Erilainen

Elokuva Lentävä kalakukko vilisee erilaisia ihmisiä, osa on hiljaa ja osa kailottaa. On pitkää, pätkää, paksua ja laihaa. Voi olla, että he ovat rillumareielokuvan kuvastoa, mutta ovatpahan vain kirjavaa porukkaa näin nykyihmisen silmin katsottuna.

Samanlaisuuden massassa on turvallista olla. Tavallinen ihminen voi olla pienillä valinnoilla yksilöllinen ja erillinen muista, mutta silti pysyä osana suurta joukkoa. Helsingin Sanomien toimittaja kuvasi tänä talvena pääkaupungin työmatkalaisia, jotka seisoivat tummissa talvitakeissaan laumoissa odottamassa noutajaa näyttäen hautajaissaattueelta.

Erilaisuus on virkistävää, jos se on kivaa ja sopivaa. Erilaisuus muuttuu ärsyttäväksi ja ikäväksi, kun se tulee liian lähelle, uhkaa itseä tai omaa elämänpiiriä.

Luin erittäin hyvän kirjan erilaisuudesta. Nimittäin Minä - Zlatan Ibrahimovic, joka on ollut suosittu kirja julkaisustaan lähtien. Kirjan on kirjoittanut David Lagercrantz ja kääntänyt suomeksi Miika Nousiainen.

Tarina on tuttu, ryysyistä rikkauteen. Kertojaminä, kaikkien tuntema Ibra, on syrjäytymisen laidalla keikkuva ensimmäisen sukupolven ruotsalainen. Hän on ei-niin-mukavan lähiön kasvatti, joka ei saa oikeanlaista huolenpitoa vanhemmiltaan. Luonteeltaan jo lapsena reipasotteinen poika näpistelee ja tekee kaiken maailman pöljyyksiä. Mutta joku taito, joku sitoutuminen, muutama sopivassa kohdassa oleminen ja oikein tekeminen muuttaa hänen elämänsä suunnan.

Tämä voisi olla satu, mutta ei ole. Pojan taidot huomataan ja hänestä tulee kuuluisa, hyvin palkattu ja ihailtu jalkapalloilija. Hän on kiistatta erilainen ja ymmärtääkseni se erilaisuus on hänen taitojensa lisäksi se jokin, joka tekee hänestä erityisen hyvän jalkapalloilijan.

Maailmassa on paikkoja, joissa tarvitaan lehmän hermoja ja pitkää pinnaa. Jossain toisaalla tarpeellisia ovat Zlatanin kaltaisen ihmisen kyky syttyä ja hetkellisesti puristaa täysillä. Kirjaa, jossa Zlatan kertoo elämänsä vaiheista liikoja pehmentelemättä ja kaunistelematta, lukee ilolla. Kun lähipiirissä ei ole syttyvää Zlatanin kaltaista turboahdettua, joka hankaloittaisi omaa elämääni, osaan iloita tästä erilaisuudesta ja siitä, että eittämättä hän on osannut hyödyntää oman erilaisuutensa parhaalla mahdollisella tavalla.

Viime kesänä katsoin jalkapallon EM-kisat ja rooibos-teetä ryystäessäni yökaudet laitoin toki tämänkin jalkapalloilijan merkille. Nyt toivon, että olisin lukenut tämän kirjan jo ennen kisaurakkaani. Mutta onhan tässä vielä katsottavaa, Zlatan pelaa Pariisissa ja MM-kisoihinkin on enää reilu vuosi.

Zlatan olisi istunut huonosti joukkoon Rovaniemen junaan viisikymmenluvun rillumareihin. Mutta ei hän olisi kotonaan myöskään nykyhetkessä siellä mustatakkisten laumassa lumisateessa.

Kirjaa Minä - Zlatan Ibrahimovic voi suositella kaikille uskoa ja rohkaisua kaipaaville. Hyvä juttu, jatka eteenpäin valitsemallasi tiellä! Kyllä sinä onnistut!

Välihuokaisu

Mitäänhän ei pidä kirjoittaa. Koska olen ryhtynyt kirjoittamaan lukemistani kirjoista, huomaan tuntevani itseni saamattomaksi ja laiskaksi, jos en raportoi blogiin luettuani kirjan. Parhaillaan opiskeluissani kirjoitan kandia ja muutamaa muuta pikkutyötä, joten blogin päivittäminen on hyvä tapa paeta kunnon töitä. Saman asian ajaa kaappien siivous ja Girlsien katsominen. Toki blogin kirjoittaminen on kaappien siivoamista mukavampaa, mutta toisaalta löytyy myös tekemistä, joka päihittää tämänkin sijaistoiminnan.

Huonoja kirjoja en lue loppuun, joten niistä tätä blogia lukemalla ei välttämättä saa mitään tietoa. Minun ärsyttää uusien kirjojen tulva, en jaksa pyrkiä lukemaan kirjoja mahdollisimman tuoreina. En jaksa, en ennätä. Silti seuraan uutuuskirjoja. Haluaisin lukea Knausgårdin Taisteluni ykkösen ja kakkosen. Mutta haluaisin lukea ne rauhassa, hyvällä mielellä hetkessä jolloin planeettoja myöten kaikki on kohdallaan. Lienee selvää, etten ole vielä kyseisiä herkkupaloja aloittamassa. Pöydälläni odottaa Karilan Gorilla. Pitääpä lukea joku päivä. Käykö Gorillalle kuten elokuvalle 21 grammaa, joka odotti kaapissani yhdeksän vuotta ensimmäistä katsomistaan? Toivottavasti ei.

