Onko sinulla Canthia?

Minna Canth, tuo aikansa supernainen, viettää nimikkopäiväänsä 19.3. Kirjasome haluaa nostaa hänen työtään ja merkitystään esiin tänäkin vuonna. Minna Canthin tekemä työ on suuri osa suomalaista kulttuuriperintöä ja yhteiskunnan muodostumista sellaiseksi kuin se nyt on.

Logokuva: Aino-Maria Savolainen 

Minna Canthin kotitalo Kuopiossa on ollut purku-uhan alla vuosia. Me toivomme, että talo säilyy ja että se kunnostetaan arvoiseensa käyttöön kulttuurin keskukseksi myös tulevien sukupolvien iloksi ja hyödyksi. Vetoamme sinuun, koko yleisöömme, yhteisöihin sekä Kuopion kaupunkiin, jotta remontti voi toteutua. Samalla säilytetään arvokasta rakennusperinnettä ja historiaa, jonka katoaminen olisi korvaamatonta.

Kirjasome julkaisee 19.3. juttuja ja somenostoja teemalla #minullaoncanthia.

Lue lisää Kanttilasta sivulta kanttila.fi. Voit myös tukea Kanttilan kunnostusta rahallisesti osallistumalla keräykseen.

Tutustu myös vuosittaiseen Minna Canth -lukuhaasteeseen blogissa Yöpöydän kirjat.

Onko sinulla Canthia? -haastepostausta emännöivät Amma Amman lukuhetki -blogissa ja Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

 

Ennakkotietojen perusteella uumoilin Antellin esikoisromaanin olevan juuri minua varten tehty. Aloitin teoksen kuuntelun jännittyneenä ja miltei henkeäni pidätellen. Huoleni oli turha, viihdyn leskirouva Jenny Malmströmin kintereillä oikein mainiosti. Ote teoksesta:

Jennyn kasvot punehtuivat harmista. Tuon miehen ei tarvinnut kuin avata suunsa saadakseen hänet heti pois tolaltaan. Hän yritti pitää äänensä vakaana, kun sanoi purevasti: – Lapset voi aivan hyvin hoitaa palvelija, ja eikö lasten kasvattaminen ole molempien vanhempien oikeus? Eikö miehelle ole paljon enemmän tukea sellaisesta vaimosta, joka on oppinut, kuin sellaisesta, joka ymmärtää vain ensi kevään hattumuodista? Hän tuijotti miestä silmät leimuten.

Rakastan historiallista romaani Puuvillatehtaan varjossa ainakin neljästä syystä: menneen ajan kuvaus, koukuttava kerronta, sarjamuotoinen tarina ja kiinnostava päähenkilö.

Antellin teos sisältää päätarinansa lisäksi paljon tietoa 1800-luvun elämästä Turussa. Lukiessani romaania saan nauttia kuvauksista ajankohtaan liittyvistä rakennuksista, vaatteista, arkisista tavoista, perhe-elämän kiemuroista ja naisen elämänkulusta. Jennyn suku on hyvin pieni, teoksen alussa hänellä on elossa olevia sukulaisia vain oma isä ja isän sisko. Varsinkin Loviisa-täti haluaa Jennyn pääsevän mahdollisimman pian naimisiin. Avioliitto tarkoittaa naiselle turvaa. 

Puuvillatehtaan varjossa etenee jouhevasti. Teoksen alkuosan kuuntelin äänikirjana kävellen siinä samalla. Minun piti välillä jatkaa kävelylenkkiäni, että pääsin kohtaan, johon maltoin tarinan jättää. Kun sain eilen käsiini paperikirjan, luin yötä myöten kirjan loppuun. Nyt sitten odottelen malttamattomana Puuvillatehdas-sarjan toista kirjaa. Koska ensimmäinen on ilmestynyt vasta äskettäin, saan odotella jonkun aikaa. Antellin tekstiä on ilo lukea ja kuunnella. Suorat ja epäsuorat viittaukset kirjallisuuteen, kirjailijoihin ja yksittäisiin teoksiin ovat lisänautinto lukijalle.

