Saara Turunen: Sivuhenkilö

Olen yhä lapsi, minä mietin. - - En perustanut perhettä, en hankkinut omaa elämää, en osannut sellaista. Ruumiini siirtyi pois lapsuuteni maisemista, mutta henkeni jäi kiinni vanhan kotitalon räystääseen. Siinä se roikkui aikansa, kunnes pujahti sisään tuuletuskanavasta ja palasi lastenhuoneeseen, jossa se vaeltelee yhä. - - Se on mustanpuhuva.

Kansikuva on kaunis. Kiinanruusu tuo aina mieleeni äitini.

Luin Turusen Rakkaudenhirviön pari vuotta sitten ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Kun Sivuhenkilö julkaistiin, ostin kirjan itselleni ja silittelin kirjan kantta. En tiennyt, milloin uskaltaisin lukea kirjan ja haluaisinko sanoa lukemastani mitään. Tartuin kirjaan pari päivää sitten sopivalla hetkellä ja nyt kirja on luettu.

Turunen kirjoittaa ymmärtääkseni ainakin osin omasta elämästään. Samalla hän kirjoittaa täysin minun ja ystävieni ajatuksista, toiveista ja peloista. Olen puhunut Turusen kirjojen teemoista useiden ystävieni kanssa. He kaikki ovat naisia. Muutama heistä on jo ennättänyt lukea Sivuhenkilön.

Sivuhenkilö kertoo ainakin vierauden tunteesta, häpeästä ja luovan työn prosessista. Ote kirjasta:

- - [I]hminen ei voi koskaan olla sillä tavoin täydellinen niin kuin kirjat voivat. Ihminen on aina ihminen, arkinen ja haparoiva. Jollain tavalla kirja saattaa luoda harhakuvitelman, että niin ei olisi.

Sivuhenkilössä tarkkaillaan toisten toimia ja omaa lamaantumista. Kirjailijan työ on täynnä epäonnistumisen mahdollisuuksia. Tylsät puheet, synkkä ilme ja sama vaate tilaisuudesta toiseen uhkaavat kirjan mahdollisuuksia menestyä. Sitten kun kaikesta huolimatta kirja menestyy, lopputuloksena on tunnemöykky, joka on tyhjyyttä, pettymystä ja pelkoa petoksen paljastumisesta.

Katariina Suuri ja Kaarina Maununtytär muuttuvat ruohoksi ja sama katoavaisuus on edessä meillä kaikilla. Sivuhenkilössä näytetään miesten hallitsema kirjallisuus, klassikkolistoilla eivät naiset juuri näy. Turusen kirjasta löytyy lista luettavista kirjoista, jotka kaikki ovat naisten kirjoittamia. Ote kirjasta:

Niinpä lupaan itselleni, etten kuluttaisi enää aikaani sellaisiin teoksiin, joissa ei ole mitään minulle. En lukisi niitä, en katsoisi niitä teatterissa enkä elokuvissa. En kirjoittaisi niistä enkä mainitsisi niitä keskusteluissa. Päätän, etten viittaisi elämäni aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen. Koko muu maailma viittaisi niihin joka tapauksessa, joten minun huomiotani ne eivät saisi.

Minun lukulistallani ovat kaikki Saara Turusen kirjoittamat kirjat, julkaistut ja ne, jotka tulevat vielä luettavaksi. En halua lukijana luoda paineita kirjailijalle. Hengittelen, elän ja odottelen lisää luettavaa.

Sivuhenkilö on luettu myös näissä blogeissa:
Nannan kirjakimara
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Teos: Sivuhenkilö
Tekijä: Saara Turunen
Kansi: Timo Mänttäri
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilpi muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan teoksessa Välirauha, ikävöinnin aika, jonka kuuntelin äänikirjana. Kuuntelukokemukseni oli puhdistava ja lempeä. Äänikirjan lukijana on Liisi Tandefelt, jonka rauhallinen ääni vie kuulijan hyvin toisenlaiseen aikaan.

Välirauha, ikävöinnin aika alkaa kesästä 1940 ja päättyy kevääseen 1941. Nuori kertoja näkee vanhempiensa ja sisaren surun omasta kodista ja kotiseudusta luopumisesta ja kokee murhetta itsekin. Minäkertoja on suorasanainen ja kertoo asiat hyvin vivahteikkaasti.

