Toden totta, yön valitut

Olin onnekas Otavan kesäkassiarpajaisissa, sain luettavaa. Arvontaan osallistuessaan saattoi kertoa lajityypin, josta luettavaa toivoi. Vaihtoehdoista, joita ennätin nimeni ja yhteystietoni kirjoittaessani monta kertaa vaihtaa, jäi voimaan nuorten fantasia. Ja nuorten fantasiaa sieltä sitten tuli seitsemän kirjan verran. Epäitsekäs ajatukseni lienee ollut, että nuorten fantasian valitsemalla luettavaa saisi lisäkseni jokunen muukin perheemme lukija. Noh. Nuorten fantasia tässä tapauksessa tarkoitti nuorten naisten romanttista fantasiakirjallisuutta ainakin takakansien ja jo luettujen kirjojen perusteella.

Yön talo -sarjaa tuli muutaman kirjan verran. Castit (äiti ja tytär) ovat kirjoittaneet vampyyriseikkailuja nuorille naisille. Nyt ympäristönä on sisäoppilaitos. Olen aloittelemassa sarjan kolmatta kirjaa. Lukeehan noita, erityisesti nyt, kun pää on sekavia ajatuksia pullollaan. Tällä hetkellä toivon, että joku kirjoittaisi rumista vampyyreistä. En innostu nyt yhdestäkään uljaan kauniista verenimijästä kirjan henkilönä.

Daughertyn Night school, yön valitut -kirjaa aloitellessani tyttäreni kysyi, onko kirja vampyyri- vai ihmissusikirja. Ymmärrän hänen kysymyksensä hyvin, koska itse mietin samaa kirjaan tarttuessani. Jo kirjan kansi vie tietyille ajatuksen poluille. Kun viime yönä luin loppuun kirjan, se kaikesta perushutustaan huolimatta onnistui myös olemaan myönteinen lukukokemus ja hivenen yllättämäänkin minut.

Oma pää on kaikkea muuta kuin rauhallinen, uni on aivan kadoksissa. Kirjan nimenä Yön valitut on allergiasta ja hetkellisestä unettomuudesta kärsivälle lukijalle vähintääkin ironinen. Minäkin koen olevani yön valittu, mutta hivenen eri lailla kun Daughertyn mystinen päähenkilö Allie, joka on ihanaisen kaunis, vaikka istuisi kuralammikossa. Oikeasti haluaisin lukea Kristiina Vuoren uusimman, jonka olen varannut kirjastosta. Mutta koska sitä ei ole näpeissä vielä, jatkan tätä romanttista nuorten fantasiasoppaa vielä ainakin ensi yön. Luettavaahan piisaa.

On taas se aika vuodesta

Minulle tulee lukupiirin vetäjänä kaksi kertaa vuodessa, kevään ja vuoden päättyessä, levoton olo ja ajatuksesta toiseen hyppelehtivä mielenlaatu. Toukokuussa mietin jo vakavasti syksyn lukupiirin kattausta ja näin kesäkuussa, kevään viimeisen lukupiiritapaamisen aikaan, minulla on jo esittää lukupiiriläisille syksyn ohjelma. Mietintää vauhditti tällä kertaa kotona tapahtuva jättiläismäinen pääkirjahyllyn siivous, jossa silmieni editse meni kirja jos toinenkin. Eräs perheenjäsen kommentoikin masinoimaani kirjojen kantoa paikasta toiseen tavalla, joka kertonee minusta jotain. "Äiti, tämä [kirjojen kanssa pelaaminen] ei tuo minulle minkäänlaista tyydytystä." Mitä siihen voi sanoa? "Ai jaa, minulle tuo."

Lueskelin Suvi Aholan lukupiireistä kertovan kirjan toukokuussa. Sieltä löysin muutaman vuoden takaisia lukupiirien suosikkiluettavia. Niiltä listoilta syksyn lukupiirimme sai sekä Lipsonin kirjat että Obaman muistelmat. Lipsonin kirjoista olen kuullut niin paljon hyvää, että varmasti tulevana syksynä lukupiirimme kannattaa niitä lukea. Obamalta olen lukenut vasta hänen lastenkirjansa, joka on yksi kolmesta vaihtoehtoisesta luettavasta, kunhan miehen vuoro tulee lukupiirissämme aivan vuoden lopulla. Ensimmäisiä kärkikymmenikköön yltäneitä 2000-luvun Hesarin kyselyn romaaneja on Ollikaisen Nälkävuosi. Sekin löytyy syksystämme, maltan tuskin odottaa.