Romaani on ensimmäinen osa sarjasta. Nuoren Jennyn elämässä on tapahtunut jo paljon, mutta hänen elämänsä on toisaalta vasta aluillaan. Lyhyeksi jäänyt ensimmäinen avioliitto on tuonut hänelle aseman, joka mahdollistaa tarinan ajassa itsenäisen päätöksenteon ja elämän. Jenny on hyvin aktiivinen yhteiskunnallisesti ja luonteeltaan epäkohtiin tarttuva. Uskon tämän näkyvän myös tarinan edetessä seuraaviin osiin. Teossarjan nimi, Puuvillatehdas, viittaa siihen. 

Leskirouva Jenny Malmstöm on mielestäni kiinnostava. Hän on jo heti teoksen alussa henkisessä ahdingossa äskettäisten elämäntapahtumiensa vuoksi. Ymmärtävä isä on avuksi, mutta yllättävä muutos omassa sosiaalisessa asemassa on valtavan iso asia hyväksyttäväksi. Jennyn tilanne ei ole lopultaan edes kaikkein läheisimpien tiedossa, joten hän joutuu kantamaan yksin melkoista taakkaa.

Ihana kirja! Maltan tuskin odottaa seuraavaa osaa. Kiitos kirjasta, Ann-Christin Antell!

Teos: Puuvillatehtaan varjossa
Tekijä: Ann-Christin Antell
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Gummerus

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Heti kun joku oli kuollut, isä lisäsi hänen nimensä perään sanan "parka" ja suuttui äidille, joka ei tehnyt niin. Tämä "parkuus" oli isän suvussa hyvin kunnioitettu tapa. Puhuessaan kuolleesta sisarestaan isoäiti sanoi erehtymättömästi "Regina parka", eikä koskaan käyttänyt hänestä muuta nimeä.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme oli minulle lempeä ja lohduttava lukukokemus. Kirjailijan esipuhe asettaa teoksen paikalleen; hän kertoo perheensä tarinan välttäen kaikkea keksittyä. Kieli jota puhuimme on romaani ja sellaisena sen luin.

Minäkertoja on teoksen alussa lapsi, joka ärsyyntyy kutittavista villavaatteista, joita äiti pakottaa käyttämään. Molemmat perheen vanhemmat ovat omanlaisiaan persoonallisuuksia, joiden tahdon mukaan perheen viisi lasta joutuvat arkeaan ja juhlaansa elämään. Ginzburg vyöryttää upeasti perheen tapoja, tapahtumia ja sen jäsenten välisiä suhteita. Teos sijoittuu Mussolinin ajan Italiaan, mutta nyt en mene sen tarkemmin perheen fasismin vastaiseen elämäntapaan tai romaanin yhteiskunnallisuuteen. Perhe vie huomioni täysin.

Kirjoitan teoksen nimen koko ajan väärin, kun muutan verbin preesensmuotoon. Toki tekstissä isä paasaa, Natalia itse kysyy ja isoäiti huokailee, mutta romaanin merkittävä ulottuvuus on juuri mennyt aika. Kieli jota puhuimme viittaa menneeseen aikaan ja siihen, joka nykyhetkessä on menetettyä. Ote teoksesta:

Riittää, että joku meistä [sisaruksista] sanoo "emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta" tai "miltäs rikkihappo haisee", ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin. Yksikin niistä riittäisi meille toistemme tunnistamiseen pimeässä luolassa miljoonien ihmisten joukosta.

