Kirjailijani Édouard Louis

En ole niinkuin he. Kirjotin ollakseni olemassa.

Kansikuva kustantajan sivuilta.

Aloitin Édouard Louisin uusimman teoksen eilen ja viime yönä sain sen luettua loppuun. Nyt minulla on kauttaaltaan laputettu teos, myllertävä mieli ja sisäinen pakko kirjoittaa lukemastani.

Olen lukenut kaiken Louisilta suomennetun, miltei kaikki hänen teoksensa löytyvät hyllystänikin. Hänen tekstinsä koskettavat minua monestakin syystä. Tunnistan itsessäni lapsen ja nuoren ahdistuksen lukiessani hänen teoksiaan. Ranskalaisen kirjailijan henkilökohtainen konflikti on omaani suurempi, mutta silti koen yhteenkuuluvuutta häneen. Luen Louisin teoksia myös aikuisen silmin. Lapsen suru, keinottomuus ja voimattomuus ovat käsinkosketeltavia Louisin romaaneissa.

Teoksessa Muutos: metodi Louis kuvaa omaa toivettaan muutoksesta ja muutosta, jonka hän tekee. Aikuisena minäkertojan on mahdollista nähdä polku, joka johdattaa ahdistuneen nuoren pois perheensä ja sukunsa yhteiskuntaluokasta ja tulevaisuudesta, joka hänelle ja hänen kaltaisilleen on varattu. 

Lapsena minäkertojaa haukutaan homoksi, vaikka hän yrittää kaikilla tavoin olla samanlainen kuin muut. Hän pyrkii sulautumaan joukkoon, mutta erottuu aina. Samalla köyhyys määrittää perhettä ja koko yhteisöä. Köyhyydessä minäkertoja onnistuu olemaan jotenkin osa joukkoa.

Teoksen maailmassa ensimmäinen oma valinta on lukio. Siellä ystävä Elena näyttää toisenlaisen elämän. Minäkertoja alkaa oleilla ystävän luona, puhua hänen laillaan ja esittää häntä. Kun hänestä tulee opiskelija, hän ylittää ensimmäistä kertaa selkeästi rajan ja muuttuu toiseksi, kääntyy pois lapsuuden kodistaan. Samalla teokseen tulee hänkertoja: "Édouard kulkee kaupungin läpi ja menee teatterille".

Muutosten lista on mittava ulottuen näennäisen pienistä asioista valtavan suuriin päätöksiin: vaatteet, hiukset, syöminen, juominen, puhetapa, kiinnostuksen kohteet ja uskallus rakastaa toista miestä. Ote teoksesta:

Menin kirjakauppaan. Otin mukaani kahden vuoden aikana kulttuuritalon palkasta kertyneet säästöni ja ostin kymmenkunta kirjaa, kaikki luennoilla mainitut: Pierre Bourdieu, James Baldwin, Émile Durkheim, Marguerite Duras, Erving Goffman, Jaques Derrida, Assia Djebar, Patrick Chamoiseau, Simone de Beauvoir. Tiesin, että jos halusin kirjoittaa, minun oli luettava, en voinut enää odottaa, minulla oli jo liikaa takamatkaa kirittävänä, olin seitsemäntoistavuotias enkä ollut lukenut paljon mitään. Menin kotiin ja päätin lukea kaikki ostamani kirjat lähipäivinä.

Hän päätyy muutokseen nimenomaan kirjoittamisen ja kirjailijuuden kautta. Sinne hän pääsee lukemalla paljon ja harjoittelemalla kirjoittamista. Amiens vaihtuu Pariisiin, ja lista täydentyy: 

Silloin kun olin illalla yksin, otin usein esiin luettelon, jonka olin laatinut heti Pariisiin tultuani. Luin rivit yksin kerrallaan, olin kirjannut joka riville yhden tavoitteen: Vaihda nimeä, korjauta hampaat, muokkaa ulkonäköä, muuta naurua. Ruksasin toteutuneet tavoitteet ja vannoin, että pian muodonmuutokseni olisi valmis.

