Kesän kirja-arvonta (päättyy 2.7.2017)

Kirja-arvonnan aika!

Arvon yhden kappaleen Enni Mustosen uutuutta Ruokarouvan tytär ja kaksi kappaletta Johanna Valkaman uutuutta Linnavuoren Tuuli. Olen saanut kirjat kustantajalta lukukappaleina, joten ne ovat kertaalleen luetut.

Voit osallistua kommentoimalla omalla nimelläsi tai nimimerkilläsi tähän postaukseen. Kommentoi haluamasi kirjan viestiketjuun. Voit myös kommentoida molempiin viestiketjuihin. Kerro viestissä myös oma suosituksesi kesäkirjaksi eli mitä lukea kesällä 2017.

Arvonta päättyy sunnuntaina 2.7. klo 10. Sunnuntaina arvon voittajat ja julkistan nimet tai nimimerkit blogissani. Voittajat saavat lähettää minulle sähköpostitse yhteystietonsa kirjan postitusta varten. Jos voittajista ei kuulu mitään alkuviikosta, arvon uusia voittajia sitä mukaa. Toivottavasti yksi arvonta riittää.

Jos et tunne Valkaman ja Mustosen teoksia, lue bloggaukseni näiden linkkien kautta:
Valkama: Linnavuoren Tuuli
Mustonen: Ruokarouvan tytär

Onnea arvontaan!

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen kirjoittamassa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa on seurattu Ida Erikssonin elämää pikkupiiasta arvostetuksi ruokarouvaksi. Ruokarouvan tytär on sarjan uusin teos ja kertoo Idan tyttären Kirstin elämästä nuorena naisena 1920-luvun Suomessa. Teos on sarjan viides osa. Blogistani löytyvät tekstit kahdesta aiemmasta sarjan teoksesta. Emännöitsijä ja Ruokarouva olivat minulle lukunautintoja.

Kansi kustantajan sivuilta

Ruokarouvan tytär alkaa yliopistossa opiskelut aloittaneen Kirstin valmistautumisesta vappujuhliin. Kirstille läheinen Alli opiskelee suomen kieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, Kirsti itse opiskelee samassa paikassa romaanista filologiaa. Käytännöllisen äitinsä tapaan Kirstikin on taitava käsistään. Häntä kiinnostaa ompelu ja hänellä on silmää kauneudelle. Opiskelun ja omien lahjojen välillä on ristiriita, jonka Kirsti joutuu ratkaisemaan.

Teos Ruokarouvan tytär sijoittuu Suomeen ja Ranskaan. Tarina alkaa keväästä 1924 ja ulottuu kevääseen 1927. Mustonen on taitava kirjoittaja ja tuntee historian, joten tarinan käänteet ovat kyllä viihdyttäviä ja fiktiivisen tarinan yhteydet todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin ovat kiinnostavia. Kirjailijan taidosta huolimatta minun oli nyt vaikea asettautua fiktiivisen lumouksen piiriin. Minun pitäisi osata jättää takakannen tekstit ja kansikuvat silmailemättä, koska koin tietäväni liikaa tulevista tapahtumista ja se häiritsi lukemistani.

Sarjan aiemmissa osissa olen pitänyt paljon sisukkaasta Idasta, joka on ponnistellut selvitäkseen. Kirsti on hyvin toimeentulevan perheen tytär, jonka tulee varmistaa itselleen hyvä ja turvattu elämä. Äiti kannustaa jatkamaan opiskeluita, mutta jää tarinassa taka-alalle. Aivan kun olisin lukijana menettänyt Idan, en tavoita häntä enää teoksesta. Toisaalta päähenkilönä onkin Kirsti ja hänelle tulee jäädä tilaa.

