Perjantai ja Tournier, osa 2

Michel Tournier (1924 - ) esikoiskirjassaan Perjantai eli tyynen meren kiirastuli (1967) kirjoittaa loistavasti uusiksi Defoen klassikon Robinson Crusoen (1719). Tournier ottaa huomioon klassikon askelmerkit, mutta luo modernin romaanin miehen mielenliikeistä: suhteesta ympäröivään luontoon ja vierauteen toisessa ihmisessä.

Millainen mies tämä Tournierin Robinson on? Alun yksin jäämisen tuskassaan mieheltä meinaa mennä järki, jonka itse Crusoe ymmärtää ihmisyytenä: kahdella jalalla seisovan, sivistyneen, ymmärrettävää kieltä puhuvan miehen järkevänä toimintana. Tuskassaan Crusoe syntyy uudelleen saaren Saaren kohtuun asettauduttuaan. Vastasyntynyt Crusoe haparoi luolasta uuteen elämään. Säännöt, lait ja kohtuullinen elämä pelastavat Crusoen ihmiseksi omissa silmissään.

Perjantain tulo asettaa Crusoen omissa silmissään hänen oikealle paikalleen, Perjantain yläpuolelle. Crusoe rakentaa kaikki tietämänsä maailman kommervenkit ympärilleen, mm. hän työnantajana alkaa maksamaan Perjantaille rahapalkkaa! Julmuus luontoa kohtaan Crusoen itsensä toimintana on olankohautuksen arvoinen päähänpisto, Perjantain tekemänä merkki alkuasukkaan sisimmästä.

Perjantain ja Crusoen lisäksi tarinassa on minulle lukijana eräs hyvin kiehtova hahmo. Saaresta tulee Crusoelle, hänen kuvaamanaan, elävä olento. Crusoe nimeää saaren Speranzaksi. Saari on olio, jonka kanssa sekä Crusoe että Perjantai rakastelevat hedelmöittäen uutta elämää. Kolmoisdraama siis, jota Crusoe selvittelee mielessään apunaan oraakkeeli - Raamattu.

Kirja on kaunis ja hyvin filosofinen. Kirja onnistuu olemaan jopa hauska, Crusoen kokema ja esittämä ylemmyys naurattaa ainakin minua.

Kirjojen kierto

Lähikaupassamme on hylly, jonne voi viedä kirjoja, joita ei enää itse tarvitse. Vastaavasti hyllystä voi ottaa tarvitsemansa. Tiedän, että vastaavia hyllyjä on ympäri maata, kirjastoissa ja kaupoissa. Se on oikein hyvä asia. Kirjahyllymme kaupassa viettää välillä kuoleman viikkoja, jolloin hyllyssä lepäävät hylätyt Valittujen Palojen Kirjaklassikot (kuinka julmaa on lyhentää kirja! Entä jos välillä kokeilisi kirjan paksuntamista?) ja vanhat tietosanakirjat. Itse järjestelen hyllyä ohi mennessäni ja tiedän muidenkin sitä tekevän. Ja välillä Kirjavaliot, huolimatta leikatuista siivistään, lähtevät ystävällisten kirjanystävien avustuksella viimeiselle lennolleen.

Viime viikolla vein sinne kassillisen lastenkirjoja, joista raaskin luopua. Ja tänään aamulla kauppaan mennessäni minua odotti palkinto. Palkinnossani olisi voinut olla enemmänkin kuin viisi osaa, mutta näyttelin kaupassa kohtuuden ihmistä hetken.

Mukaani lähti:

1. Guy de Maupassant: Bel-ami (1945)

2. Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (1967, tämä painos 1975)

3. Rosa Liksom: Kreisland (1996)

4. Cathy Kelly: Onnen ainekset (2010)

5. Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Ja tässä kirjojen viimeiset henkäykset, jos ne nyt jotain itsestään paljastavat.

1. ... joka järjesteli peilin edessä pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen noustessaan vuoteesta.

2. Sillä oli silloinkin joku nainen menossa.

3. Pyörithiin päivästä toisheen toistemma ympäri, mutta emmä häirihneet toisiamma.

4. Hän näkisi joku päivä Ralfin, mutta ei vielä. Hän ei ollut vielä valmis.

5. Nämä sivut ovat meidän muistimme kunnes hän henkäisee viimeisen kerran käsivarsillani ja saatan hänet mereen, sinne missä aallot murtuvat, sukeltaakseni hänen kanssaan ikuisiksi ajoiksi syvyyksiin, ja silloin voimme lopultakin paeta sinne mistä sen paremmin taivas kuin helvettikään ei meitä löydä.

Näistä Liksom on taatusti luettavana ja  Kelly tulee olemaan parin illan helppo luku. De Maupassant ja Vartio jäävät odottamaan oikeaa hetkeä. Ja sitten Carlos Ruiz Zafón: mitä hänestä pitää ajatella? En tiedä, mutta loppu on ainakin minun makuuni.

Perjantai ja Tournier

Minun täytyy lukijana olla todella helppo tapaus. Klassikkoventtini jatkuu ja nyt lukuvuorossa on Michel Tournierin Perjantai. Olen taatusti lukenut jotain MT:ltä ja nyt aloin kuitenkin lukemaan tätä kirjaa asenteella "minulle uusi kirjailija".

Keltaisen kirjaston painoksen takakantta lukiessani olin jo kannustamassa kirjailijaa, joka on kirjoittanut tämän, arvostetun nykyklassikon, esikoiskirjanaan 42-vuotiaana. Minä, vuoden vaihteen jälkeen 42-vuotias lukija, osaan todella arvostaa moista suoritusta.

Helppona lukijana jatkan hihkuen innosta sisäliepeen tekstiä ja vaikutun lopullisesti kirjasta. Liepeessä lainataan erästä MT:n esseetä, jossa hän vastaa kysymyksiin päätöksestään olla omistamatta teostaan Daniel Defoelle. Onhan sentään Perjantai robinsonadi ja ammentaa kysymyksen asettelunsa ja kuvastonsa Robinson Crusoesta. MT kertoo pohtineensa aikanaan, että jos jollekulle, hän olisi omistanut kirjan yhteiskunnan näkymättömille siirtotyöläisille, jotka ovat mahdollistaneet kulutusyhteiskunnan sivistyneille valkoihoisille.

Robinson itse vaikuttaa kirjan alkupuolen lukeneena paljon aiempaa kaimaansa epätoivoisemmalta ja säröisemmltä. Eli siltäkin osin lukukokemus ennustaa hyvää.

