Merkintöjä Jerusalemista ja Kotiopettaja

Jerusalemin Länsirannalta Suomeen länsirannikolle. 1830-luvulta nykypäivään. Ristiin rastiin. Huomaan usein lukevani monia kirjoja yhtä aikaa, limittäin ja lomittain. Yleensä joku tarinoista lähtee viemään ja muut tarinat jäävät taka-alalle. Osa jää surutta kesken, osan luen loppuun sopivassa paikassa. Nyt yöpöydälläni on ollut vino pino runoutta opiskelutarpeisiin ja kaksi muuta luettavaa teosta. Nämä kaksi, Pirjo Tuomisen Kotiopettaja ja Guy Delislen Merkintöjä Jerusalemista, olen lukenut nyt lomittain.

Tuominen on minulle uusi tuttavuus. Luimme Kotiopettajan joulukuun lukupiirissä, paitsi minä, joka ryhdyin kikkailemaan löytääkseni kirjan halvalla. Lopputuloksena sain kirjan käsittelypäivän aamuna ja päädyin käymään keskustelua kirjasta, josta olin lukenut ensimmäiset kolmekymmentä sivua. Tällä kertaa kirja tuli luettua jälkikäteen.

Delislen kirjan nappasin kirjaston hyllystä. Aivan kuten Bechedelin kanssa, minulle jo tekijän nimi on ennakkotakuu lukunautinnosta. Ja taattua tavaraa onkin tarjolla. Delisle lähtee vaimonsa ja lapsensa mukaan vaimon työkomennukselle Jerusalemiin vuodeksi. Tämän vuoden ajan Delisle pitää sarjakuvapäiväkirjaa, Merkintöjä Jerusalemista. Tämä kuulostaa kevyeltä, mutta Delislen teokset eivät ole hömppää. Kaukana siitä. Lukemalla yli 300 sivuisen pläjäyksen oppii paljon Israelista ja Palestiinasta, maiden historiasta ja nykypäivästä.

Mitä oppii lukemalla Kotiopettajan? Kysymys ei ole reilu, tätä romaania ei liene kirjoitettu oppimistarkoituksessa. Kotiopettaja on ensisijaisesti viihdyttävä historiallinen romaani. Lähdin hakemaan romanttista tarinaa, mutta löysin enemmän historiallista ajankuvaa. Sinäänsä kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta vähän haaleaksi se minut jätti. Kirjan nimi Kotiopettaja voisi viitata siihen, että kirjan päähenkilö on maisteri Pontus Palen. Kirjan lukeneena en ole asiasta lainkaan varma. Palenin mielenliikkeitä kyllä kuvataan, mutta mies jää jotenkin valjuksi. Mutta pitääkö hänen jäädäkin? Kuvaako lukijana kokemani Palenin henkilön valjuus köyhän sukulaisen asemaa, joka on alisteinen suvun pään tahdolle ja raha-avustuksille? Minulle mielenkiintoisin henkilö kirjassa oli perheen keittäjätär Line Björk. Hänestä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Merkintöjä Jerusalemista onnistuu liikuttamaan vähäeleisyydellään, osoittelemattomuudellaan ja inhimillisyydellään. Ihmisiä löytyy kaikista maailman kolkista. Mitä erikoisimmissa (lue: hulluimmissa) ympäristöissä ihmiset oppivat elämään ja selviämään. Paikalle tullut sarjakuvapiirtäjä voi ihmetellä ja dokumentoida näkemäänsä.

"Täytyy sanoa, että kun katselee täkäistä uskonnollista draamaa, ei tee mieli ruveta uskovaiseksi. Kiitos, kun teit minusta ateistin, Jumala." (Delisle, Merkintöjä Jerusalemista)

Joululahjaksi itselle

Juttelin eilen hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Hän sanoi, että kuulostan nuupahtaneelta. No, siltä se tuntuukin. Kaikista tekemättömistä töistä, puolitekoisista puuhista ja nääoistosikivasaadavalmiiksi-askareista huolimatta aion pitää tauon kaikesta opiskeluun ja itsensä sivistämiseen liittyvästä. Aion antaa piut paut kaikille hyllyssäni lukemattomille lojuville kirjoille. Kun eivät ole vielä tulleet luetuiksi, olkoot ilman minua vielä vähän aikaa.

Menen tällä viikolla ostamaan itselleni kaksi joululahjakirjaa. Täsmähoitona kaikkeen elämäni ryytymiseen luetan itselläni putkeen kaksi lohduttavan viihdyttävää kirjaa. Kaari Utrion Sunneva ja Kristiina Vuoren Näkijän tytär. Katsotaan sitten, miltä maailma näyttää.

