Siirros

Vuosi sitten hehkutin lukemaani Siiloa. Hugh Howeyn kirjoittama trilogian ensimmäinen osa kolahti oikein kunnolla. Olen lukenut kakkososaa, Siirrosta, nyt koko joulukuun tajuamatta, että Siilo oli minulla luettavana samoihin aikoihin vuosi sitten. Lukuajalla ja -ympäristöllä on merkitystä. Howeyn kirjojen ympäristö on pääosin niin ahdistava, että talvi, sisätilat ja pimeys ympärillä vahvistavat kirjan tunnelmaa. Minusta tuntuu, että suurimman osan Siirrosta olen lukenut peiton alla juuri ennen nukkumaan menoa. Kirja onnistui ahdistamaan minua aiempaa osaa enemmän. Ehkä olisi kannattanut lukea kirja kesällä pihalla.

Ajattelin monta kertaa lopettavani kirjan kesken. Päätin kuitenkin jatkaa, koska halusin ymmärtää miten tarina jatkuu. Viime yönä pääsin loppuun asti. Siirros koostuu kolmesta osasta: Ensimmäinen siirros - isien perintö, Toinen siirros - menettelyohjeet ja Kolmas siirros - siilosopimus. Howey kuljettaa tarinaa monessa ajassa ja siilossa. Kirjassa on aikajanoja, joiden tehtävänä on joko selventää asioita tai hämmentää onneton lukija lopullisesti. Aika kuvaavaa omalle lukukokemukselleni oli, että harkitsin kirjan kesken lopettamista vielä viime yönä, aivan lukemisen lopuksi.

En lukenut muiden bloggauksia kirjasta ennen tätä aamua. Ne olivatkin mielenkiintoisia. Listaan lukemani tähän:
Nina T. / Yöpöydän kirjat
Kirjakaapin kummitus 
Notko, se lukeva peikko
Susa / Järjellä ja tunteella
Kirjus

Käykää ainakin katsomassa Nina T:n blogista (linkki yllä) kirjan piilokansi, joka jäi minulta kokonaan näkemättä lukiessani kirjaston kirjaa.

Siinä missä Siilo toimi itsenäisenä tarinana, Siirrosta ei kannata lukea ilman edeltäjäänsä. Siirros on ehdottomasti osa suurempaa kokonaisuutta. Se selittää ja taustoittaa Siilon tapahtumia.

Siirros oli ahdistava lukukokemus alusta loppuun. Tarina on vyyhti ihmisen pyrkimyksiä, joista syntyy tahatonta ja tahallista pahuutta. Ote kirjasta:

"Kun voimme syyttää vain Jumalaa, annamme anteeksi. Kun syypää on toinen ihminen, tuhoamme vihollisen."

Teos: Siirros (Shift)
Kirjailija: Hugh Howey
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2013)

Luovutus ja uuden vuoden lupaus

Vuosi 2014 on päättymässä. Henkilökohtaisesti vuosi on ollut minulle mullistava ja kohtalaisen raskas. Uudelta vuodelta toivon rauhaa ja riittävän pieniä tehtäviä. Lukublogiani olen raahannut perässäni kuin pulkkaa, jälki on sen näköistä. Postauksia on tulossa tälle vuodelle 56, joka on ihan riittävästi. Sisällöstä en sano nyt mitään.

Luovutan kaikista pyrkimyksistäni lukuhaasteiden suhteen. Nobelisteihin en tee koontia piperryksestäni ja alkuunsa tyssänneen Päätalon lukemisen synnyttämän pettymyksen jätän nyt taakseni. Lupaan, etten aloita yhtään lukuhaastetta vuonna 2015. Hyvää uutta vuotta!

Puoliksi paha

Sally Greenin esikoiskirjaa Puoliksi paha mainostetaan kirjan kansissa "uudeksi Nälkäpeliksi". Kaikenlaiset ylisanat ja hypetykset ärsyttävät minua lukijana ennakkoon. Kirjan kansi tosin on todella hieno, oikea kaunokainen. Koska kirja on meille kotiin ostettu, otin sen luettavakseni. Nyt olen lukenut kirjan kaksi kertaa.

Puoliksi paha alkaa häkistä, jossa päähenkilö Nathan Byrn on vankina. Nathan on äitinsä puolelta valkea ja isänsä puolelta musta noita. Kohta täysi-ikäinen Nathan on elänyt valkeiden noitien joukossa ja ollut hyljeksitty mustan perimänsä vuoksi. Jo Nathanin ulkomuoto on herättänyt inhoa ja pelkoa jo pojan ollessa vauva. Ote kirjasta:

'Tämähän on pelkkä vauva', nainen rauhoittelee. Hän silittää lapsen paljasta käsivartta kämmenselällään.
Vauva havahtuu hereille ja avaa silmät.
'Hyvänen aika!' nainen henkäisee ja perääntyy kauemmas.
Hän käsittää, ettei hänen olisi pitänyt koskea niin hirvittävään olentoon, ja hän kiiruhtaa kylpyhuoneeseen pesemään kädet.