Nautin Ginzburgin romaanin käännöksestä, jonka Elina Melander on alkuperäisteoksesta tehnyt. Rakastan perhepuhetta, lapsuutta, lasten suhteita vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Arvostan romaanin yksityiskohtaisia kuvauksia henkilöiden sanomista ja tarinoista, joita toistetaan päivästä toiseen. Hihkuin mummon porttolapuhetta riemastuneena. Ote teoksesta:

– Käyttäydytte kuin porttolassa. Tässä talossa eletään kuin porttolassa, isoäiti tapasi sanoa tarkoittaen, ettei meille mikään ollut pyhää. Lausahdus jäi perheessämme elämään, ja toistelimme sitä aina, kun meitä naurattivat jonkun kuolema tai hautajaiset.

En osannut aavistaa, että 1960-luvulla kirjoitettu italialainen romaani tarjoaa minulle maaliskuussa 2021 iloa ja rakkautta. Huomaan ihastuneeni Italiaan maana ja toivon vielä joskus pääseväni sinne. Kun luin André Acimanin Kutsu minua nimelläsi, rakastin teoksen miljöötä. Samankaltaisia tunteita koin nytkin. Tällä kertaa puhutun kielen avulla luotu todellisuus puhutteli minua todella ja vei minut aivan muualle useammaksi tunniksi.

Teos: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare)
Tekijä: Natalia Ginzburg
Suomentaja: Elina Melander
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäinen 1963)
Kustantaja: Aula

Aino Louhen Mielikuvitustyttö ja sarjakuvatunnelmia

Ensin sarjakuva-avautumista loman kunniaksi:

Sarjakuvien ja runojen lukeminen on minulla hyvin kausittaista. Voin hakea sarjakuvia kirjastostakin, mutta ostan niitä myös mielelläni. Ostetut tai muuten hankitut sarjakuvat pääsevät jatkokäyttöön lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunnille. Saatamme lukea tunnilla sarjakuvia ykkösten ja kakkosten kanssa, mutta erityisesti luetutan niitä abeilla viimeisillä äidinkielen kursseilla. Usein lukiolaiset eivät ole erityisen kokeneita sarjakuvan lukijoita, mutta aina joskus minua onnistaa ja saan tunnilla kuulla kokeneen lukijan analysoivan sarjakuvaa. Se on aivan mahtavaa ja erittäin opettavaista! Yleisin innon kohde on tuolloin manga.

Sarjakuvat ovat taas pulpahtaneet pinnalle lukemisessani. Ennakoin kaameaa työruuhkaa, joka alkaa parin viikon päästä. Silloin hätälukeminen on paikallaan. Hätälukemisessa tärkeintä on saada nopeasti jotain luettavaa, josta pääsee myös irti tarvittaessa. Lohtukirja käy, mutta sarjakuva on oikein mainiota pikaluettavaa. Ennakoin tilannetta jo käymällä kirjastossa. Lainasin muutaman runo- ja sarjakuvateoksen, kuten esimerkiksi Aino Louhen Mielikuvitustytön. Muutamat lainat eivät kuitenkaan riitä mihinkään, joten kirjastoon pitää päästä tällä viikolla uudemman kerran.

Kävin eilen myös Turun Sarjakuvakaupan sivuilla. Ajattelin tilaavani sieltä muutaman hätävaran pahan kevään varalle. Osto jäi yrityksen tasolle. Huomasin, etten oikein ole ajan tasalla minua kiinnostavista uusista sarjakuvateoksista, joten mielenkiintoista luettavaa oli yllättävän hankala löytää. Kirjastossa pääsen selaamaan teoksia. Sarjakuvissa kynänjälki, sivujen ulkonäkö, värimaailma ja jopa tekstin fontti ovat todella tärkeitä.

Kaipaan nopeaa luettavaa hetkeen, jolloin minulla ei ole aikaa syventyä uuteen romaaniin. Nyt minun pitäisi perehtyä asiaan niin huolella, että saisin varustettua kotikirjastoni pahan päivän/viikon/kuukauden/koronavuoden varalle. Perehtyminen vaatii aikaa, joten... Siis, minulle saa suositella hyviä suomenkielisiä sarjakuvia. Tästä näkee osan jo lukemastani sarjakuvasta. 