Nautin teoksessa eniten Allin tulenpalavasta rakkaudesta runouteen ja sen esittämiseen. Kirjallisuus, lukeminen ja kirjat ovatkin teoksessa vahvasti edustettuina. Ote teoksesta:

Siinä kyllä erehdyin, sillä kirjassa puhuttiin vain Topeliuksesta itsestään ja hänen sukulaisistaan ja ystävistään. Pääasia kuitenkin oli, että äiti ilahtui lahjastaan. Kun varhain joulupäivän aamuna lähdin käymään alakerran klosetissa, äiti istui shaali ympärillään ja tohvelit jalassa ruokasalin lampun alla lukemassa.
- Et kai ole lukenut sitä kirjaa täällä koko yön? kysyin ihmeissäni, mutta äiti vain hymyili ja nosti sormen huulilleen.
- Tämä on paras lahja, jonka olen saanut pitkään aikaan, hän kuiskasi. - Anna minun nauttia tästä kaikessa rauhassa!

Näin tässä katkelmassa heijastuksen kenties kirjailijasta itsestään nauttimassa kirjasta, kenties yleisen kuvan kirjoja rakastavan ihmisen hetkestä lukemisen äärellä.

Ruokarouvan tytär viihdyttää ja sivistää lukijaansa. Se sisältää paljon tietoa Suomen kulttuurihistoriasta ja myös herättää pohtimaan naisen asemaa. Ote teoksesta:

Semmoista se oli, naiset kyllä kelpasivat puhvetinpitoon ja rahaa keräämään, mutta päätöksiä tekemään hekin valitsivat aina miehiä.

Minulta on edelleen lukematta sarjan kaksi ensimmäistä teosta. Ehkä palaan sarjan alkuun ja luen Mustoselta seuraavaksi teokset Paimentyttö ja Lapsenpiika. Sieltä se Ida löytyy!

Blogeissa on jo ennätetty lukea Mustosen uusin. Tässä tekstejä teoksesta:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kasoittain kirjoja
Kirjasähkökäyrä
Kirjakaapin avain
Mrs Eriksson's Room
Kirjahilla

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Ruokarouvan tytär
Tekijä: Enni Mustonen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Otava

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tiesin joutuvani kohtaamaan ihmisiä jotka sanovat minulle mitä vain, rumaa ja kaunista niin kuin tähänkin mennessä. Olisi opittava ymmärtämään uudelleen tuttujen ja tuntemattomien puheita, ilmeitä ja eleitä. Jos en ymmärtäisi niitä, en osaisi muuttaa niitä kertomuksiksi.
Sisälleni oli sairaalavuosien aikana syntynyt liuta ihmisiä.
Olin varma, että kirjoittaisin vielä heistä. He ovat kotini.

Oikean hetken löytäminen on vaikeaa. Useimmiten joudun vain alistumaan siihen, että jonkun kirjan lukeminen joko osuu sopivaan ajankohtaan tai sitten ei. Sain Riitta Jalosen uutuusromaanin luettavakseni lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla. Pian tilaisuuden jälkeen ymmärsin, että haluan lukea kirjan oikealla hetkellä. Ehdotin Kirkkautta luettavaksi keväällä eräässä lukupiirissämme. Luimme sen, mutta minun osaltani lukeminen oli jonkinlaista harppomista ja selaamista. Koko teos meni ohitseni. Olen kuitenkin joskus aikoja sitten katsonut Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus, joten Kirkkaus junttautui yöpöydälleni odottamaan sopivaa hetkeä.

Kesä tuli ja sopiva hetki myös. Ja nyt olen heikkona tähän teokseen. Itkua nieleskellen luin juuri äsken Kirkkauden loppuun. Voisin aloittaa sen nyt uudelleen.

Jalonen on kirjoittanut fiktiivisen teoksen uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framen perheeseen liittyy paljon murhetta ja ahdistusta niin Janetin itsensä kokemana kuin itse kunkin perheenjäsenen omien kärsimysten kautta. Janet Frame joutuu psykiatriseen sairaalaan, tulee kohdelluksi huonosti ja kärsii, ainakin tämän tekstin perusteella, psykoottisista jaksoista. Äärimmäinen herkkyys ja/tai sairaus on samalla sekä kivuliaan pelottavaa että tie luovuuteen. Hoitojaksot tuottavat Janetille tuskaa, mutta myös jättävät hänet henkiin ja rauhoittavat pahimmat myrskyt. Janetista tulee kerta toisensa jälkeen kirjoittava ihminen. Ote kirjasta:

Ainoastaan kirjoittaminen tekee elämästäni elämisen arvoisen. Ei sitä tehnyt äidin Jumalan salaperäinen valtakunta ja uudestisyntymisen odotus. Minä odotan sanoja, jotka oma mieleni on säilönyt ja joista se on pitänyt huolta.