Katkelman vauva on Nathan. Kohta täysikäisenäkään Nathanilla ei tarinassa ole juuri kosketusta itseensä. Tämä on minusta kaikkein mielenkiintoisinta kirjassa. Nathan näyttäytyy kuorena, joka kantaa sisällään mysteeriä. Se mustuus, joka Nathanissa on, on yhtä outoa häntä ympäröiville valkeille noidille kuin se on hänelle itselleen.

Puoliksi paha on väkivaltainen tarina. Noitia kuolee ja päähenkilö saa höykytystä vähän väliä. Nathanin pahoinpitelylle on kirjassa syynsä, mutta silti minua lukijana ällöttää. Mielestäni Green aloittaa mielenkiintoisen tarinan, mutta ei saa ainakaan tässä ensimmäisessä kirjassa hyödynnettyä kaikkia mahdollisuuksiaan tarinan syventämisessä. Olisin mielelläni kuullut valkeiden ja mustien noitien maailmojen eroista enemmän. Luettuani kirjan ensimmäisen kerran olin innoissani, mutta toinen lukukerta laski tunnelmaa.

Teos: Puoliksi paha (Half Bad)
Kirjailija: Sally Green
Kannet: Tim Green
Suomentaja: Sari Kumpulainen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014

Simpauttaja

Olen lukenut Heikki Turusen Simpauttajan nuorena tyttönä sen hetkisellä elämänkokemuksellani. Siinä on jo tarpeeksi syytä tarttua uudelleen klassikkoon, tällä kertaa äänikirjana. Lisäksi hyllyssä lonkottaa Antti Heikkisen Pihkatappi, jonka haluan lukea niin, että Simpauttaja on tuoreessa muistissa.

Kuuntelen äänikirjoja, kun ajan autoa yksin. Joulukuun pimeys ja maaseudun kapeat tiet loivat sointuvan ympäristön tälle kuuntelukokemukselleni. Eilisiltana pääsin äänikirjassa viimeiseen, yhdeksänteen levyyn. Sen kunniaksi pari hirveä juoksi tien poikki Maaningalla juuri autoni editse. Onneksi selvisimme kaikki pelkallä säikähdyksellä.

Heikki Turusen Simpauttaja, esikoisteos muuten, julkaistiin 1973. Se sijoittuu Pielisen rannalle pieneen kylään Pohjois-Karjalassa. Lieksa on lähin kaupunki. Ajallisesti teos kertoo 1970-luvun alusta. Nuoret ja vihmerät lähtevät pois ja muuttavat isompiin kaupunkeihin. Jouko Turkka vaikuttaa Joensuussa ja kylän hullut saavat hoitopaikan Paiholasta.

Simpauttaja alkaa nuoren itäsuomalaisen miehen, Impan, hiiltymisellä pellolla. Imppa haistattelee isälleen ja isä ajaa pojan pois kotoa. Impalla on ajatuksena lähteä Helsinkiin ja poika jää töihin kylän rikkaaseen taloon ansaitakseen matkarahat. Pirtamo on juuri palkannut toisenkin rengin, Simpauttajan. Kylällä, jossa kaikki tuntevat toisensa, Simpauttaja uutena ihmisenä saa ansaitsemansa huomion. Simpauttaja on sutki keski-ikäinen mies, joka tuntee oman arvonsa.

Minulle Simpauttaja on itäisen elämäntavan ja -asenteen ylistys. Se, että kirjan nimi on Simpauttaja, saa ainakin minun katseeni siirtymään juuri häneen. Simpauttajaa katsotaan nuoren kokemattoman miehen, Impan, silmin. En osaa ajatella Imppaa tarinan päähenkilöksi, en ehkä Simpauttajaakaan. Ehkä Simpauttajan päähenkilö on itäsuomalainen mies, jonkinlainen mosaiikki, jossa on osia Impasta, Simpauttajasta, Otosta, Jompasta, Kuunosta ja Hilpasta. Jokainen heistä on omanlaisensa, mutta he ovat kuitenkin myös keskenään hyvin samanlaisia. Herkkyys ja ailahtelevaisuus ilmenevät kussakin miehessä omalla laillaan.

Nautin Simpauttajan kielestä. Henkilöt puhuvat minulle hyvin tutulla ja kotoisalla murteella. Ote kirjasta:

Imppa nauroi. - Minkä tähe sie tunnut nyt olevan miun assiilla?
Simpauttajan silmä vilketti. - Siun assiillako? No millos mie en olis ollu?
- Kyllä sie out aika lipru mies. Siusta ei aina tiijä.
- No jaa. Mutta pikkusyntijä nää on ollu kun arvelloo. Sie kun tuut aikamieheksi niin sie naurat miulle ja näille touhuille ison hevosennaurun.

Äänikirjasta kirjoittaminen vaatii miltei aina varsinaisen kirjankin etsimistä. Sitaatteja on aika vaikea muistaa pelkän kuuntelun perusteella. Tämän kirjan kohdalla yksi sitaatti jäi kuitenkin kerralla mieleen: "Pijä turpas kiinni, kun miulle puhut."

Lukija Esa Saarion ääni ja puhetapa sopivat kirjan maailmaan oikein hyvin. Kuuntelukokemus oli nautinto.

Teos: Simpauttaja
Kirjailija: Heikki Turunen
Lukija: Esa Saario
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2010 (Kirja julkaistu 1975)