Eilen luin ääneen Kunnaksen Koiramäen Marttaa ja Ruuneperiä ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Perhe joutui kuuntelemaan. Se oli hinta, jonka joutui maksamaan, että sai syödäkseen Runebegin torttuja. Julma elämä. Haluan lukea Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, mutta homma on vielä vaiheessa.

Ei uutuuksia siis tulossa, ei huonoja kirjoja. Välillä mennennee pitkäänkin, ettei täällä mitään tapahdu, jos joku muu asia omassa elämässä lähtee vetämään. Mutta saattaapa olla, että jotain uusvanhaa tänne tuleekin jo ihan kohta.

Voikaa hyvin. Minä jatkan huokailua.

Humisevalle harjulle piti palata

Minun piti palata kaikkeen siihen tunteeseen, hurmioon ja surkeuteen, mitä Humiseva harju on täynnään. Tämä teos iski minuun aikanaan vuosia sitten todella kovaa. Heathcliffin ja Catherinen rakkaus oli niin ehdotonta ja täyttä, ettei mikään sitä voittanut. Se joku heidän välissään oli sen luokan sitoutumus ja tuho, etteivät he itsekään siitä selvinneet. Sellaista ei uskaltanut toivoa omalle kohdalleen. Olin kiitollinen, että sain edes lukea siitä.

Ja kokemus on yhä häkellyttävä näin vuosienkin kokemuksella. Etsin eräälle nuorelle naiselle lahjaksi Humisevaa harjua ja hämmästyin teoksen monia käännösversioita. Kotoa löytyi Eila Pennasen käännös, mutta lahjaksi ostin erään vanhemman version. Uusin käännöksistä on ilmeisesti Juhani Lindholmin 2006 Otavan julkaisema. Tätä suomennosten kirjoa ihmetellessäni löysin netistä mielenkiintoisen Elisa Valtosen gradun Humisevan harjun käännöksistä lukijoiden kokemina.

Humiseva harju on tullut tutuksi perheessämme mm. Houkutuksen Bellan suosikkina. Joten elokuvan katsomiseen sain seuraa vaivatta. Katsoin Giedroycin 2009 ohjaaman version, vaikka halusin oikeasti nähdä Arnoldin 2011 ohjaaman version. No mutta, katsoessani itkin niin, ettei se voinut aivan huono olla. Joten katsoin sen itsekseen vielä uudelleen. Itkua riitti vielä toisellekin kerralle omiksi tarpeiksi.

Voi Heathcliffia, voi Catherinea.

Lukupiirissä tammikuussa teemanamme oli rakkaus. Jokainen sai tuoda kirjan, jossa oli rakkautta. Itse otin tämän hulluuden, pakkomielteen ja kohtuuttomuuden kyllästämän rakkaustarinan. Tarinaa lukiessani tämä pari tulee eläväksi, heidän tuskastaan tulee minun tuskaani. Lukijana en voi valita toisin, vaan se sama tie, jonka he kulkevat järjettöminä ja noiduttuina, tulee minunkin kuljettavakseni.

Jos jokaisella olisi aika, mahdollisuus ja lupa kirjoittaa elämänsä aikana vain yksi julkaistava kirja, harva onnistuisi Emily Brontëa paremmin.

Maaninkavaara

Tätä hyvää maltoin odottaa aika pitkään, vaikka olin jo sujuvasti kirjaa suositellutkin toisille luettavaksi. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli erittäin hyvä lukukokemus, nauraa hohotin ääneen monta kertaa. Joten kirjailija Nousiainen oli painettu mieleen jo erittäin myönteisessä mielessä. Opiskeluuni liittyen minun piti ainakin aloittaa Maaninkavaaran luku. Sehän veikin sitten mukanaan.

Maaninkavaara (2009) on kirja tavallisen hullusta Huttusen Martista, joka vankkumattomassa rakkaudessaan suomalaiseen kestävyysjuoksuun tekee pahaa perheelleen. Tarina seuraa Huttusten helvettiä välillä teini-ikäisen tyttären, välillä isän näkökulmasta. Itse intomieliseen urheiluun ja erityisesti kiihkoiseen huippu-urheiluun nurjamielisesti suhtautuvana, luin kirjan sitä kautta. Ymmärtääkseni tarina on mahdollista lukea myös toisin, tarinana täydestä sitoutumisesta urheiluun.

Vaikka unohtaisi urheilun, kirja on onnistunut kuvaus perheen sisäisistä voimasuhteista, yhteisten ja erillisten tavotteiden tavoittelusta ja uskosta. Martti H. on sukua monelle muulle miehelle, Mielensäpahoittajalle, muutamalle sukulaisukolle ja aika monelle suomalaiselle. Jokaiselle vanhempiensa lapselle voisi olla hyvä kokemus lukea Maaninkavaara.

Entä se parisuhde? Sekin saa tarinassa osansa.

"Nämä mykkäkoulut ovat paras osa parisuhdetta. Hienoin tapa kommunikoida on pitkään yhdessä olleen suomalaisen avioparin sanaton viestintä. Italialainen huitominen ja ruotsalainen tekoherkkyys jäävät toiseksi, kun riidat selvitetään sanattomasti, odottamalla.

Suomalaisen naisen ja miehen väliset suhteet ovat kuin kestävyysjuoksu jaloimmillaan. Puhdasta, pitkän tähtäimen toimintaa. Liittoon kuuluu terve yksinäisyys." (s.114)

Eihän siinä hyvin käy.