Ja sitten on minun paheeni tai huono tapani lukemisen suhteen. Luen aina yhden tai kaksi viimeistä lausetta ennen kirjan aloittamista. Monta vuotta se oli eräs kirjan valitsemisen kriteeri. Nimittäin minä uskon, että viimeiset kaksi lausetta kertovat jotain merkittävää kirjasta. Huono kirja päättyy mitäänsanomattomuuteen, paljastukseen tai tietoon, jonka lukijalle kertominen haittaa lukukokemusta. Hyvässä kirjassa näin ei tapahdu. Viimeiset lauseet parhaimmillaan kurottavat koko kirjan tarinaan ja antavat jonkinlaisen tiedon lopun tunnelmasta tai tilanteesta lukemisen lopussa. Tosin olen ihminen, joka myös unohtaakin monia asioita. Joten saattaa olla, että hölmönä luen lopun, unohdan sen tyystin, luen kirjan ja olen tyytyväinen. Ja Perjantain viimeiset lauseet ovat aika loistavat.

Robinson tappoi ensimmäisen tapaamansa elollisen olennon. Kuinka käy Perjantaille, kirjan nimihahmolle? Pitääpä lähteä lukemaan.

Lastenkirjaklassikot ja ohi mennyt aika

Pidän lastenkirjoista ja luen niitä edelleen. Hyvä lastenkirja puhuttelee sekä lasta että aikuista. Kolmen lapsemme kanssa olen saanut ääneen lukea ja olla mukana kuuntelemassa todella paljon lastenkirjallisuutta viimeisen kahdentoista vuoden aikana.

Kun olin lapsi ja sitten vähän myöhemmin nuori, luin sekaisin lasten, nuorten ja aikuisten kirjoja. Opin lukemaan niin varhain, että ennätin lukea kirjoja pinottain ollessani kymmenen ja kahdenkymmenen välillä. Joskus isäni hätkähti ja kielsikin jotain lukemisiani "liian aikuisten" kirjoina. Uskon, että kirja luettuna ei voi juurikaan vahingoittaa lasta. Jos se, mitä kirjassa kerrotaan, on liian vaikeaa tai outoa lapsen tiedoille, kehitystasolle tai ymmärrykselle, se menee yli lapsesta ja lapsi selittää sen itselleen omalla laillaan.

Mutta minunhan ei pitänyt kirjoittaa tästä asiasta (vaikka tästäkin olisi hauska jatkaa), vaan meistä kirotuista aikuisista ja vanhemmista, jotka haluamme syöttää lapsille sen jonkun kultareunaisen lapsuuden, joka on kenties ollut jo meillekin nostalginen. Uskon, että vanhentuneet lastenkirjat ovat hyvä tapa tappaa lapsen lukuinnostus.

Olen itse tänä kesänä saanut lukea joutunut lukemaan muutamaakin vanhaa suomalaista lastenkirjaklassikkoa, jolla ei mielestäni ole enää mitään yhteyttä mihinkään omien lasteni kokemuspiiriin, eikä juuri tämmöisen nelikymppisenkään arkitunnelmiin. Anteeksi kaikki te, jotka syötätte sunnuntaiaamuisin vasikoille punaisen tuvan kuistilta lehtikerppuja! Saatte lukea aiheesta kirjoissakin.

Mitä sitten voisi lukea lapselleen ja toki siinä sivussa itselleenkin? Itse olen aina pitänyt reippaista ja aikaansaavista sankareista, huumorista (anarkistinen huumori myös, vaikka siinä lasten kanssa voi kyllä syyttää itseään, kun lapset ottavat opikseen äidin ensin luettua heille vuositolkulla kaiken maailman...) ja hyvistä tarinoista. Meillä lapsille on luettu mm. Satu pienen pienestä pojasta (Anderberg), No mutta Pekka (Lindgren), Taikuri Into Kiemura (Itkonen), Ei haittaa, jos on erilainen (Parr) ja Kakka (Davies). Tuo viimeisin on ihan faktaa, mutta ah - niin tuttu ja kiehtova aihe lapsille.

Tokihan meillä on luettu ääneen, äänikirjoina kuunneltu, itse luettu ja monella tavalla sisään imuroitu kaikki viisaus ja hupi mm. Mauri Kunnaksen, Sinikka ja Tiina Nopolan, Timo Parvelan, Jukka Parkkisen, Kirsi Kunnaksen, Markus Majaluoman ja J.K. Rowlingin teoksista. Hyviä lastenkirjoja on siis, niitä lukemaan. Jätetään paksuin nostalgiahuttu ihan itselle.

Myös sinun nimesi

On kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyviä kirjoja. Sitten on kirjailijoita, jotka ovat ihmisenä kaukaa katsottuna mielenkiintoisia. Kaukaa katsottuna siksi, että ihmisten jännittävyys, erikoisuus ja outous on aina viehättävämpää kaukaa, läheltä katsottuna siitä tulee piinaavuutta, kypsymättömyyttä ja rasittavuutta.

Harvassa nämä kaksi ominaisuutta yhdistyvät. Ja toki - ei tarvitse yhdistyäkään: riittää, että kirjailija kirjoittaa hyviä kirjoja. Ei tässä nyt kranttuja olla.

Luulen, että Margaret Atwood täyttää molemmat kriteerit. Kun lukee hänen henkilöhistoriastaan, vakuuttuu hänen jännittävyydestään. Atwood on kanadalainen kirjailija, joka eli epäsovinnaisen lapsuuden metsässä hyönteistutkijaisänsä ja ravitsemusterapeuttiäitinsä kanssa. Kun perhe palasi "ihmisten pariin", Atwood on sanonut, että hän oppi tarkkailemaan itseään ja muita, koska itsestäänselvyyksiä oli vain vähän. Tuo ominaisuus varmastikin on auttanut kirjailijaa työssään.

1939 syntynyt Atwood oli jo nuorena lukenut paljon historiaa ja mytologiaa. Kirjoittaessaan ensimmäiset runot 16-vuotiaana, hänen omassa lukutaustassaan ei ollut aikalaiskirjoittajia, vaan vanhempaa kirjallisuutta. Kirja Myös sinun nimesi vilisee antiikin mytologian hahmoja.

Runokirja Myös sinun nimesi on koostettu kolmesta Atwoodin runoteoksesta, joissa on runoja vuosilta 1965 - 1995. Kirjaan valikoidut runot ovat vuosilta 1974 - 1995. Kirjan parinkymmenen vuoden aikajännettä ainakaan minä lukijana en runoista erota. Ei toki tarvitsekaan.

