään erilaisia silmälasinkehyksiä.

Kiitos arvostelukappaleista tekijöille! Toivottavasti lukijat löytävät teoksenne.

Minulla ei ole mitään aiempaa yhteyttä tekijöihin. Päätin tarttua näihin sarjakuvateoksiin, koska sarjakuva ilmaisumuotona ja tekstilajina kiinnostaa minua paljon. Olen myös tänä vuonna lukenut zinejä, vaikka se ei ole blogissani näkynytkään. Sarjakuva on tekstilajina ihanan muuntuvainen ja moninainen!

Molemmat teokset ovat KESS:in tuotoksia, mutta myös tekijöidensä omia teoksia. Jos haluat hankkia Saimaannorppamiehen, ole yhteydessä Juho Hautalaan (yoshimaster91[ät]gmail.com). Jos puolestaan Valle ja Palle kiinnostaa, ole yhteydessä Ville Rautiaiseen (rautaviitonen[ät]gmail.com). Molempien kappalehinta on10€.

Kerään tänä vuonna lukemiani sarjakuvia KESSin haasteeseen, jota päivitän FB-sivuillani. Saimaannorppamies meni kuin itsestään kohtaan 2 (supersankarisarjakuva) ja Valle ja Palle kohtaan 30 (Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisu).

Teos: Saimaannorppamies
Tekijät: Juho Hautala (toim.), Antti Arvola, Juha91, Tiina Jyväkorpi, Juha-Matti Kinnunen ja Lewizkuz
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: tekijät ja KESS

Teos: Valle ja Palle
Tekijät: Ville Rautiainen ja Antti Arvola
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: tekijät ja KESS

Edit: Blogger-alusta on temppuillut fontin kanssa viimeisen vuorokauden ajan. Toivottavasti saan blogitekstin järjestykseen mahdollisimman pian. / 2.6.20 aamulla.