Hyvää joulua kaikille. Lukekaa lukemasta päästyänne. Nukkukaa välillä. Ja syökää herkkuja. Olkaa ystävällisiä lähimmäisillenne.

Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Ihana kirja tarttui tänään kirjastoreissulta, jossa olin hakemassa tammikuun kinkereihin isoa kasaa runokirjoja. Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on Jen Campbellin koostama kirja niistä oudoista keskusteluista, joita kirjakaupassa käydään.

Kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä. Yksi tulee ostamaan kirjaa, jolla paikata ruma kolo kirjahyllyssä, toinen etsii jatko-osaa Anne Frankin päiväkirjoille. Suurin osa hihityksistä menee tietämättämille asiakkaille, jotka eivät juuri kirjoja arvosta. Se, onko siinä mitään hauskaa, jää jokaisen omaan harkintaan. Minua se huvitti.

Löysin itseni niin hölmöstä ja ajattelemattomasta asiakkaasta kuin tuskastuneesta asiakaspalvelijastakin. Eräs lapsistani on sanonut tarkkanäköisesti minun puhuvan "mitä vaan kenelle vaan". Tämänkaltaisella toiminnalla moni on päässyt esimerkiksi kirjaan Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa.

Huonosti käyttäytyvät ja tietämättömät asiakkaat löytävät tiensä kaikkialle. Niinpä kirjassa kerrotaankin mm. asiakkaista, jotka närkästyvät kauppiaidensa huonoa sivistyksen tasoa ja tietämättömyyttä. Kauppias kun ei tiedä, mikä vihreäkantinen kirja on julkaistu kuusikymmentäluvulla ja on ollut kysyjän mielestä todella hauska. Kirjassa elää nykytodellisuus, asiakkaat käyvät hakemassa palvelun kirjakaupasta ja kertovat menevänsä tekemään tilauksen verkkokaupasta säästääkseen rahaa.

Hauskan ja viihdyttävän Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on kustantanut nemo. Oletan kirjan huvittavan lapsianikin, koska kysymyksiä on esitetty mm. Harry Pottereista ja Twilighteista. Joten kunhan tulevat koulusta, niin saavat tämän luettavakseen.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää

Tästä kirjailijasta olen kuullut ylistyssanoja jo pitkin vuotta. David Foster Wallace tuli nimenä minulle tutuksi lukiessani Eugenideksen The Marriage Plotia. Ja nyt sain käsiini Siltalan koostaman ja kääntämän esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää.

Puolisoni on lukenut monia ehdottamiani kirjoja. Kuulemma tänä vuonna ehdotukseni ja siis osa hänen lukemistaan kirjoista ovat olleet toinen toistaan oudompia. Hphm, olisin ne itse lukenut, jos olisin ehtinyt. Tämä tuli mieleeni, kun luin Hauskaa, mutta ei koskaan enää hyvin proosallisessa paikassa. Bussimatka hyisessä kulkuvälineessä lumipyryssä kehysti lukukokemustani sopivan erikoisella tavalla.

Essee Iso punainen poika kertoo syrjähtelevän inhorealistisesti pornoteollisuudesta liiankin yksityiskohtaisesti. Lukiessani päädyn säälimään kaikkia DFW:n esseessä esiin marssittamia ja heitä tarinassa riittää. Alan messuilla seikkailevat niin paksulla meikillä päällystetyt pornotähdet kuin heitä kuola valuen katsovat aktiiviasiakkaat. Säälin myös itseäni lukijana, mutta jatkoin kaikesta huolimatta. Tämäkin kirja oli kovin outo lukukokemus.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on vaikuttava ja osin vaivaannuttava lukukokemus. David Foster Wallace oli taitava kirjoittaja. Suomentaja Juhani Lindholm on tehnyt hyvää työtä, teos on juuri niin vaivalloinen ja helppo luettava, kun oletan kirjailijan halunneen sen olla.

Kenelle teosta voisi suositella? Aikuiselle, joka haluaa uutta ajateltavaa.

Äideistä parhain

Ensimmäisestä Alison Bechedelin sarjakuvateoksen lukemisesta alkaen olen ollut aivan myyty tämän taiteilijan töiden äärellä. Bechedel piirtää ja kirjoittaa hyvin henkilökohtaisia tarinoita, joiden pääosassa on A.B:tä muistuttava nainen. Hän on tehnyt ainakin kolme sarjakuvateosta: Lepakkoelämää I ja II, Hautuukoti ja nyt neljäntenä tämä uusin, Äideistä parhain. Koominen draama.

