Pihkatapin kirjoittajaa kuuntelemassa

Minulla oli ilo olla kuuntelemassa esikoiskirjailija Antti Heikkisen turinointia ja musisointia Siilinjärven kirjastossa 9.11.2013. Heikkinen on kirjoittanut kiitellyn romaanin Pihkatappi, joka on ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi tänä vuonna. Pihkatappi on savolainen taidonnäyte ja harmikseni en ole sitä vielä lukenut. Tämä lukemattomuus miltei muodostui henkilökohtaiseksi esteeksi tilaisuuteen lähtemiselle, mutta onneksi lähdin.

Jokin aika sitten olin kirjamessuilla ja ymmärsin, miten vaikeaa kirjailijan on puhua mielenkiintoisesti. Nyt pääsin kuuntelemaan, kuinka homma hoidetaan savolaisittain. Antti Heikkinen on esiintymiseen tottunut sanataituri, joka pääsi kertomaan kotiyleison eteen itsestään, kirjoittamisistaan ja muista itselleen tärkeistä asioista. Kirjoittamisen, niin nyt julkaistun Pihkatapin kuin muiden vielä julkaisemattomien tekstien, mieli ja polte tulivat Heikkiseltä hyvin kuvatuiksi ja perustelluiksi. Nilsiäläinen maalla kasvanut nuori mies on elämässään ennättänyt kiinnostua monesta asiasta ja kiinnostuksiinsa myös innostuneesti tarttua. Täällä Savossa Heikkinen tunnetaan monista kesäteatterirooleistaan, ja yleisöstä kysyttiinkin, milloin näytteleminen alkoi. Mopo mahdollisti liikkumisen, joten teatteritoiminta alkoi Heikkisen kohdalla 15-vuotiaana. Pihkatappiakin Heikkinen teki useamman vuoden ja teoksen tie kirjoittajalta kustantajalle ei ollut aivan virtaviivaisen suora. Oikea kustantaja teokselle löytyi, ja Heikkinen kertoi, että Pihkatappi säilyi omana kustannusprosessin ajan ja hän on lopputulokseen tyytyväinen.

Siilinjärven kirjaston lukusali oli täynnä väkeä ja yleisö nautti laillani hyvin lämpimästä ja kotoisasta tunnelmasta. Heikkinen vastasi avoimesti yleisön kysymyksiin ja sai mm. ehdotuksen näytelmän kirjoittamisesta. Yleisössä oli useita Pihkatapin jo lukeneita ja kirjan kieltä kiiteltiin. Savolaisvoimin äidyttiin pähkäilemään savon kielen kuvaavuutta ja teoksen sanojen alkuperääkin mietittiin. Heikkinen kertoi, että on Pihkatapissa käyttänyt kieltä, jota on lapsuudessaan ympärillään kuullut, joten kirjoitetusta tekstistä on tullut kaunokirjallisen teoksen lisäksi myös oman ja yhteisen kulttuurin tallenne.

Heikkisen kuvaamana kirjoittamisesta tuli helppoa ja luonnollista, vaikka romaanin kirjoittamisessa lienee oma ponnistelunsa ollut. Parhaimmillaan kirjoittaminen käy Heikkiselle levosta. Ilahduin kuullessani, että ainakin pari kaunokirjallista aihiota on jo valmiina. Tällä hetkellä Heikkinen työstää Juice Leskisen elämäkertaa, joka varmasti on toisenlainen työmaa verrattuna Pihkatappiin, joka on tekijänsä mukaan 98% fiktiota. Tilaisuus huipentui kahteen lauluun, jotka Heikkinen lauloi Maarit Halosen säestämänä. Voih! Edestäni kuulin rouvien ihailevan kirjailijan lauluääntä. Itse suputtelin samaa asiaa vieressä istuvalle. On hienoa, että on olemassa savolainen kirjailija, joka on myös supliikkimies, laulaja ja näyttelijä. Pidän Antille peukkuja, kun torstaina palkinnonsaaja julistetaan.

Pihkatappi on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Amman lukuhetkessä (vieläpä savoksi).

Lue kirja! No minä luin. Tavallaan. Ooh, Granta.