Kiireisin asia oli hoidattaa hampaat. Ne herättivät eniten kysymyksiä ja liittivät minut kaikkein selvimmin lapsuuteeni.

Louisin teokset kuvaavat hänen elämänsä merkittäviä tapahtumia. Jokainen teos on tuntunut painavalta ja olennnaiselta. En kokenut tässäkään teoksessa olevan turhaa toistoa suhteessa aiempiin teoksiin. Aihe, jonka kirjailija nostaa esiin, on polttavan tärkeä ajassamme. Kuinka tulla itsekseen? Kuka olen? Viimeinen sitaattini teoksesta:

[älä tuomitse minua]

💥

Aloittaessani kirjoittamaan romaanista Muutos: metodi ymmärsin, ettei blogin puolella näy oikein mitään muista lukemistani Louisin romaaneista. Tässä kooste kommenteistani, joista miltei kaikki on aiemmin julkaistu Instagramin puolella. Tekstin julkaisuajankohta on suluissa tekstin lopussa.

Édouard Louis on kirjoittanut hurjan ja tärkeän romaanin. Ei enää Eddy kertoo köyhyydestä, häpeästä ja henkiinjäämisestä. Nuori poika selviää läpi kaiken kamalan, vaikka suojaa ei tunnu löytyvän mistään. 

Ei enää Eddy pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille lastensuojelun ja psykiatrisen hoidon työntekijöille. Myöskin opettajien kannattaa tarttua tähän kirjaan. 

Aivan uskomattoman hieno teos! ❤️ (4.1.2020)

Édouard Louis kirjoittaa teoksia, jotka pitävät lukijan otteessaan. Aiemmin luettu Ei enää Eddy ja uusin Väkivallan historia ovat uskomattoman intensiivisiä.

Väkivallan historiassa minäkertoja Edouard joutuu väkivallan kohteeksi ja uhriksi kotonaan. Teos kuvaa minuutteja, tunteja ja vuorokausia tapahtuneen jälkeen. Kuinka elämä voi jatkua? Mitä keho kokee? Mitä tapahtuu muistoille ja mielelle?

Kiitos suomentaja Lotta Toivaselle! (5.12.2020)

Édouard Louis on kirjoittanut ytimekkään romaanin Kuka tappoi isäni (Tammi 2022). Teoksen on suomentanut Lotta Toivanen, ja se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa.

Louis kirjoittaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksestaan puutteen ja julmuuden läpi kohti hetkittäin näkyvää kiintymystä. Kertoja ei todellakaan huuda teoksessa, mutta hänen äänensä kuuluu vaivatta. Minä kuulen romaanissa ihmisen herkkyyden ja särkyvyyden.

Teos on mielestäni muistokirjoitus ja poliittinen kysymys vastattavaksi. Kirjailija Louis kirjoittaa isälleen, itselleen ja meille kaikille yhteiskunnan jäsenille. Mitä näemme? Kenen asiat ovat meille tärkeitä? Mitä tapahtuu heille, jotka eivät kerro hädästään? Toivottavasti tätä kirjaa luetaan opeopinnoissa, kansanedustajien kahvipöydässä ja sosiaalityöntekijöiden täydennyskoulutuksessa. (9.6.2022)

💥

Tähän on hyvä päättää vuosi 2023. Kiitos kaikille blogitekstejäni lukeneille!

Teos: Muutos: metodi
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Tammi

Teos: Ei enää Eddy
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Tammi

Teos: Väkivallan historia
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Tammi

Teos: Kuka tappoi isäni
Tekijä: Édouard Louis
Suomentaja: Lotta Toivanen
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Tammi

Edit: Korjasin ajatustani kahdeksannessa kappaleessa nukuttuani päiväunet. Toivottavasti toivomani ajatus välittyy nyt hivenen paremmin. / 29.12.2023

John Irving: Viimeinen tuolihissi

Äitini nimesi minut Adamiksi, tiedätte varmaan kenen mukaan. Minä olin hänen armas ainokaisensa, niin äiti usein sanoi.