Sukujuureni ovat Karjalassa. Muistan hyvin mummoni muistelut menneistä ajoista. Nautin karjalaisen elämäntavan ja luonteen kuvauksista. Kilven teos sopii mainiosti tähän mielentilaan. Varsinkin kirjassa olevat isän sanomiset ja tekemiset toivat minulle lohtua ja auttoivat omassa mummon ja äidin ikävöinnissäni. Perheen isästä löytyi särmikkyyttä, mutta myös hyväntahtoisuutta. Ote kirjasta, jossa isä pohtii luolan käyttöä aikaisemmin:

Tällaisessa luolassa ovat immeiset saattaneet vaikka piileskellä. Mikäs täällä on ollut elellä. Ei ole ollut pelkoa löytymisestä. Kunhan on yökunnissa käynyt hankkimassa jostain vettä ja sapuskaa. Eikä täältä savukaan hevin näkyisi, vaikka nuotion tekisi lattialle.

Päähenkilö lähtee kouluun toiselle paikkakunnalle ja kokee syvää ikävää ollessaan erossa perheestään. Kilpi kuljettaa haikeuden ja suoranaisen surun rinnalla myös iloa ja arkisen elämän kiemuroiden selvittelyä. Köyhän perheenpään tulee ostaa talvitakki koulua käyvälle tyttärelle. Aiemmin perheenjäsenet ovat hankkineet kauniita vaatteita hyvällä maulla, mutta nyt joudutaan ostamaan kaikista halvin takki. Kakanvärinen takki lämmittää kuitenkin kylmällä säällä ja ajaa asiansa.

Eeva Kilpi on kirjailija, jota arvostan suuresti. Hänen viisautensa välittyy kirjasta vaivatta. Kilpi miettii teoksessa muistojaan ja muistamista ja päätyy ikään kuin seulomaan mielikuviaan ja tapahtumien painoarvoa. Kilpi onnistuu olemaan katkeroitumatta, vaikka teoksen loppupuolella kerrotaankin myös jälkijättöisestä ja henkilökohtaisesta katkeruudesta Hitleriä kohtaan. Lyhyt rauhan aika salli hetken hengähtyksen. Teos päättyy jatkosodan alkamiseen.

Kilven kirjasta mieleeni tulee kaksi lukemaani kirjaa, joissa kerrotaan viisaista naisista. Kirjoitin lokakuussa 2010 Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjasta ja elokuussa 2017 Lintulan kronikasta. Omaan äiti- ja mummoikävääni sopi oikein hyvin hoidoksi Kilven kirja. Voi elämämme lyhyyttä! 

"Älä ole tietääksesikään", oli yksi äidin neuvoista, jos joku oli kiusannut tai loukannut jollain tavalla. "Älä ole tietääksesikään", sanoi äiti. Se oli vaikea neuvo toteuttaa, mutta jäi mieleen äidin äänellä sanottuna; ei äiti itsekään sitä noudattamaan pystynyt kuin aniharvoin, hänhän oli nuorena kipakka kun tuli ja leimaus."

Kilven teosta on luettu myös seuraavissa blogeissa:
Jokken kirjanurkka
Sininen linna
Luetut, lukemattomat


Teos: Välirauha, ikävöinnin aika (kesto: 6 h)
Tekijä: Eeva Kilpi
Julkaisuvuosi: 2009 (alkuperäinen kirja julkaistu 1990, äänitys tehty 1991)
Kustantaja: WSOY

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Valitsin pöydän ikkunapaikalta ja rävelsin auki yhden mukaan nappaamistani ilmaislehtisistä. Englanninkielinen St. Petersburg Times ilmestyi muutaman viikon välein, ja sen laihat sivut olivat epäonninen yritykseni pysyä mukana siinä, mitä kaupungissa tapahtui.
Lämmin piirakka lohkeili suussa. Mustan teen kylkeen oli oikeaoppisesti katettu ohuita sitruunaviipaleita ja nokare kirsikkahilloa. Napautin hilloklöntin pyörimään teevadin pohjalle. Kirsikat olivat hillossa lähes kokonaisina, ja kun hörppäsin yhden niistä imeskeltäväksi teen mukana, huomasin myös kivien olevan tallella.

Viime viikot ovat olleet väsyttäviä, joten lukeminenkin on kärsinyt. En jaksa murehtia nyt, mutta kaipaan sellaista mielentilaa, jossa lukeminen ja kaikki muutkin asiat elämässä sujuvat hienosti ja vaivattomasti. Gummerus lähestyi minua Tarasovan esikoisromaanin ennakkokappaleella jossain vaiheessa, ja jotenkin en osannut aluksi lainkaan innostua uutuusromaanista. Kansi on superhieno, mutta kirjan nimi ei varsinaisesti herättänyt lukuhaluja. Satuin kuitenkin katsomaan Ylen Aamun kirja -ohjelman, jossa kirjailijaa haastateltiin ja innostuin aloittamaan kirjan.