Mielestäni Riitta Jalonen tekee käsittämättömän hienon ja taitavan kirjallisen teon tässä romaanissa. En edes tiedä, onko paikallaan sanoa, että hän on kirjoittanut tämän tekstin. Ehkä hän on taikonut sen salaisista unista tai muovannut muistoista ja kasvien osista. Kirkkauden lukeminen oli kuin olisin siirtynyt hyvin lähelle Janet Framea. Tunsin kaiken ja se tuotti minulle tuskaa ja lohtua samanaikaisesti. Ymmärrän, että fiktiivinen J. Frame ei ole sama asia kuin todellinen J. Frame. Kirkkauden Janetista tulee kuitenkin kokonainen ihminen suruineen ja toiveineen. Minä kuulen hänen hengittävän ja liikkuvan. Mielestäni Jalonen ylistää voimallisesti ihmisestä kumpuavaa luovuutta, kirjoittamista ja sanojen voimaa. Samalla Jalonen kertoo kivusta ja henkisistä haavoista viemättä mitään pois ihmisen lahjakkuudesta ja rohkeudesta.

Äiti teki sanoillaan asioista erityisiä, vaikka niissä päällepäin ei ollut mitään ihmeellistä. Tästä kivestä, jolla istun, hän olisi varmasti sanonut jotakin. Se tapahtui pelkällä katseen ja sanan voimalla.
- Katsokaa lapset, millainen pilvi taivaalla leijailee.
Ja me katsoimme ja näimme juuri sen pilven, jota äiti tarkoitti. Pilvi oli lohikäärme, ja se toi meille kaikkea mahdollista hyvää. Ehkä me lohikäärmeen avulla jaksoimme kaiken pahan, joka kohtasi perhettämme. Äiti katkaisi pahalta terävimmän kärjen ja me säästyimme seuraavaan päivään elossa.

Jalosen teoksesta muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirsin Book Club
Lumiomena
Kaisa Reetta T.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Kirkkaus
Tekijä: Riitta Jalonen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi

Colleen McCullough: Okalinnut

Miten miellyttävä tietää että minulla on hieman saatanan mahtia ja että voin houkutella rakastamaani ihmistä (etkö usko että saatana rakasti Kristusta? Minä uskon) koko maailmalla?

Löysin äitini tavaroista Colleen McCulloughin romaanin Okalinnut. Teos on minulle hyvinkin tuttu, olen lukenut sen muutamaan kertaan ja katsonut romaanin perustuvan sarjan useammankin kerran. Okalinnut oli äitini lempikirja ja -sarja. Olin yläkouluikäinen, kun katsoimme Okalinnut ensimmäistä kertaa yhdessä. Tuolloin sarja teki minuun suuren vaikutuksen ja ymmärsin tarinasta jollain lailla traagisen rakkauden. Sen jälkeen olen katsonut sarjaa sekä yksin että yhdessä äitini kanssa. Riippuen omasta tilanteestani olen elänyt tarinan henkilöiden murheita milloin tyttärenä, milloin äitinä.

Olen keskustellut Okalinnuista useammankin ystäväni kanssa. Monien muisto Okalinnuista on juuri nuorena äidin kanssa katsottu sarja, josta mieleen on jäänyt miltei pedofiilinen rakkaus. Tässä tekstissä tulen kirjoittamaan Okalinnuista uskoen kaikkien lukijoiden tietävän tarinan käänteet. Jos tarina on sinulle vieras ja haluat lukea surullisen ja intohimoisen rakkaustarinan, lopeta tämän lukeminen nyt. Ota sen sijaan ihana McCulloughin romaani käsiisi ja nauti.