Kannen on suunnitellut Timo Mänttäri.

John Irvingin kirjojen maailmoista on varmasti tehty bingo, sen verran toistoa teoksissa on. Yhden löysinkin, ruotsiksi tosin. Ensimmäiset virkkeet Irvingin uusimmasta romaanista tuntuvat tutuilta, ja pääsen rastittamaan kaksi ensimmäistä ruutua kuvitteelliseen bingooni. Äiti ja poika. Tarina pojan kertomana. Kun kaksikon tarinaan tulee mukaan painia, kirjoittamista, monimuotoista perhettä, hotelli, kuolemia ja paljon rakkautta, vanha Irving-fani tuntee tulleensa kotiin. Bingoruudukko helähtää täyteen nopeasti.

Varhainen kirjallinen rakkaus tuntuu olevan hyvin voimakas pohjavirta, joka kestää vuosikymmeniä. Kun olin nuori, rakastin John Irvingin romaaneja. Olen lukenut hänen suomennetut teoksensa aina Ystäväni Owen Meany -romaaniin asti monta kertaa. Kun sain lukiolaisena tuon romaanin tuoreeltaan lahjaksi, luin sen kolme kertaa läpi peräjälkeen. Olin aivan kippuralla ihastuksesta ja ihmetyksestä. Sen jälkeen hellimmät tunteeni Irvingin tuotantoa kohtaan laimenivat, koska koin uudet teokset vähemmän koskettaviksi. Pidän eniten edellä mainitun YOM:n lisäksi romaaneista Välisarjan avioliitto, Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma.

Tartuin Irvingin uusimpaan romaaniin, Viimeiseen tuolihissiin äänikirjan muodossa. Se onkin topakka kirja, äänikirjana yli 38 tuntia. Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen. Paperikirjapaksukaisessa sivuja on yli 1200. Äänikirjan aloitettettuani ymmärsin vanhan rakkauteni tuntuvan hyvin tuoreelta ja elävältä. Viimeisen viikon olen nauttinut kaikista automatkoista ja kävelyistä erityisen paljon. Loppupuolella otin e-kirjan käyttöön, koska se tuntui kertojarakenteen suhteen helpommalta.

Irvingin romaanin minäkertoja on myöhäiskeski-ikäinen Adam, joka tuntuu olevan elämän sivustaseuraaja. Hänen äitinsä, Rachel Brewster, rakastaa poikaansa ja hiihtoa. Adam ja kaikki muut kutsuvat Rachelia Pikku Rayksi. Adam elää isovanhempiensa luona, koska isoäiti Mildred on hänen talviäitinsä. Adamin äiti on sesongin aikaan töissä hiihdonopettajana ja poissa poikansa luota. Tämä kaikki olisi kai tavallista - mitä ikinä se tarkoittaakaan - mutta kirjailijan tuntevat arvaavat jo hänen seuraavan liikkeensä. Irvingin parhaat romaanit, mukaan lukien nyt käsillä oleva uutuus, revähtävät auki uskomattomaan fiktiiviseen maailmaan, jossa yksityiskohtia ja juonisuiroja kulkee ristiin rastiin lukijan iloksi. Minulle tämä kirja oli suunnaton lukuriemu!

Isoäidin ja koko suvun piina Adamin nuoruudessa on täysin höpsähtänyt isoisä, joka luulee olevansa rehtori. Lähisukua ovat myös Adamin äidin sisaret, heidän miehensä ja Adamin serkku Nora.