Äideistä parhain on syvällinen ja tuskastuttavan neuroottinen. Päähenkilösarjakuvapiirtäjä ruoppaa omaa ja vanhempiensa henkilöhistoriaa melkein kolmensadan sivun verran. Hän on pitänyt päiväkirjaa koko elämänsä, aluksi äitinsä avustamana. Niin päähenkilön kun hänen äitinsä elämä on monien dokumenttien kautta elävänä tarinassa. Lehtileikkeet, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät luovat uskottavan todellisuuden, ensin lapsuuden perheessä ja aikuistuttua parisuhteissa. Olennaista on suhde äitiin, tyttären ajatukset ja päätelmät omista ja äidin motiiveista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Analyyttinen psykoterapia kehystää koko tarinaa. Päähenkilö käy analyysissa, vaihtaa terapeuttia ja hankkii psykoterapeuttista tietoa niin paljon, että koko ajan siinä sivussa myös terapoi itseään. Winnicott, Jung ja Miller ovat mukana teoksessa antaen päähenkilölle lohtua ja ymmärrystä. Levottoman ahdistunut päähenkilö lukee itseään rauhoittaakseen yöllä Millerin Lahjakkaan lapsen tragediaa otsalamppu varustuksenaan.

Kirjallisuus on mukana tässäkin Bechedelin teoksessa. Virginia Woolfin, hänen äitinsä ja Woolfin teokset Bechedel nivoo tarinaan, joka pysyy uskomattoman hyvin kasassa. Woolf ja moni muu kirjailija puhuttelevat niin päähenkilöä kun hänen äitiään. Äidillä on ollut omia taiteeseen ja uraan liittyviä ambitioita nuorena, mutta avioliitto ja kolme lasta ovat muuttaneet hänen elämänsä. Nyt niin äidin kuin tyttären keskinäisessä suhteessa kiintymys, tarvitseminen, kateus ja viha vuorottelevat.

Jossain kohti lukemistani minua alkaa ahdistaa pahemman kerran. Saanko edes tämän luettua? Selviääkö päähenkilö psyykkisesti? Entä äiti? Isästä ei lukijana tarvinnut enää huolehtia, hän oli kuollut jo tarinan alussa. Pääsen kuitenkin tarinan loppuun liikoja oikomatta. Minulle kiinnostavimpia ovat ne Bechedelin kuvaamat prosessit, jotka käynnistyvät taiteilijan tehdessä omasta elämästään taidetta. Lähipiirillä on oikeus reagoida ja kommentoida. Toisaalta ihmisellä on myös oikeus oman elämänsä kuvaamiseen ja tulkintaan. Tästä ajatuksesta tulee mieleen, että lukulistallani ovat edelleen Knausgårdin Taisteluni I ja II sekä Ala-Harjan Maihinnousu.

Täällä Pohjantähden alla, osa 3

Lokakuu, marraskuu ja nyt joulukuu. Nyt marraskuun viimeisinä päivinä sain tuon kakkospakan loppuun. Täällä Pohjantähden alla, osa 2 on siis kuunneltu, usein itkua vääntäen. Se itku pimeän marraskuun keskellä autossa yksin on kyllä ollut tänä syksynä aikamoinen henkilökohtaisen melankolian huippu.

Mitäs sitten? Autossa olikin jo odottamassa trilogian lopettava Täällä Pohjantähden alla, osa 3, ihan itse sinne haettu kirjastosta. Tähän kirjasarjaan olen kyllä jäänyt koukkuun. Tänä aamuna vain pienen ajomatkan tehdessäni piti heti napata tarina jatkumaan. Ymmärsin kuunnellessani, että yksi osa äänikirjan erilaisuuden viehätystä on itselle outo rytmi, johon kuulijana joutuu pakoitetuksi.

Olen nimittäin nopea lukija. Malttamattomana luonteena pyrähtelen joskus kirjaa eteenpäin jopa nopeaa lukuanikin sukkelammin. Se harponta ei aina ole merkki huonosta tarinankerronnasta, oma kärsimättömyyteni lähtee viemään lukemistani. Mutta äänikirja, varsinkin pitkä tarina verkkaisesti kerrottuna, hidastuttaa vauhtini. Tietenkin. Jos juoksen edelle, en kuule lukijan ääntä. Nyt jo jokusen tunnin hitaammin kiirehtineenä olen kiitollinen, että olen jaksanut hillitä itseni edes tässä asiassa. Osansa on kirjailijan ratkaisuilla ja tavalla kuvata tapahtumia. Mutta osansa on lukijan puherytmillä ja tauotuksella. Ihailuni niin kirjailija Linnaa kuin näyttelijä Sinisaloa kohtaan on kasvanut tänä syksynä.

En edes nyt osaa ajatella, mitä voin ryhtyä kuuntelemaan seuraavaksi. Se ei voi olla liian samanlaista, muttei tyystin erilaistakaan. Äänikirjaa on enää vajaa kaksikymmentä cd:tä jäljellä. Joten hyviä ehdotuksia otetaan vastaan!