Sain jonkin aikaa sitten käyttööni ilmaiseksi kuukauden Lue kirja -palvelua. Tämä kuukauden ilo ei liity blogiini millään lailla. Lue kirja -palvelussa voi noin 25 € kuukausihintaan lukea sähköisesti Otavan valikoimasta haluamiaan kirjoja. Olin jo aiemmin ajatellut, ettei tämä palvelu ole minua varten, koska saan muutenkin istua koneen äärellä ja kirjojen luku vanhanaikaisesti on tähän sähkö&ruutu-elämään mukavaa vaihtelua. Mutaa nyt halusin kuitenkin kokeilla, kuinka luku sujuu puhelimella (itselläni Lumia 900).

Kirjautuminen oli helppoa, joten olin nopeasti valikoimassa luettavaa itselleni. Jokusen kirjan valitsin, mutta tosissani en ryhtynyt lukemaan. Ruutu oli lukemiseen ärsyttävän pieni ja se tunnelma, joka minulle lukijana tulee uuden kirjan ensimmäisten sivujen silmäilystä, hävisi palvelussa kokonaan. Minulle on todella tärkeää nähdä kansi, takakansi, kirjan mahdolliset liepeet ja kaikki se tieto, jonka saan selatessani kirjan ensimmäiset sivut. Kauneimmissa kirjoissa valittu fontti, tekstin asettelu sivuille ja vaikkapa sivunumerot vaikuttavat lukukokemusta vahvistavasti. Tässä e-kirja-palvelussa on vain teksti, jota voi rullata alaspäin. Voi että!

Ensin luin Parnassoa ja selailin paria kirjaa. Sitten tärppäsi todella. Löysin Grantan uusimman numeron kolme tekstiä. Olen lukenut aikakausikirja Grantasta, josta nyt ilmestyi ensimmäinen numero. Teemana on ruoka. Minä, joka en pidä lyhyistä jutuista (en usko tätä kohta enää itsekään!), hihkuin lukiessani Anu Silfverbergin kirjoittamaa Ylimääräiset kilot. Ällöttävää ja aika jännää. Lisää, kiljuin. Seuraavana luin Turskan, joka on Leena Parkkisen kirjoittama. Pidin todella paljon huimista siirtymistä nykyhetkestä menneeseen ja taas takaisin.

"Olut tuotiin pikkuruisessa tuopissa, aivan kuin nukkekodin astiassa. He pilailevat minun kustannuksellani, Runoilija ajatteli. Hän tunsi silmät ympärillään, mutta kun hän käänsi päätään kukaan ei näyttänyt katsovan suoraan."

Lisää! Kolmas löytämäni oli Philip Teirin Mansikka 1979. Se oli nimensä puolesta hivenen kryptinen, mutta nimen merkitys selvisi aika pian aloitettuani lukemisen. Teir kirjoittaa lumoavan oudosti ja samaan aikaan kovin tavallisesti perheistä ja kiintymyksestä. Tunteista ja muistoista tulee joskus maukkaita, mutta Mansikka 1979 näyttää aivan padan pohjalle saakka. Kuvotus kurkussa päädyin lukemaan Teirin tekstin ja lopuksi olin pohjattoman surullinen. Muistin lapsuuteni ruokaihanuuksia ja ihmiset, jotka niitä minulle tarjosivat. Muistin myös hetket, jolloin jouduin luopumaan niistä lopullisesti. Mansikka 1979 onnistui itkettämään, oksettamaan ja naurattamaan.

Joten lopuksi pääsin yli ruudusta, fontista ja kaikesta maallisesta. Kiitos Grantan, ruoka sai mielessäni mitä moninaisimpia mielleyhtymiä. Jos lukisin enemmän sähköisiä kirjoja, tottuisin ruutulukuun. Juuri nyt en halua jatkaa harjoituksia, mutta Lue kirja -palvelussa on omat hyvät puolensakin. Tulevalla viikolla kuljen paikasta toiseen, joten on hyvä, että mukanani on puhelimen kautta aina KIRJAluettavaa. Koska kannan kirjoja ja papereita mukanani opiskeluun liittyen, arvostan kantourakkani keventämistä tältä osin.

Grantan ensimmäisestä osasta on kirjoittanut minua perusteellisemmin ainakin Katja Lumiomenassa
ja Jenni Kirjakirpussa.