Isoäidin, Nanan, rakkaus on klassikkoromaani Moby Dick. Sitä luetaan ja muistellaan. Muistelen Herman Melvillen Moby Dickin olevan aika puiseva, mutta Irvingin hyppysissä valaan jahtaaminenkin on eeppistä.

Oma juttunsa on Adamin isän mysteeri, jota teoksessa selvitellään hyvin monellakin tapaa. Pikku Ray arvostaa miehissä ainakin pientä kokoa. Tähän liittyy kaikenlaista, syyt ja seuraukset ovat samalla outoja ja aivan loogisia.

Olen ihaillut Irvingin kirjojen henkilöhahmoja ja voimakasta juonen virtaa läpi teoksen. Nytkin saan nauttia fiktiivisestä maailmasta, jollaisen uskon muokanneen minua paljon nuorena ihmisenä aikanaan. Miten hyvän valinnan tein, kun rakastuin sekä Irvingin että Kurt Vonnegutin fiktioon! Luin vanhoja blogitekstejäni Irvingistä tätä tekstiä varten. Eräässä niistä viittasin Ylen dokumenttiin kirjailjasta. Siinä hän kertoo, että pelkomme paljastavat meidät. Pelko, jota hän koki lastensa syntymän jälkeen näiden menettämisestä, sai hänet kirjoittamaan. Tämä oivallus on varmasti myös Viimeisen tuolihissin ydin.

Teoksen loppupuolella joudun vaihtamaan e-kirjaan. Välillä tapahtumat etenevät elokuvakäsikirjoituksena. Sitä on raskasta ja vähän ongelmallista kuunnella äänikirjana. Hahmotan tekstin ja sen nyanssit paremmin visuaalisesti.

Adam on tosiaan teoksen sivussa oleva päähenkilö. Rakastan häntä enemmän riehakkaan omapäisiä naisia aina mummosta ja äidistä kaikkiin laajennetun perheen puolisoihin. Romaanin henkilöillä on paljon salaisuuksia, joita pyritään tietenkin salaamaan, mutta myös selvittämään. Erityisesti Adamiin liittyy salaisuuksien keskittymä. Salaisuudet ovat jännitteitä, joiden kertomista pelätään. Kun salaisuudet on kerrottu ja mysteerit ratkaistu, ei ole enää tarvetta jatkaa tarinaa.

"Ajattelin ennen, että olet aika outo, mutta nykyään olet minusta vain pikkuisen kummallinen", äiti sanoi Emille ja halasi häntä.

Aluksi minua ärsytti teoksen kansikuva. Ajattelin sen olevan ihmeellisen yksinkertainen. Olin väärässä. Teoksen alkuperäinen kansi on typerryttävän yksinkertainen ja mitäänsanomaton. Keltaisen kirjaston kannessa on Irvingin henkeä. Kiitos kannesta, Timo Mänttäri. Se avautui minulle vasta romaanin lukemisen myötä. Teoksen nimikin tulee ymmärrettäväksi romaanissa hyvin konkreettisesti.

Viimeinen tuolihissi sopii mainiosti Irvingin teoksista pitäville lukijoille. Viimeinen ote on Irvingin teoksesta, mutta sitaatti on otettu Melvillen Moby Dickistä. Ajatus on lohdullinen:

Mutta Kuolemahan on vain lähtö Koettelemattoman oudolle alueelle.

Teos: Viimeinen tuolihissi
Tekijä: John Irving
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Tammi

Tampereen Kirjafestarit 3.12.2023

Onnistuin tänä vuonna käymään Tampereen Kirjafestareilla kahtena päivänä, mikä on hienoa. Lauantai oli vauhdikas päivä, ja sama meininki jatkui kohdallani myös sunnuntaina. 