Hieno kansikuva!

Venäläiset tilikirjani kertoo nuoresta bisnesnaisesta, Reija Wrenistä, joka saa pikakomennuksen Pietariin. Hänen tehtävänsä on tarkistaa yrityksen kirjanpito nopeasti ja huomaamaattomasti. Päähenkilö on kuitenkin päättäväinen ja omapäinen. Hän lähtee tutusssa kaupungissa seuraamaan uteliaisuutensa innostamana omaan tehtävään ja työpaikkaan liittyviä epäselvyyksiä ja ryhtyy oman (työ)elämänsä yksityisetsiväksi.

Venäläiset tilikirjani on viihdyttävä. Bisnesmaailma ja Venäjä ovat niin kaukana omasta elämästäni, että Tarasovan teoksen lukeminen vei minut todella pois arjestani. Alun katkelma kuvaa kaikista viihdyttävintä osaa teoksesta: kaikki ruokaan ja juomaan liittyvät yksityiskohdat ovat Venäläisissä tilikirjoissa mielestäni mielenkiintoisia. Wren on riittävän erikoinen impulssiivisuudessaan, joten tarina etenee vauhdikkaasti. Teos on hyvin dekkarimainen, ja kestin senkin. (Dekkarit eivät minua innosta, mutta tässä pelasti tuo chick lit.)

Tarasovan teos on luettu näissäkin blogeissa:
Satuilualusta
Kirja vieköön
Kulttuuri kukoistaa
Luetut.net

Sain kirjan ennakkokappaleena kustantajalta. Kiitos!

Teos: Venäläiset tilikirjani
Tekijä: Anniina Tarasova
Julkaisuvuosi: 2018
Kustantaja: Gummerus

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Kansikuva kustantajan sivuilta

- - [T]oisinaan metsästäjä saattaa menettää saaliinsa, jos saalis ei ole valmis kuolemaan. Se tarkoittaa, että saalis on vahvempi kuin metsästäjä. Sellaisen voiman kohdatessaan metsästäjän on päästettävä irti ja palattava kotiin.

Tartuin kirjaan Vielä tänään olemme elossa hetken huumassa kirjakaupassa kauniin kannen innottamana ja luin nopealukuisen teoksen yllättävän hitaasti. Useampi ihminen kehui kirjaa, joten halusin jatkaa kirjan lukemista aina loppuun asti.

Vielä tänään olemme elossa sijoittuu ajallisesti toiseen maailmansotaan ja kertoo sotilaan ja juutalaisen tytön yhteisen tarinan, joka kerrotaan hyvin elokuvallisesti. Takakansiteksti kertoo kirjailija Pirotten olevan dramaturgi ja käsikirjoittaja ja kyseisen romaanin pohjalta julkaistavan elokuvan saavan ensi-iltansa aivan pian.

Yksin liikkuva sotilas saa vaivoikseen nuoren juutalaistytön, jonka perheestä kukaan ei tiedä mitään. Pieni tyttö itse on hyvinkin persoonallinen, kaunis ja eloisa. Erinäisten tapahtumien seurauksena sotilas ja tyttö jatkavat yhteistä matkaansa. Mielestäni koko romaanin ytimeksi muodostuu näiden kahden ihmisten erityisyys ja heidän kiinnostavuutensa suhteessa muihin ihmisiin. He ovat ulkonäöltään, taidoiltaan ja toimiltaan erityisiä ja viehättäviä. Viehättävyydestä on tosin lyhyt matka ärsyttävyyteen, joten ristiriitojakin on tiedossa.

Sotilaan kansallisuus herättää pohdintoja. Aluksi häntä pidetään amerikkalaisena, koska hänellä on amerikkalainen sotilaspuku ja hän puhuu englantia amerikkalaisittain. Kaikista vaarallisinta olisi, jos sotilas olisi saksalainen.

Luin Pirotten kirjan ristiriitaisissa tunnelmissa. Välillä hupsahdin tarinaan ja kiinnostuin tapahtumista, mutta välillä taas ärsyynnyin itsestäänselvyyksistä ja laskelmoivuudesta. Ehkä päähenkilöiden ylivertaisuus oli asia, josta kiusaannuin eniten. Ote kirjasta:

Hän seurasi kaikkea sivusta pieni hymynkare huulillaan. Miehen suu. Miehen huulet. Kuinka kiinteät ja pehmeät ne olivat. Kuinka ihastuttava ylähuuli.