Olen nyt lukenut Atwoodin runoja tästä kirjasta noin kymmenen vuoden aikana hyvin erilaisissa mielentiloissa. Kymmenen vuotta sitten ensimmäiset lapseni olivat aivan pieniä, nyt jo jotain ihan muuta. Minulle nämä runot ovat selvästi naisen kirjoittamia. Minä myös luen ne naisena. Tämä ei ole merkityksetöntä.

Runoissa Nainen joka ei voinut elää viallisen sydämensä kanssa ja Nainen solmii rauhan viallisen sydämensä kanssa kertojaminän sydän on tottelematon, omapäinen sulaton lintu ja lihava peto. Atwood on huippu kuvissaan, taidossaan kuvata todesti: tunteella ja näennäisesti vailla tunnetta yhtä aikaa.

Ymmärtääkseni Atwood on feministi, mikä on hienoa. Minulle nämä runot ovat feministisiä, pidän niiden hengestä oikein paljon. Oma suosikkini hätkäyttää ja itkettää joka kerta, huolimatta siitä, missä naiselämän vaiheessa olen: Viisi runoa isoäideille. Runo nro 5 alkaa todella vaikuttavasti:

"Hyvästi, äitini
äiti, vanha luutunneli
jonka läpi tulin."

Minulle Atwoodin runokirja Myös sinun nimesi on aarrearkku, jonka ääreen voi palata aina uudelleen ja löytää itselle merkittäviä asioita.

Lähde: kääntäjä Tero Valkosen esipuhe kirjasta Myös sinun nimesi

Rasvamaksa ja J.Grahn

Jutta Grahnin mies on ollut minulle jollain lailla tuttu jo pitkään. Tänä kesänä minulle tuli palava halu perehtyä kunnolla Eero Oravan sielunmaisemaan. Kaivoin kirjahyllystämme Veikko Huovisen novellikokoelman Rasvamaksa (1973).

Parhaiten muistin herra Oravan TV-elokuvasta tai -sarjasta, vaikka joskus olen kirjan lukenutkin. Näiden perusteella miehen mystinen käytös jäi aikanaan minulle oudon käsittämättömäksi. Nyt, ollessani Jutta Grahnin ikäinen, ymmärrän jo jotain hulluuden viehätyksestä.

Novelli, jonka pituus on vaivaiset kahdeksan sivua, on hulvaton tarina tavallisuudesta, erilaisuudesta, keski-iästä ja naisten toiveista parisuhteessa. JGm pohtii myös miehen roolia, erityisesti naisten odotusten kautta. Tärkeimmät henkilöt novellissa nimiparin lisäksi ovat Lispe Ryynänen ja Hannele Nygård, joiden käsityksiä naisen onnellisuudesta ja miehen suotavasta käytöksestä tuore aviopari herra ja rouva Orava saavat ravistella.

Rasvamaksa on kirjana mielenkiintoinen. Se, mikä oli hauskaa neljäkymmentä vuotta sitten, voi nyt loukata jotakuta. Itse en kirjasta loukkaannu, mm. Pystyyn marinoitu nainen on hilpeä näkökulma parinmuodostuksen kriteereihin ja seurustelukumppanin valinnan vaikeuteen.

Vaikka kirjahyllyssämme on jokunen Veikko Huovisen kirja, en ole niitä montakaan lukenut. Arvostan jo edesmenneen Huovisen kirjailijan ja tarinankertojan taitoja. Pidän häntä erityisesti hauskana kirjailijana, vaikka paras lukemani kirja häneltä on koskettava Pojan kuolema. Kirja, jonka Huovinen kirjoitti poikansa elämästä, hänen kuolemastaan ja vanhempien tunteista pojan elämän vaikeuksia seuratessaan on hyvää luettavaa kaikille vanhemmille ja heille, jotka haluavat ymmärtää masennusta ja mielenterveyden ongelmia paremmin.

Mutta silti, tänä kesänä voi aivan hyvin lukea juuri Rasvamaksan. Ja sieltä ainakin Jutta Grahnin miehen. Ja kun ei tiedä mitä ajatella, voi miettiä ekstravaganttia Eero Oravaa. "Kikkeli!"

Vuorovedoin

Kevättalvella ryhdyin kirjoittamaan. Vaikka olin elämässäni kirjoittanut kaikenlaista, niin nyt voin jo myöntää, että vuosi 2012 oli vuosi, jolloin ryhdyin Kirjoittamaan. Ja kaikki alkoi aika salavihkaa. Opiskeluissa eräs tehtävä oli kirjoittaa pieni kaunokirjallinen teksti, josta sitten opiskelukaverit pääsivät antamaan palautetta. Päätin kertoa erään mieleen jääneen uneni ja keksiä siihen kaksi henkilöhahmoa. Niin teinkin.

Kun olin luonnut Leilan ja Jiipeen, kirjoittanut tekstin ja saanut siihen palautteen, luulin tehtävän valmiiksi. Näin ei sitten ollutkaan. Kaksi aivan kuvitteellista ihmistä eivät jättäneet minua rauhaan ja en, en ole harhainen. He eivät jättäneet minua rauhaan. Kun makasin sängyssäni, he tökkivät minua sormella käsivarteen.
- Kerro nyt, mitä sitten. Kerro.
Yksi asia johti seuraavaan. Minun piti miettiä, mitä sitten tapahtui Leilalle? Entä Jiipeelle? Mitä tapahtui sitä ennen? Miksi asiat ovat näillä ihmisillä niin kuin ne nyt ovat?

Nyt heinäkuussa, noin puoli vuotta myöhemmin, minulla on tarina pääpiirteissään valmis. Tiedän mistä tarinani alkaa. Tiedän, mitä on tapahtunut ennen sitä. Tiedän, mihin tarinani loppuu. Sanoja on noin 25 000, sivumäärä reilu 100. Välillä kirjoittaminen on ollut todella vauhdikasta ja intensiivistä, välillä olen tietoisesti pitänyt taukoja ja koonnut ajatuksiani. Seuraava vaihe on aloittaa tekstin tarkastaminen, pilkkuja ja aikamuotoja, sen sellaista. Siinäkään ei isoja muutoksia enää tule.

Kiitos hyvän ystäväni ja puolisoni, olemme pitäneet tarinastani jo lukupiirin. Se olikin hieno kokemus. Olemme keskustelleet juonesta, henkilöhahmoista, sivuhenkilöistä, tarinan paikoista ja ajankohdista. Olemme miettineet henkilöiden motiiveja ja uskottavuutta.