Okalinnuissa merkittävä kukka on ruusu, minulle muistojen kukka on lemmikki.

Okalinnut kertoo erään suvun naisten tarinan. Tarina sijoittuu erityisesti Australiaan ja vuosiin 1915-1969. Suvun naisia ovat hämmästyttävän varakas matriarkka Mary Carson, hänen veljensä vaimo Fiona (Fee) Cleary, Feen ainoa tytär Meghann (Meggie) ja Meggien tytär Justine. Näiden neljän naisen kautta - toki keskittyen Meggieen - kerrotaan paljon naisesta yhteiskunnassa ja perheessä, rakkaudesta ja halusta mieheen ja suhteesta omaan äitiin ja tyttäreen. McCullough kuvaa jokaista naista tarkkanäköisesti ja monivivahteisesti. Olen aina lukenut Okalinnut naisten kautta, vaikka tällä kertaa yritin keskittyä Ralph de Bricassartiin.

Okalintujen perusvire on synkkä. Jumala on luonut ihmisistä haluavia, mutta sokeita. Jokainen tarinan henkilö on sokea omissa pyrkimyksissään. Heidän on mahdollista nähdä jotain tärkeää toisen ihmisen elämästä ja sen suunnasta, mutta jokaisen sokea piste löytyy itsestä ja omasta halusta. Ihminen on tuomittu kompuroimaan ja epäonnistumaan tärkeimmissä pyrkimyksissään. Kuolema on helpotus ihmiselle, joka pääsee pois maailman vaatimuksista ja kärsimyksestä. Ote teoksesta: "Et sinä ole onneton, vaan me jotka jäimme tänne. Sääli meitä, ja kun meidän aikamme tulee, auta meitä."

Katolinen pappi Ralph de Bricassart on jumalaisen kaunis mies, joka on omistanut elämänsä Jumalalle ja kirkolle. Isä Ralph on naisten halujen kohde, mutta hän kasvaa rakastamaan vain yhtä naista. Tämä yhteenkasvaminen tapahtuu mieheltä itseltään salassa ja erilaisten mutkien ja kieroiluiden kautta Meggie saa Ralphinsa pieneksi hetkeksi. Meggie ja Ralph tempoilevat omissa elämissään suhteessa toisiinsa koko elämänsä. Erityisen vaikuttavaa on Meggien taistelu Jumalaa ja kirkkoa kohtaan. Miehet saavat osansa ja Meggien puheessa kuuluu kaikuja Maryn ja Feen kokemuksista miehistä. Ote teoksesta:

Mies vain. Te olette kaikki samanlaisia, isoja karvaisia yöperhosia jotka murskaavat itsensä tavoitellessaan typerää liekkiä jonka edessä on niin kirkas lasi etteivät teidän silmänne erota sitä. Ja jos jotenkin onnistutte pääsemään lasin sisälle, lennätte liekkiin ja palatte kuoliaaksi. Ja koko ajan ulkona viileässä yössä on ruokaa ja rakkautta ja perhosvauvoja joita voisi saada. Mutta tajuatteko te sitä, haluatteko te sitä? Ette! Takaisin vain liekkiä tavoittelemaan, iskemään päätänne pyörryksiin kunnes poltatte itsenne kuoliaaksi.

Kaikki ne kerrat, jolloin olen onnistunut itkemättä lukemaan tai katsomaan tämän surullisen tarinan, päättyvät aina siihen viimeiseen järkyttävään tilanteeseen. Koska elämä on tuskaa ja menettämistä, saavat teoksen henkilöt mittansa todellakin täytenä. McCullough onnistuu joka kerta lopuksi itkettämään minut perusteellisesti.

Okalinnuissa eri sukupolvea olevien naisten välille tulee aina juopa. Tuo väärinymmärrys, eritahtisuus, ylpeys ja ehdottomuus jättää jokaisen naisen yksinäiseksi suhteessa oman perheen ja suvun naisiin. Jokainen joutuu kantamaan taakkansa yksin.