Kerron nyt tässä tekstissä kirjasta vähemmän kuin on luettavissa kirjan takakannessa tai kustantajan verkkosivuilla. Toivoisin takakansien jättävän enemmän lukijalle kirjan kansien väliin löydettäväksi ja koettavaksi. Kävin silmäilemässä myös muita blogikirjoituksia (esimerkkeinä Leena Lumi, Yöpöydän kirjat ja Kirjasähkökäyrä), joissa on pidetty Pirotten kirjasta.  

Teos: Vielä tänään olemme elossa
Tekijä: Emmanuelle Pirotte
Suomentaja: Lauri Holma
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Minerva

Kuopion kaupunginteatteri: Jäähyväiset Pamela Andersonille

Vat vut Pamela Anderson to?

Olin eilen 28.2. näytelmän Jäähyväiset Pamela Andersonille ensi-illassa Kuopion kaupunginteatterissa. Näytelmän on kirjoittanut Pilvi Hämäläinen, joka on ainakin minulle tutumpi näyttelijänä. Ohjauksesta ja lavastuksesta vastaa Olli-Matti Oinonen.

Ennakkoajatukseni oli, että pääsen katsomaan nuorille tarkoitettua näytelmää. Pian ymmärsin, että olen ainakin osittain väärässä. Jäähyväiset Pamela Andersonille on tarkoitettu myös aikuisille. Uskon näytelmän kolahtavan erityisesti vanhempiin. Väliaikaan asti ajattelin näytelmän tuntuvan hyvältä ja uskottavalta siksi, että se vei minut äitimoodiin. Näytelmän loppupuolella ymmärsin, miksi ihailen Mikko "Ruupanen" Tuupasta.

Veljekset Ruupanen ja Marko "Hillo" Tuupanen ovat keskellä suurta nuoruusmyrskyä, joka näkyy ja kuuluu. Poikien huone on hävityksen kauhistus. Äiti on hukassa itsensä suhteen, joten hänestä ei ole poikiensa avuksi ja tueksi. Hillo ja Ruupanen tähyävät naisiin ja melkein kaikki muu sumenee ympäriltä. Jo tämä olisi riittävästi viihdyttämään ja liikuttamaan teatterissa, mutta näytelmässä on enemmän.

Jäähyväiset Pamela Andersonille on yksinkertainen näytelmä, joka ei yritä liikaa. Katsoja tipautetaan kahden haisevan ja takkutukkaisen nuoren viereen ja näytetään, miten kamalaa on ottaa toista kädestä kiinni ja pelätä, että se ihana lähtee ja nauraa lähtiessään. Näytelmän toteutus antoi minun pitää katseeni veljeksissä.

Kuvassa Johanna Kuuva ja Sari Harju. Valokuva Petra Tiihonen.

Kirkkaimmin Kuopion Jäähyväiset Pamela Andersonille -näytelmässä minulle loisti Ruupanen. Häntä näyttelevä Johanna Kuuva onnistuu mielestäni uskottavasti ja herkästi olemaan nuori mies, joka jää äidiltään näkemättä. Muistakaa tämä, äidit ja isät: vanhempien tulee tehdä leipiä kaikille lapsilleen! Ruupanen on perheensä vähemmän ihailtu esikoinen, joka saa vihdoin suunsa auki vaikealla hetkellä. Muutosta seuranneessa itkussa itketäänkin sitten kaikkea mahdollista ja koettua.

Kuvassa Sari Harju ja Johanna Kuuva. Valokuva Petra Tiihonen.

Pilvi Hämäläinen on kirjoittanut todella hyvän näytelmän. Onneksi Kuopion kaupunginteatteri tarttui tähän nykytarinaan perheistä, välittämisestä ja yhteistyön voimasta. Nykytarinat vanhenevat myös nopeasti, Pamela Anderson on varmaankin kohta jo unohdettu. Uusia pameloita ja ruupasia kasvaa joka tapauksessa. Toivottavasti näytelmiä kirjoittavat pysyvät vauhdissa mukana ja nykynäytelmiä tästä ajasta ja sen ilmiöistä tulee katsottavaksi jatkossakin.

Suosittelen näytelmää kaikille myllerryksessä oleville ja sen joskus kokeneille. Tuupasen pojille toivon onnea naisten kanssa!

Näytelmä: Jäähyväiset Pamela Andersonille
Käsikirjoitus: Pilvi Hämäläinen
Ohjaus: Olli-Matti Oinonen

Esitykset: Kuopion kaupunginteatteri

Kuvat blogissa Kuopion kaupunginteatterin sivuilta. Käyttöön pyydetty lupa.

Kuopion seudun bloggareilla on yhteistyötä Kuopion kaupunginteatterin kanssa. Kiitos lipusta!