Luen paljon. Kun aloin kirjoittaa, se vaikutti lukemiseeni. Tarkastelin kirjailijoita ja heidän manöövereitaan. Miten kirjailija kuvaa henkilön muutamilla lauseilla ja pitää lukijan tiukassa otteessa? Miten kirjailija jättää lukijalleen tilaa ajatella vai pitääkö hänen selittää kaikki läpi? Tässä kirjailijavertailussa yksi on noussut tänä kesänä minulla ylitse muiden: James Joyce.

Olen huumaantuneena lukenut Ulyssesta. Tätä uutta Lehdon suomennosta. Kuinka Joyce on uskaltanut kirjoittaa sellaisen kirjan? En puhu nyt henkilöiden kuvauksesta, en romaanin rakenteesta. Puhun tekstistä, hetken kuvauksesta ja viitauksista toisiin teksteihin. Hän on todella vetänyt kaulaa muihin 1900-luvun alun romaanikirjoittajiin. Lällällää, tehkääpä sama! Tulkaa perästä! Hurja, ihana kirjailija.

Joycea luettuani ajattelin ensin, että minun pitää poistaa kaikki kirjoittamani ja tehdä kaikki uusiksi. Sitten tyynnyin. Ajattelin, että kirjoitan niin hyvin kuin osaan. Jatkan ja muokkaan, en poista.

Kirjoittaminen ei pelkästään ole ollut tekemisissä lukemiseni kanssa. Siihen sotkeutui kaikki omasta elämästänikin. Omat ja ystävien surut näkyvät tekstissä. Välillä, kun liippasi liian läheltä, piti pitää taukoa kirjoittamisesta. Kirjoittaminen avaa teitä ja aikaansaa lisää kirjoittamista, lisää lukemista. Vuorovedoin mennään.

Kiukutteleva lukija, ei Borgesia

Minä olen kurkkuani myöten täynnä pakollisia luettaviani. Yritin eilen ja tänään lukea Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa. Pöh. Yritin aloittaa monesta kohti. Ei napannut. Etsin kirjan lyhimmän novellin tai esseen, Kaksi kuningasta, kaksi labyrinttiä. Sen luin sentään. Kaksikin kertaa. Siinä ensin yksi kunkku härnäsi toista, sitä vähemmän huumorintajuista. Sitten se tosikkokunkku veti herneen nenäänsä ja kiusasi toista oikein todenteolla. Murhasi, joku sanoisi. Nyt saa JLB pitää tarinansa ihan itsellään. Minä etsin muuta luettavaa.

Seuraan aktiivisesti kirja-arvosteluja netissä ja lehdissä. Ja yleensä en pidä niistä laisinkaan. Arvostelu ei ole referaatti. En pidä, että kirjasta tai elokuvasta kerrotaan arvostelussa juonen kulku, tarinan käännekohdat, sen tulkinnat tai loppuratkaisu. Minä lukijana haluan selvittää ne itse. (Ja nyt pilasin sen yhden novellin teiltä, anteeksi.)

Tänään en halua lukea mitään, joka on minulle tuttua. En halua myöskään mitään tyystin vierasta, voisin näet pettyä. Netti on täynnä arvosteluja, juttuja ja blogeja kirjoista, mutta nyt ei nappaa. Klassikoiden välillä pitäisi ottaa kirjallinen amuse-bouche (suun raikastava ja puhdistava pikkupala gastronomiassa), että saisi päänsä ja sydämensä selvitettyä. Mitähän se kirjallisuudessa olisi?

Kenen orjattareksi sinusta olisi?

Klassikkoventissä tähän asti käsitellyt Kuolema Venetsiassa (12.7.12), Ukko Goriot (14.7.12) ja Itä, länsi (16&17.7.12) saavat  nelikkonsa täydentäjäksi Orjattaresi. Olen lukenut tätä settiäni toukokuusta, mutta kaikenlainen valvonta ja pakko näköjään siivittävät keskivertoihmisen toimia oikein mainiosti.

Ja siitähän tässä kirjassa on kyse. Pakosta ja valvonnasta. Margaret Atwood on julkaissut vuonna 1985 tarinan, joka on fiktiota, mutta joka voisi olla aivan totta. Orjattaresi on dystopia, jossa valta on länsimaisessa yhteiskunnassa uudelleen määritelty ja päähenkilö, perimmältään nimetön nainen, on synnytysnaisena. Nainen ja mies ovat tarinassa olennaisia määritteitä ihmisille. Toki molemmista sukupuolista saadaan jaettua vielä useita eri ryhmittymiä, joilla kaikilla on selvästi rajatut tehtävänsä.

Sujuvalukuinen, sisällöltään ahdistava tarina liikuttaa voimakkaasti minua lukijana. Kirjaa lukiessani muistan koko ajan, kuinka oma elämäni ja läheisteni elämä nykyisellään on. Ja ymmärrän, kuinka elämä voisi olla järjestetty. Kun totalitarismi saa vallan, kysymykset ja vastarinta vaikenevat. Ainakin joksikin aikaa.

Koska kirja on vaivaton lukea ja sen henkilöt (päähenkilö, hänen äitinsä, ystävänsä Moira) ovat helppoja samaistumisen kohteita, kirja tuntuu lukukokemuksena silityksiltä ja hyväilyiltä. Samaan aikaan kirja lyö lukijaansa kaikella tarinan pakolla, alistamisella ja näistä kokemuksista vaikenemisella.

Ja vastaus otsikon kysymykseen: sinusta olisi aivan kenen tahansa orjattareksi. Kaikista meistä olisi orjaksi. Aika monesta tulisi tarvittaessa hallitsija. Ihminen on pelottavan joustava.

Lohtuteema jatkuu

Kirjoitin taannoin lohtukirjoista. Kerroin silloin, että tyttönä ja nuorena naisena lohtukirjailijani nro 1 oli Leonard Cohen, luettuna ja kuunneltuna. Tänään illalla tuli tunne, että lohtua kaivataan, joten tässä kaksi näytettä vanhalta kunnon Leonardilta.