TV-sarjaan verrattuna romaani on hyvin vivahteikas ja syvälle menevä kuvaus yksilöistä ja heidän tuskastaan. Nautin kirjailijan ja kääntäjän käyttämästä kielestä. Ote teoksesta:

Hänen ajatuksensa pyörivät, luisuivat, muuttuivat täysin pimeiksi ja sokaisevat valoisiksi; hetken hän oli auringossa, sitten loiste himmeni, muuttui harmaaksi, ja sammui. Tälläistä oli olla ihminen. Hän ei voinut olla sen enempää. Mutta se ei ollut syynä tuskaan. Tuska syntyi viimeisenä hetkenä, lopullisena hetkenä, tyhjä, ankea havainto; hurmio on katoavaa.

Luulen tavoittavani Okalintujen kipupisteen. Tarina antaa lukijan miettiä omaa elämäänsä, omia pettymyksiään, surujaan ja kaipauksiaan. Okalinnut on surun ja menetyksen ylistys. Itkiessään kardinaalin elämänsurua voi samalla itkeä omaansa.

Mahtaakohan joku muu lisäkseni yhdistää Okalintuihin Sinikka Svärdin sanoittaman laulun Kun katsoit minuun? Aina kun kuulen laulun radiossa, näen Ralphin joko piehtaroivan hietikolla Meggien kanssa tai Danen nousemasta aalloista.

Okalinnut-sarja IMBD-sivustolla

Teos: Okalinnut (The Thorn Birds)
Tekijä: Colleen McCullough
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaisuvuosi: 1978 (1977)
Kustantaja: WSOY

Satu Taskinen: Lapset

Tunne joka sanaan "vanhemmat" liittyy: kaipaus. Tuttuus. Toisten ihmisten armoilla olo. Avuttomuus.

Satu Taskisen esikoisteos Täydellinen paisti oli minulle hankala lukukokemus. En saanut otetta tarinasta ja kiitelty romaani jäi minulle etäiseksi lukukokemukseksi. Toiseen romaaniin en ole edes ehtinyt tarttua. Mutta nyt halusin lukea hänen uusimman teoksensa.

Romaani Lapset on tarina ikääntyneestä opettajamiehestä. Minäkertoja, tuo hirveä valehtelija, kertoo raskaasti ja syrjähdellen kaiken tai ehkä sen, mitä kokee tärkeäksi kertoa. Hän pulppuaa kaikkea mahdollista ja pyyhkii mielipiteensä ja elämänsä lukijan naamaan vailla estettä, hitaasti ja perusteellisesti. Vaimo Sara on kuin wieniläisen hotellin aula, surullinen ja tunkkainen. Aikuiset tyttäret ovat myös jotenkin hankalia. Lukijana minusta tuntuu, että tämä mies on surullinen, tunkkainen ja hankala itsekin.

Teoksessa lapset kysyvät ja aikuiset vastaavat. Päähenkilö vastaa, mutta omalla laillaan. Kysymykset ja vastaukset tulevat mielettömiksi ja minulle lukukokemuksesta jää ahdistus ja uupumus. Elämä ei vaikuta olevan helppo tai houkutteleva, jos tätä minäkertojaa on uskominen.

Luin kirjan kahlaten synkkyydessä. Lukemiseni muistuttaa siis hyvinkin elämää, eteneminen on hidasta ja matka on murhetta täynnä.

Ihmettelen itseäni. Miten tämän kirjan lukeminen saattoi ollakaan minulle niin vaikeaa? Vältän aina kirjasta blogatessani toisten blogitekstien lukemista. Nyt lienee paikallaan käydä katsomassa, mitä muut bloggarit ovat Taskisen uusimmasta sanoneet!