Pyrin koostamaan lukupiirimme puolivuotisohjelman monipuoliseksi. Joskus aiemmin jokainen ehdotti yhden kirjan tai kirjailijan mukaan. Nyt kysyn ehdotuksia ja ideoita lukupiiriläisiltä jossain kohti puolivuotiskautta ja muodostan listamme lopulta itse. Romaanien lisäksi mukaan on tultava joku tieto- tai runokirja. Myös novelleja olemme lukeneet. Emme lue pelkästään uutuuksia, mukana on vanhempia kirjoja. Kotimaiset ja ulkomaiset kirjailijat ovat molemmat edustettuina luettavissamme. Usein luemme kaikki saman kirjan, jolloin keskustelukin on helppoa. Välillä on toisaalta helpottavaa ottaa hyvin avoin lukuohje, jonka kaltainen meillä oli nyt kesäkuussa. Kaikki saivat lukea haluamansa vihreäkantisen kirjan ja esitellä sen toisille. Itse luin sarjakuvaa, Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Viidakon vaarat. Oli riittävän viihdyttävää ja nopeaa luettavaa.

Kokemukseni mukaan lukupiirin toiseksi suurin ilo on lukea niitä kirjoja, joita ei löytäisi luettavaksi itsekseen. On ihanaa odottaa syksyä ja lukupiirin alkua. Usein kirjaa lukiessaan miettii, mitähän piiriläiset tästä sanoisivat, vaikka kirja ei olisikaan lukupiiriä varten luettavana. Suurin ilo on se yhteinen keskustelu.

Kurttila ja hullummaksi menee

Toukokuussa luin Kurtin elämästä viimeksi sieltä sarjan alkupäästä. Nyt hyppäsin sarjan toiseen päähän ja perehdyin Kurtin lomakriisiin ja henkis-hengelliseen kärsimykseen. Kun kävin hakemassa WSOY:n sivuilta kansikuvan tähän näytille, huomasin, että Kurttila lasketaankin nuorten kirjoihin. Alkupään ainakin itse luen lastenkirjoihin. Mutta Kurttilan aiheet ovat kyllä edeltäjiään rankempia. Naurua tämä lukukokemus kirvoitti aiempia kirjoja vähemmän, mikä ei välttämättä ole huono asia.

Koska luen Kurtteja erityisesti kiinnostuen siitä, miten palkkatyö teoksissa kuvataan, jokainen kirja on onnistunut minut aiheeseen liittyen jollain lailla yllättämään. Niin tämäkin! Trukkikuskityöhönsä sitoutuneen perheenisän työstä vapaan ajan kärsimykset ovat todella mielenkiintoisia. Palkkatyö on houkuttelevaa, jos vapaalla hulluus saa aina kärsimään. Tarinan aluksi Kurt rukoilee, että pomo peruisi hänen lomansa, koska vapaa aina irrottaa muutenkin ailahtelevasta miehestä jonkun itsehillinnän sokan, ja koko perhe joutuu vaikeuksiin. Ei auta, työlaitkin ovat noudatettavaksi laadittuja lakeja. Kurt joutuu vasten tahtoaan lähtemään lomalle.

Perhe lähtee lomallaan matkalle trukilla ja eksyy. Perillä Kurttilassa odottaa vinksahtanut uskonnollinen yhteisö, jota ohjailee Kirstuksen morsian. Tämä nainen onkin vallan kamala miesten nipistelijä ja kaikki toisinajattelijat ikuiseen kadotukseen manaava pahis. Aiemmat pastorin tehtävää hoitaneet henkilöt kuvataan oudossa valossa ja uskonnollinen suljettu yhteisö vaikuttaa luotaantyöntävältä. Se (palkka)työ, jonka Kurt Kurttilassa saa, on vallassaan huumaannuttava ja neuvokkaalla Anne-Lisellä on kova työ saada perhe turvaan. Kurtin ailahteleva mielenlaatu ja pinnan alla kupliva hulluus on tässä tarinassa aiempia Kurt-kirjoja pelottavampaa. Tarinan sävyt ovat juuri yhtä synkkiä kuin kansikin.

Kirjailija Loe herättää kyllä minussa ihastusta. Tämä kirja ei välttämättä ole helppo kirja ja herättää taatusti kummastusta. Pitääpä luettaa kirja kymmenvuotiaalla perheenjäsenellä ja kuunnella, mitä hän tarinasta tuumaa.

Hilpeää on se, että oikeasti on olemassa Kurttila. Wikipedian mukaan Kurttila on Espoossa. Tämän kirjan lukeneena en lähtisi lukijamatkalle Kurttilaan. Sitähän voisi joutua vaikka helvettiin.

Kuva WSOY:n sivuilta