Ajatelkaa, tämän hän on kirjoittanut seitsemänkymmentäluvun alussa. Se vaikutti minuun 25 vuotta sitten. Ja vaikuttaa yhä edelleen: 

Muotokuva tytöstä

Hän istuu puisten ikkunaluukkujen takana
hiostavan kuumana päivänä
Huone on hämärä, valokuvat synkkiä
Hänen mieltään painaa syvästi
että hänen reitensä ovat liian paksut
ja perseensä liian leveä ja ruma
Liian karvainenkin hän on
Onnelliset amerikkalaistytöt eivät ole karvaisia
Hän hikoilee liiaksi
Hienoa sumetta on tarttunut
hänen ylähuulensa tummiin karvoihin
Voi kunpa voisin näyttää hänelle
mikä vaikutus moisilla karvoilla ja kinkuilla
on tällaiseen mieheen kuin minä
Valitettavasti en tiedä kuka hän on
tai missä hän asuu
en edes onko häntä ylipäätään olemassa
Tästä henkilöstä ei ole tietoja
kuin näissä säkeissä
ja tahdon korostaa
että minun mielestäni
hänellä ei ole pulmaa minkäänlaista.
(Rakkauden orjat, 1975)

Muotokuva tytöstä lohduttaa suorin sanoin; sinä kelpaat hienosti ja olet kaunis. Luota itseesi. Löydä oikeat ihmiset lähellesi.

102

Aina kun satun sinut kohtaamaan
unohdan hetkeksi
että omissa silmissäni olen vastenmielinen
koska en sinua saanut omakseni

Halusin sinun valitsevan minut
kaikista niistä miehistä jotka tunnet
sillä heidän seurassaan
minä olen tuhon oma

Olen usein rukoillut sinun tähtesi
tällä tavalla
Anna minun saada hänet
(Rakkauden orjat, 1975)

Mutta 102 muistuttaa, että me kaikki olemme särkyviä, kaipaavia ja epävarmoja. Meistä jokainen on yksin paljon vähemmän.

Itä ja länsi olivat parhaat yhdessä, kiitos Salman

Nyt on Itä ja länsi luettu. Kirjan luku tuntui, kun olisi pasteerannut kertojan (ehkä jopa kirjailijan) kanssa puistossa, jossa oli paljon kaikkea, mitä ihailla. Kyllä oli hieno kokemus. Mietin eilen illalla edellisen tekstin kirjoitettuani, mistä tähän tekstiini nyt tuleekaan tämä lukijan näkökulma niin vahvasti. Mutta sehän tulee Rushdien tekstistä. Juuri kun olin voivotellut oppimattomuuttani novellin Yorick suhteen, kirjan kertoja puhuu suoraan lukijalle:

Ratkaiskaapa vain oma arvoituksenne, Lukija, ja tulette tietämään... no, älkää välittäkö, minä ratkaisen sen puolestanne. Se oli PUHETTA. (s. 73)

Mutta parasta kyytiä sain viimeisessä osiossa Itä ja länsi. Novelli Sfäärien harmoniaa kertoo kertojansa ja kirjailija Eliot Cranen välisestä suhteesta. Crane kärsii paranoidisesta skitsofreniasta, joka on moottori jonkinlaiseen luomistyöhön, mutta suuri ongelma yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden kannalta. Tarinassa elävät vahvasti Cranen vaimo Lucy ja kertojamiehen vaimo Mala. Kaikkien neljän tekemiset vaikuttavat tarinan etenemiseen.

Sfäärien harmonia onnistuu kahdellakymmenellä sivullaan itkettämään ja naurattamaan minua. Tämän novellin henkilöt ja tapa, jolla tekstissä heitä kuvaillaan, tuovat minulle mieleen Jeffrey Eugenideksen The Marriage Plot:in (Naimapuuhia). Luen Eugenidestäkin parhaillaan ja jokainen henkilö kirjassa on tosi. Se on taitavan kirjoittajan merkki.

Sama on Sfäärien harmonian henkilöiden kanssa. Henkilöt ovat toistaan erikoisempia, mutta tosia, uskottavia ja  - aika ihania. Nauroin ääneen Lauran, joka tutki James Joycea, tyrmistykselle hänen ilmoitettuaan äidilleen naimisiin menostaan. Äiti oli ihmetellyt Lauran valintaa ja toivonut Lauran valitsevan "jonkun itsensä kaltaisen". Mitä Laura sanoi äidilleen?

Kysymys nöyryytti Lauraa. "Mitä sinä tarkoitat, itseni kaltaista?" hän kiljui puhelimeen. "Joyce-spesialistia? 160-senttistä? Naista?" (s.112)

Lauran äiti toivoi, vaikka sitä ei ääneen sanottukaan, Lauran puolison olevan samasta kulttuurista ja rodusta. Kulttuuri, ihonväri, yhteiskuntaluokka ja uskonto, kaikkea tätä Rushdie hämmentää mennen tullen novelleissaan. Kertoja toteaa viimeisessä novellissa Kosija, ettei voi valita idän ja lännen välillä, vaan tulee kiskotuksi idän ja lännen välissä voimatta valita kumpaakaan ja valiten molemmat.

Tuli pyrstössä itään ja länteen

Voi, kun on ihanaa olla väärässä. Minulla oli pahoja epäilyksiä tarttuessani Salman Rushdien (1947 - onneksi vielä elossa) novellikokoelmaan Itä, länsi (1994). Ensimmäinen vakava epäilys liittyi kirjailijaan. Puolisoni oli aikoinaan lukenut tuskan kautta Saatanalliset säkeet. Hän ei suostunut lopettamaan kesken, vaikka luku-urakka oli työläs. Jopa vierestä seuraten! Toinen epäilykseni liittyy novelleihin, jotka huijaavat innostumaan tai jättävät ihan haaleaksi.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: ensin on itä, sitten länsi ja lopuksi itä, länsi. Olen nyt lukenut idän. Kokemus oli hieno, kukin novelli laukkasi eteenpäin kunnon ratsun lailla. Itse asiassa satuhan on sopiva novelli, koska siinä on alku, keskikohta ja loppu (ärsyttävimmät novellit alkavat jostain, päättyvät jonnekin ja lukijana en ymmärrä, että mikäs reitti tässä nyt mentiin ja miksi). Nuo idän novellit muistuttivat satuja tai hallittuja tarinoita, koska kunkin laukan päätteeksi olin lukijana tyytyväinen. Kiitos, tämä riittää. Minä ymmärsin jutun. Pääsimme loppuun saakka.

Nyt, kun olen lännessä, olenkin huomattavan paljon hankalammassa tilanteessa. Herra Rushdie olettaa, että tiedän lukijana yhtä sun toista mm. Shakespearen Hamletista. Kukas siitä ei tietäisi? Olen ehkä tiennyt jotain, mutta lukijana haparoin kirjoittajan käsipuolessa eteenpäin. Kompuroin vähän väliä. Luotan kirjailijaan, jatkamme matkaa.