Nyt varsinaiseen asiaan:

Luin kirjastosta hakemani sarjakuvateoksen ja pidin lukemastani oikein paljon. Aino Louhen Mielikuvitustyttö ei huuda tai alleviivaa. Kannen kuvassa päähenkilö katsoo lukijaa poskillaan puna. Olen nyt lukenut teoksen kolme kertaa. Katse ja ilme kannessa kertovat minulle eri asioita eri lukukertojen jälkeen. Yhdellä kertaa pinnalle jää kokemus nolouden ja häpeän tuntemisesta. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen ajattelen ihmisen tunteiden ja kokemusten kirjoa ja jonkinlaista ymmärrystä itseä ja toisia kohtaan.

Haluan, että hän huomaisi minut.

Mielikuvitustyttö alkaa päähenkilön vauva-ajasta. Hänen paras ystävänsä Heta on ollut lähellä aivan alusta alkaen. Koulussa tähän saakka itsestäänselvä ystävyys rakoilee. Pysyvä ystävyys muuttuu neuvoteltavaksi ja ystäväajasta joudutaan käymään kauppaa. Kun epäilys ja hylkäämisen tunne syntyy, siitä ei pääse eroon, Mielikuvitusystävä ei tulkitse tai suurentele, mutta aikuisen lukijan sydämeen sattuu. Miksi me ylenkatsomme toisiamme? Miksi jonkun hyväksyminen tarkoittaa toisen hylkäämistä? Tyttö kokee olevansa outo ja epäilyttävä. Neljännellä luokalla tyttöjen maailmaan tulee poikia. Se ei ainakaan tee sosiaalisesta elämästä helpompaa. Teoksessa käsitellään kokemuksia itsestä ja toisesta lapsuuden, nuoruuden ja nuoren aikuisen elämän ajalta. Teoksen lopussa päähenkilö on aikuinen nainen. 

Sivulla on pääasiassa kuva tai kaksi. Myöhemmin teoksessa on sivuja, joilla on kuusikin kuvaa. Jokainen sivu on kuitenkin hyvin ilmava ja vailla pakkoa. Sivun alalaidassa teksti on englanniksi, joten teoksen voi lukea joko suomeksi tai englanniksi. Kuvat ovat pelkistettyjä ja yksinkertaisia. Kynän viiva on ohut ja tarkka. Louhen teos on miellyttävä lukea.    

Teos: Mielikuvitustyttö (Imaginary Girl)
Tekijä: Aino Louhi
Englanniksi kääntänyt: Pauliina Haasjoki
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta

 

Yhdeksän sarjakuvataiteilijaa teki viime vuoden puolella yhteisteoksen Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta. Teoksen julkaisi Ateena. Minäkin hankin omani. Alkupuheessa tekstit teokseen kerännyt Karoliina Korhonen kertoo teoksen tuotoista 75% menevän Mieli ry:lle. Toinen teoksen toimittaja on Anssi Vieruaho. Lueskelin teosta yksi tarina kerrallaan joululomalla. Ennen lomaa teosta ennättivät lukemaan muutamat abit äidinkielentunnilla. Puhuimme siitä, kuinka tärkeä aihe kirjalla onkaan. 

Jokaiselta tekijältä teoksessa on yksi teksti. Tekstit ovat itsenäisiä ja kertovat väsymyksestä, uupumuksesta ja masennuksesta oman tarinansa. Valitsen blogitekstiin neljä minua puhutellutta tarinaa. Ne ovat Tuisku Hiltusen, Milla Paloniemen, Henri Tervapuron ja Emmi Niemisen tekemiä.

Tuisku Hiltusen teksti Herätys 7:00 aloittaa teoksen. Tarina tapahtuu kokonaan yhdessä huoneessa. Päähenkilö on nuori nainen. Lähenevä deadline, kasvavat odotukset ja ahdistus luovat painostavan tunnelman. Hiltunen kuvaa yksinkertaisesti ja tehokkaasti päälle vyöryvää ahdistusta. Värillä on merkitystä. Hiltusen kuvat liikuttavat minua, punaiset hiukset kiinnittävät huomion alusta alkaen. Elämänvoiman heikkeneminen näytetään selkeästi. Kuuleeko kukaan avunpyyntöä? 