Bleuen (Kirjapolkuni) ja Maiskun (Täysien sivujen nautinto) blogitekstit luettuani voin hymyillä ja nyökätä. Ei lukeminen ole ollut tällä kertaa helppoa toisillekaan. Mutta Tuijata (Tuijata. Kulttuuripohdintoja) ja Omppu Martin (Reader, why did I marry him?) ovat molemmat saaneet kuunnella kirjailijaa teoksen tiimoilta ja suhtautuvatkin jotenkin innokkaammin lukemaansa. Molempien blogitekstit auttavat minua saamaan jotain enemmän irti lukemastani. Lukukokemuksen raskaus ei hälvene. Jokke (Jokken kirjanurkka) pohdinnoillaan saa minut miettimään, että on ansio sinänsä saada muutamakin lukija näin ärsyyntymään fiktiivisestä hahmosta. Hymyilen ja mietin, kuka ottaisi luettavakseen tämän teoksen.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Lapset
Tekijä: Satu Taskinen
Teoksen ulkoasu: Jenni Saari
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Teos

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Olen odottanut tätä kirjaa. Luin viime kesänä Johanna Valkaman esikoisteoksen Itämeren Auri ja humpsahdin sen maailmaan aivan täysin. Nyt käsissäni on pari päivää ollut Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan toinen teos. Ajoitus on loistava, nyt minulla on aikaa lukea. Pari päivää olen vaeltanut Linnavuoren Tuulin kanssa metsissä mennessä ajassa.

Kansikuva kustantajan sivuilta. Kannen nainen tuo minulle mieleen nyrkkeilijä Eva Wahlströmin.

Linnavuoren Tuuli on tarina Aurin tyttären itsenäistymisestä. Tuuli on omapäinen nuori nainen, joka haluaa taistella isänsä lailla. Mahdollinen tulevaisuus parantajana äidin jalanjäljissä tai perinteinen naineen naisen osa ei Tuulia kiinnosta. Ote kirjasta:

Tuulia kylmäsi, sillä ajatus väkisin miehelään joutumisesta oli pahinta mitä hän saattoi kuvitella - se voitti jopa kevättalvisin uhkaavan nälän. Kitusen kevään jälkeen tuli aina rehevä kesä ja runsas syksy, vaan miehelästä ei pääsisi koskaan kärsimästä. - - Hän halusi olla vapaa, kulkea ja tehdä miten mieli. Vaan tokkopa oli Hämeessä kulkenut koskaan täysin vapaata naista, ellei sitten mierontielle joutuneena.

Tuulin aikuistuminen tapahtuu hänen omien päätöstensä kautta. Hän joutuu miettimään osaansa perheessä ja häneen kohdistuvia odotuksia. Varsinkin teoksen alkussa Tuuli on särmikäs, tarinan edetessä hän ehkä menettää jotain palostaan. Tuulin äiti Auri, Tuulin veli Unti ja muukalaisten kanssa kulkeva Alva kiinnostivat minua eniten päähenkilön lisäksi.

Valkama kirjoittaa vetävästi Tuulin seikkailuista. Tässä teoksessa rakkaus ei ole mielestäni kovin merkittävässä osassa. Tuulilla on suoritettavanaan tehtävä, johon hän tarvitsee soturin taitoja. Ote kirjasta:

Hän ei antanut oppilaalleen armoa, vaan iski yhä uudelleen ja uudelleen.
- Käytä voimaasi, käytä pituuttasi ja naisellista notkeuttasi. Käytä sitä, ettei kukaan katso sinua kuten pyöreää kaunokaista, pikku piikaa ja muuta se sielusi voimaksi. Mutta älä menetä sille itseäsi, vaan anna luonnon täyttää sinut.

Viihdyin Linnavuoren Tuulin tarinassa, se vei ajatukseni pois itsestäni ja elämästäni. Tänään luin teoksen loppuun autossa, kuuntelin instrumentaalista Nightwishiä ja katsoin välillä suomalaista kuusimetsää auton ikkunasta. Valkaman teos muinaisesta Suomesta sopi yllättävän hyvin näihin sattumanvaraisesti yhdistyviin elementteihin. Saatoin hyvin ajatella päättäväisen Tuulin kulkevan hiljaa puiden lomassa kohti omaa elämäänsä ja tulevaisuutta.

Anna minulle oma luontosi ja ota minulta oma luontoni!

Sain lukukappaleen teoksesta kustantajalta. Kiitos!

Teos: Linnavuoren Tuuli (Metsän ja meren suku II)
Tekijä: Johanna Valkama
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Otava