Rushdieta on palkittu kirjoistaan ja myös äärimmäisesti uhattu kirjoitustensa vuoksi. Hän on koulunsa käynyt ja lukenut modernisti, joka käyttää satiiria ja maagista realismia viehättävällä tavalla. Otan kirjan kainaloon ja käytän vuorokauden viimeiset tunnit hyvän jutunkertojan kanssa.

Kakkosena Ukko Goriot

Luen parastaikaa ranskalaisen realistin Honoré de Balzacin (1799 - 1850) tunnetuinta teosta, Ukko Goriotia (1835). Kirjan alku oli erityisen tuskallinen, pölypallot ja home kurkussa kirjailijaherra kuljetti lukijaansa läpi Pariisin köyhän porvariston rempalleen jääneiden katujen ja likaisten täyshoitoloiden. Ukko Goriot, romaanin nimihenkilö, oli siirtynyt ikäännyttyään asumaan ja täyshoitoon Maison Vaqueriin. Goriot oli varakas, mutta oli rakkaudessaan jälkikasvuaan kohtaan syytänyt kaikki rahansa kahdelle tyttärelleen.

Mukana pyörii kohtalaisen hömelö opiskelijanuorukainen Eugène de Rastignac, joka myös asuu tässä kamalassa leskirouva Vaquerin residenssissä, jossa kaikilla huoneilla ja näin ollen asukkailla on oma arvoasteikkonsa, so. hintansa. Elämä ja sosiaaliset suhteet ovat julmia ja raadollisia. EdR pääsee kurkistamaan parempien rikkampien elämään, joka on täynnä rahan ja aseman tavoittelua hinnalla millä hyväänsä.

Ja kaiken keskellä vanha kurja ukko, joka rakastaa tyttäriään niin, että on heidän rahaan ja aineelliseen hyvään upottanut niin tehokkaasti, etteivät he muusta ymmärrä. Kiittämättömät tyttäret hylkäävät isänsä, eivät huolehdi hänestä, vaan isärukka saa elää kamalassa paikassa rähjäisenä. Tarinaan suivaantuneena päätin, että luen ensimmäiset 150 sivua ja sitten lopusta 50. Nyt temmellän sivulla 187 ja vannon itselleni, että ihan kohta harppaan yli muutaman kiristyksen ja hyväksikäyttökohtauksen ja luen surkean lopun. Tämähän ei voi loppua hyvin. Ennustan, että lopussa on kaksi ruumista, uG ja EdR.

Ukko Goriot oli osa tekijänsä, de Balzacin, romaanisarjaa, jossa hän halusi kuvata inhimillistä elämää kaikkine sen ulottuvuuksineen. En tiedä sarjan muista kirjoista, loppuunhan hän ei maailmoja syleilevässä urakassa päässyt, mutta tämä käsillä oleva kirja kyllä kuvaa juuri surkeita ja alhaisia ihmiselämän puolia. Entäs se skaalan toinen pää? Kaiken kurjuuden keskellä on nimihenkilön, Goriotin, hehkuva rakkauden katse tyttäriensä suuntaan. Mutta eikö se ole houkkamaisuutta kaiken kurjuuden keskellä?

Niille teistä, joille kirjan ulkomuoto on tärkeä osa kirjaa, saanen jakaa kirjan kannen kuvan, joka varmaan omalta osaltaan houkuttaa tarttumaan kirjaan!

Ventti ja kuolema Venetsiassa

Ventti tarkoittaa mm. kahtakymmentäyhtä, haavaa ja uupunutta (http://urbaanisanakirja.com/word/ventti/). Olenkin ihan ventti ja yltympäri venteillä, kunhan kesäni ventti on luettu ja tentitty elokuussa. Koska tämä luettava setti on herättänyt kiinnostusta, niin käytän nyt aikaani kirjojen esittelemiseen. Sehän olisi vähän kuin tenttiin lukua, eikö niin.

Minun pitää ja saan lukea kaksikymmentäyksi klassikkoa. Ensimmäisenä otan jonkinlaisen kahden käden otteen saksalaisesta modernistista Thomas Mannista. Mann kuului kuuluisaan saksalaiseen Mannin perheeseen, jossa oli hyvinkin kulttuurellia ja taiteellista väkeä. Heistä kuuluisin oli kuitenkin T. Mann itse, joka palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1929. Mannhan eli 1875 - 1955, koki natsien nousun synnyinmaassaan ja pakeni perheineen USA:aan reiluksi kymmeneksi vuodeksi.

Teokseen Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on koottu Mannin novelleja koko hänen tuotannostaan. Tämä tarkoittaa, että kirjasta löytyy niin parikymppisen kuin kahdeksaakymmentä lähestyvän Mannin novelleja, melkoinen kehityskaari siis nähtävissä ja luettavissa. Keskityn kuitenkin sanomaan sanasen juuri niminovellista Kuolema Venetsiassa.

Oikeastaan novellissa on vain yksi päähenkilö, ikääntynyt arvostettu kirjailija Gustav von Aschenbach. Kaikki muu novellissa, nuori puolalaispoika ja lumoava, tuhoava Venetsia ovat vain heijastuksia päähenkilön kokemuksista, muistoista ja arvostuksista. GvA pasteeraa ympäri kaupunkia, välillä tuskaisena, välillä hetken onnellisena. Hän ihailee kaukaa nuoren pojan kauneutta ja sulokkuutta.

Kaiken ympärillä leijuu tuho ja kalma. GvA kokee Venetsian tekevän hänet sairaaksi ja olevan hänelle "mahdoton paikka". Silti hän päättää jäädä ja on iloinen jäämisestään, jätettyään ensin tuskalliset jäähyväiset, päänsä sisällä tietenkin. "Me runoilijat...väistämättä kuljemme harhaan, vääjäämättä olemme holtittomia ja tunteiltamme ailahtelevaisia".

Mann kirjoitti Kuolema Venetsiassa 1912. Hänen kuuluisimpia romaanejaan ovat Buddenbrookit (1901) ja Taikavuori (1924).

Novellit ovat minusta kiusallisia. Jos novelli on hyvä, mietin, miksi tästä ei tehty pidempää ja perusteellisempaa. Jos novelli on huono, voin olla kiitollinen sen lyhyydestä, mutta ärsyynnyn sen luettani. Pitikin lukea tämäkin!

Tämä puolipitkä novelli Kuolema Venetsiassa ei antanut minulle juuri mitään, valitettavasti.