Milla Paloniemen teksti teoksen keskitietämillä kertoo rakkaudesta hevosiin. Ikioma hevonen alkaa minäkertojan lapsuudesta. Kuvat ovat piirretty paksulla viivalla. Mustavalkeat kuvat teksteineen ovat hyvin selkeitä ja pelkistettyjä. Sivulla kuvaruutuja on tyypillisesti kolmesta kuuteen. Sisällöllisesti tarinassa tahti kiihtyy ja kuristava ote lukijankin kurkusta tiivistyy. Kuvissa se ei näy, ne jatkavat tyylillisesti samanlaisina alusta tarinan loppuun. Eniten pidin tarinan sisällöstä ja koin tärkeäksi kuvauksen oman innon vauhdittamasta luisumisesta onnesta väsymykseen. 

Henri Tervapuron Golemi puolestaan vie huomioni kuviin ja erityisesti niiden väreihin. Kuvaruutujenkin asettelu on kiinnostavaa, joten tutkin Tervapuron sivut useampaan kertaan ennen kuin edes pääsen itse tarinaan kiinni. Päähenkilö Timon otsasuoni pullistuu töissä ja vapaa-ajalla. Tarinassa kuvataan taitavasti sekä kuvien että tekstin tasolla henkistä, fyysistä ja sosiaalisista ylivuotoa: Kehä piti murtaa. Kroppa piti sammuttaa, pää ampua, hirttää. Ihan mitä vaan. Ei enää sekuntiakaan. Kehittymätön ja keskeneräinen olento, golem, on ehkä ihmisestä kumpuava paha olo, joka pitää saada takaisin saveksi ja mullaksi. Hieno tarina!

Viimeiseksi olen säästänyt ehdottoman suosikkini eli Emmi Niemisen Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa. Niemisen teksti on kuvien puolesta ilmava ja hengittävä. Tekstin sisältö on puolestaan niin painavaa ja osin surullista, että kuvat mahdollistavat hengittämiseni lukemisen aikana. Tekstin tapahtumapaikka on mielessäni fiktiivinen tila, jossa nykyisyyden aikuinen kertojaminä pääsee kuuntelemaan kuusitoistavuotiasta minäänsä, joka makaa väsyneenä ja masennuksesta toipuvana sängyssä. Miten hieno ja eheyttävä oivallus tekstin miljööksi! Tämä asetelma tuo tekstiin lohtua ja lempeyttä. Näin hyvin sinä paranet! Sinä selviät! 

Niemisen sarjakuvatarinassa nuori minäkertoja kuvaa uupuneensa ensimmäistä kertaa lukion ensimmäisellä luokalla 16-vuotiaana. Romahdus tapahtui toisen vuoden syksyllä. Toipuminen oli monen vuoden mittainen prosessi. Niemisen tarina tulisi painaa pieneksi vihoksi, jonka voisi jakaa kaikille nuorille toisen asteen opintojen aluksi. Mukaan voisi liittää vinkkejä auttaviin tahoihin ja vinkkejä oman ja kaverin jaksamisen tueksi. 

 

Kuva sivusta Emmi Niemisen tekstistä Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa 

Teos Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta on yksi kymmenestä tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia finalistista. Valinta voittajasta julkistetaan tämän kuun lopussa. 

Tänä talvena olen onnistunut bloggaamaan kahdesta muustakin kisan finalistista. Tuisku Hiltusen teos Kuutamo ja muita kertomuksia ja Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta löytyvät myös esiteltyinä blogistani.

Katkenneita lankoja -teosta löytyy ainakin Atenan omasta kaupasta ja Turun sarjakuvakaupasta. 

Teos: Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta
Tekijät: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho ja Karoliina Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Atena