Lohtukirja

Lukeminen on taito, josta on iloa ja turvaa elämässä. En muista, mitä ajattelin lohtukirjoista parikymppisenä, mutta nyt nelikymppisenä arvostan lohtukirjojani todella paljon. Käteni ulottuvilla on aina tiettyjä kirjoja, joiden tiedän auttavan minua vaikealla hetkellä.

Tiedän, että joidenkin lohtukirjat ovat opaskirjoja, jotka neuvovat takaisin oikealle tielle tai antavat rohkaisua jatkaa eteenpäin. Minun lohtukirjani toimivat toisin. Nykyiset lohtukirjani voi esitellä kolmella kirjalla: Walt Whitmanin Valitut runot, Kaari Utrion Haukka, minun rakkaani ja Diana Gabaldonin Muukalainen.

Käytän lohtukirjojani ollessani väsynyt, syvästi uupunut, ahdistunut, näköalaton tai tuskainen. Lohtukirja on tuttu ja hyväksi havaittu. Se vie minut myönteiseen tunnelmaan hyvillä sanavalinnoillaan, henkilöhahmoillaan ja tekstin tai tarinan rakentumisen tavalla.

Rakastan toistoa. Whitman kirjoitti "Laulua itsestäni" elämässään uudelleen ja uudelleen. Voi Walt, se todella kannatti. Suosittelen kaikille muillekin kirjailijoille! Minulle oikea ja käyttämäni käännös Whitmanista on ollut julkaisustaan alkaen Sammakon kustantama Valitut runot (2007). Sen käänsi Markus Jääskeläinen.

Kun Whitmanin runot on lukenut itsekseen ja ääneen (kiitos perheelle) riittävän monta kertaa, tulee kyllästetyksi. Se on lohtukirjan alkutyö. Kirjassa, jota aikoo käyttää itsensä lohduttamiseen, tulee viipyä riittävän pitkään ja riittävän monta kertaa. Kun on kyllästänyt itsensä kirjalla, sen tarinalla, kielellä ja rytmillä, sitä voi käyttää tarpeen mukaan. Kyllästettyyn tarinaan voi palata uudelleen ja saavuttaa vähässä ajassa paljon.

(Tässä välissä avasin Whitmanin kirjan ja jokainen kohta, jonka luen on lukemisen arvoinen ja hyväily yhtä aikaa. Mutta valitsen tähän yhden suosikkikohtani:)

"...
He ovat elossa ja voivat hyvin jossain:
pieninkin verso osoittaa ettei kuolemaa oikeasti ole,
ja jos on, se auttaa elämää uudistumaan, ei odota tilaisuuttaan
panna pisteen sille:
se lakkaa heti olemasta kun elämä taas ilmestyy.

Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan ja
onnellisempaa."
Walt Whitman: Valitut runot (s.10)

Viitisen vuotta sitten eräänä kesänä luin kaikki Kaari Utrion romaanit. Sitten luin ne uudelleen. Pidän paljon Utrion pitkästä ja perusteellisen kuvailevasta kirjoitustavasta. Utrion romaanit voi jakaa keskiajan (väljästi määriteltynä) ja 1800-luvun epookkitarinoihin. Utrio on useaan otteeseen kirjoittanut, että on joutunut lieventämään keskiajan kuvauksiaan, koska nykylukijan on vaikeaa tai mahdotonta ymmärtää sen ajan taikauskon voimaa ja ihmisten toiminnan motiiveja (anteeksi, jos lainaan Utriota epätarkasti ulkomuistista). Pidän erityisesti näistä varhemman ajan kuvauksista. Miesten ja naisten asema ja heidän keskinäiset voimasuhteensa ovat varsin eksoottisia nykypäivään verrattuna, mutta se, mitä naiset voivat tehdä ja tekevät näissä olosuhteissa, on mielenkiintoista. Kaikki se kirjojen romantiikka, kaipaus ja lihallisen rakkauden kuvauksetkin eivät häiritse minua yhtään, päinvastoin.

Utrion kirjoista lohtuna käytän usein hänen ohuempia kirjojaan. Paksut Tuulihaukka ja Yksisarvinen eivät moneen lohtutilanteeseen yksikertaisesti sovi pituutensa vuoksi, mutta Haukka, minun rakkaani menee läpiluettuna nopean luvun taktiikalla yhdessä yössä, jos on hätä. Ja usein on ollut. Kirjan päähenkilö Blanka joutuu tekemään tarinassa ison työn itsensä ja omien ajatustensa ja halujensa kanssa. Mitä ihmisen on lupa itselleen toivoa ja tavoitella?

Gabaldonin Muukalainen aloittaa varsin vetävävän kirjasarjan, jossa kerrotaan Clairen ja Jamien rakkaustarina. Lähtökohdat tälle rakkaudelle ovat varsin erikoiset. Jos koko kirjasarjan meinaa lukea, saa paljon iloa ajankuvauksesta 1700-luvun Skotlannista (ja myöhemmin mm. Ranskasta, Yhdysvalloista jne) ja tarkoista henkilökuvauksista. Mutta syy, miksi tämä kirja on päässyt lohtukirjoihini on Jamien ja Clairen välinen yhteys. Sekä henkinen että ruumiillinen. Claire ja Jamie ovat molemmat luonteeltaan hyvin samanlaisia, ärhäköitä ja lämminverisiä. Sitä, mikä rakentuu heidän välilleen, on kiehtovaa lukea.

Gabaldonin kirjasarjassa on aika monta paksua osaa. Kirjasarjan loppu taitaa jo häämöttää. Jos olen oikein ymmärtänyt, Gabaldon on kirjoittamassa viimeistä osaa. Hyllyssäni on tämäkin sarja, useampaan kertaan luettuna. Ja hyvässä muistissa. Mutta silloin tällöin, pahana päivänä, voin lohduttaa itseäni avaamalla jonkun Gabaldonin kirjan jostain kohti ja jatkamalla lukemista 5-150 sivua. Tai sitten kirjan loppuun.

Nämä toimivat minulla aina. Tätä kirjoittaessani muistin, mikä oli lohtulukemiseni parikymppisenä. Leonard Cohenin runot.

Nälkäpeli iskee kuin metrinen halko

Kirjan ja elokuvan välinen voimien mittelö on minulle vaikea asia. Rakastan hyviä kirjoja ja elokuvia, mutta miltei aina kirja voittaa elokuvan. Yksi poikkeus tulee vaivatta mieleen ja se vahvistaakin säännön: Taru sormusten herrasta. Elokuvatrilogia voittaa kirjan, anteeksi kirjailijaherra Tolkien.

Tämän taiston vuoksi pyrin aina ensin lukemaan kirjan, koska jos katsoo puolivillaisen elokuvan, ei pääse enää omissa mielikuvissaan parempaan kirjan kanssa, vaikka kirjassa olisi aineksetkin siihen. Siispä olin hurja käydessäni ensin elokuvissa katsomassa elokuvan Nälkäpeli. Huomasin kuitenkin pitäväni elokuvasta todella paljon.

Nälkäpeli-elokuvan yhteiskunnan ja vallan kuvaus hyytävä ja aivan uskottava. Kun elokuvan jälkeen katsoo omalta sohvaltaan tosi-TV:tä, ei voi välttyä epämukavalta tunteelta. Mitä telkkarissa on nyt, mitä kahdenkymmenen vuoden päästä?

Ja sitten kirjojen kimppuun. Collinsin Nälkäpeli-trilogiasta on luettu ykkös- ja kakkososat. Kolmonen saa nyt odotella. Nämä kirjathan ovat kai ensisijaisesti nuorten kirjoja. Mutta koska hyvä lasten- ja nuortenkirja sopii myös aikuisille, Nälkäpeliä voi suositella tuosta kymmenvuotiaasta eteenpäin kaikille dystopiakirjoista kiinnostuneille. Wikipedia kertoo dystopian olevan tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta, utopian vastakohta.

Päähenkilö on urhea ja neuvokas nuori nainen, joka vaikuttaa omaan ja toisten elämänoloihin. 16-vuotias Katniss on henkilönä kerrassaan vetävä ja uskottava. Lukijana toivon Katnissin ja kaikkien Panemin alistettujen selviävän. Tarina kaikkineen on jännittävä ja ainakin ykkös- ja kakkososa ovat molemmat punottu hyvin, tarinan jännite säilyy hyvin.

Tällä kertaa elokuva-kirjanluku-kokemuksessani ei ollut haittaa siitä, että katsoin ensin elokuvan. Kirjan lukeminen syvensi elokuvan kautta saatua kokemusta tarinasta.Se on luettava kirjan ansioksi.

Ja nyt kirjasuosituksia kaksin kappalein, Nälkäpelistä pitäville:
1) Condie: Tarkoitettu. Tarkoitettu on trilogian ensimmäinen osa. Toinenkin osa on suomennettu, Rajalla.
2) Meyer: Vieras. Kyllä, kirjailija on Houkutuksen Meyer. Sen ei kannata antaa häiritä.

Condien kirjat ovat nuortenkirjojen puolelta, toinen yhdistävä tekijä Nälkäpeliin on dystopia-asetelma. Kolmas se, että päähenkilö on nuori nainen elämän käännekohdassa. Meyerin kirja mennennee sci-fi-osastoon.

Miksi yksi pelto ei riitä?

Kiitos ystäväni, muistin tänään, että minullahan on blogi. Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole kadonneet elämästä mihinkään, mutta mitään en ole saanut tähän peltoon laitettua PITKÄÄN aikaan. Muita peltoja on sitten ryvetty sitäkin enemmän. Ja nyt kun ymmärtää tämän pellon surkean tilan, minun on pakko kirjoittaa siitä, mitä luen juuri parhaillaan.

Minulla on kesken kolme kirjaa. Kirjat ovat hivenen erilaisia keskenään. Ykkösenä on kirja, jonka haluan saada ensimmäisenä loppuun: Fifty Shades Freed. Kirja on Fifty Shades-trilogian päätösosa, tekijänä E L James. Kakkosena on uusi suomennos klassikosta: Joycen Ulysses. Kolmantena on Eugenideksen The Marriage Plot.

Tämä Viisikymmentä varjoa-sarja on kohuttu kevyt kirjakolmikko, jossa kerrotaan nuoren kokemattoman kirjallisuuden opiskelijan Anastasian ja tavoiltaan erikoisen, varakkaan liikemiehen Christianin rakkaustarina. Kirjoista ensimmäinen julkaistaan suomeksi syksyllä.

Kirjan suurin ansio on ärsynnys, jota se minussa herättää. Se, että kirjan takakansi lupaa "romanttista, vapauttavaa ja addiktoivaa lukukokemusta" menee omalla kohdallani metsään. Minulle, jonkin verran elämää nähneelle naiselle, tarina näyttäytyy vähintäänkin outona. Kirjan rakkaustarinan osapuolet sotkevat henkilökohtaiset tunteet (halu, kiintymys, pelko, häpeä jne) liiketoimintaan tavalla, joka saa kirjan teeman muuttumaan rakkauden kuvauksesta vallan kuvaukseksi. Ihmisten väliset suhteet arvotetaan ja tehdään sopimuksen alaiseksi työksi rahan ja vaikutusvallan voimalla niin, että tässä kirjasarjassa on kyse lähinnä prostituutiosta. Tämä kirja on yhtä ällö rakkauden kuvaus, kun on elokuvapuolella Pretty Woman. Se ei ole rakkautta, jos rikas ihminen ostaa köyhän hömelön harrastamaan seksiä ja olemaan kiinnostunut hänen toiveistaan ja ajatuksistaan. Se on maksettua kiintymystä.

Sinänsä kirjasarjan ensimmäinen osa olisi hyvää lukupiirimateriaalia. Voisin kuvitella, että kirjan teemat herättäisivät kiinnostavaa ja kiihkeää keskustelua eri ikäisissä ihmisissä. Sadismiteema varmasti puhututtaisi ainakin niissä lukupiireissä, joissa itse pyörin! Sarjan kakkos- ja kolmososaa ei tarvitse mielestäni lukea lainkaan. Kaikki, minkä kirjailija sanoo edes jollain lailla, hän sanoo ykkösosassa. Sellainen trilogia siis.

Keskeneräisten kirjojeni kakkonen ja kolmonen huumaavat minua hyvällä tavalla ja voin lukea niitä vain vähän kerrallaan. Joycen Ulysses on romaani, joka on runoutta. On melkoinen suoritus, että se teoksena haastaa ja kohauttaa vielä nykylukijaansa. Eugenides taas kirjailijana upposi kertaluvulla. Koska kaikenlaista on kesken, pitää lukulistoja hämmentää lisää. Siksipä tänään lainasin kirjastosta välipalakirjan: sarjakuvaa. Kirja on Coralinen, kirjoittajana Gaiman. Onpahan synkkä ja outo.