Sunnuntainakin kieppasin puistomuumin ohitse sisään kirjojen ja kirjallisuuden ihmemaailmaan. Aamu alkoi reippaasti Duetto 2 -salissa, jossa Aleksi Pöyry haastatteli asiantuntevasti Anni Kuu Nupposta. Sydänmeri on Gummeruksen kustantama. Romaani vetosi minuun luonnon, mystisyyden ja toiveikkuuden vuoksi ja olikin päiväni ensimmäinen kirjahankinta.

Kuvassa Aleksi Pöyry ja Anni Kuu Nupponen.

Sydänmeri-teoksen kansikin on hyvin houkutteleva.

Palasin samaan saliin iltapäivällä, kun ennätin opinnoistani takaisin Tampere-taloon. Perinnetutkija Pasi Klementtinen on kerännyt vanhaa perinnetietoutta karhusta. Häntä oli haastattelemassa sujuvasanainen Lotta Vuorio. Tietokirja Karhu - Pohjoisten kansojen myyttejä (SKS) taitaa päästä sekä omalle että lähipiirin lukulistalle.  

Lotta Vuorio ja Pasi Klementtinen keskustelun syövereissä.

Tässä vaiheessa päivää olin jo aika herkistyneessä kirjamessutilassa. Kokeneet messuilijat tunnistavat vaiheen, jossa monenlaiset tunteet ovat käsillä. On sattuman varassa, mikä kuohu tirskahtaa pintaan ensimmäisenä. Sain vaivoin hillittyä itseni.

Kävin kuvaamassa salien koristuksia ennen esitysten alkua. Tämä maaginen puu löytyi Sopraano-salista. Ajattelin, että Peppi Pitkätossu, Liisa Ihmemaassa ja muutama muu fiktiivinen hahmo olisi sopinut sujahtamaan puun kolosta piiloon ja toiseen todellisuuteen, mutta minä pääsisin kohta kuuntelemaan runoilija Risto Ahtia.

Maaginen valopuu.

Jyrki Vainonen ja Risto Ahti.

En aavistanut vielä aamulla, että haluan kuunnella Ahtia Kirjafestareilla. Niin vain jalat veivät sinne, onneksi. Haastattelija Vainonen antoi hienosti tilan haastateltavalle ja jopa pyysi häntä lukemaan muutaman runon. Ne ilahduttivat minua valtavan paljon. Onnittelut saa tänä vuonna 80 vuotta täyttänyt virkeä runoilija, joka kertoi olevansa syvästi hämäläinen.

Katja Raunio

Silvia Hosseini ja Antti Hurskainen

Sekä Katja Raunion että Antti Hurskaisen haastattelut edustivat minulle uusia ajatuksia ja suuntia. En ole lukenut Raunion pienoisromaania Viime ajat, jonka on kustantanut Teos. En myöskään ole lukenut Hurskaisen romaania Suntio, joka puolestaan on Siltalan kustantama. Kiinnostuin molemmista teoksista! Nautin erityisesti Silvia Hosseinin tarkasta haastattelusta, joka mahdollisti Hurskaisen kirjalliseen tuotantoon tutustumisen lyhyessä ajassa. Halusin lopettaa kirjamessut kohdallani näin, uuteen katsoen.

Tässä hankintani sunnuntailta. Vähempikin olisi riittänyt, mutta tein oikein hyviä valintoja.

Kun katson kahden festaripäivän monipuolista ohjelmaa, olisin mielelläni ollut kuulijana vielä monessa muussakin keskustelussa. Nyt aikani oli hyvin rajallista, ja taisin olin erityisen tehokas ja tavoitteellinen. Ensi vuonna lupaan ottaa rauhallisemmin..

Kiitos messulipuista tapahtuman järjestäjille!

Tampereen Kirjafestarit 2.12.2023

Raportoin Tampereen Kirjafestareista laukaten tunnelmasta toiseen. Muoto kuvastaa ensimmäistä festaripäivääni tänä vuonna. Pidän paljon kotikaupunkini suurimmasta kirjajuhlasta, Tamperetalo sopii mielestäni hyvin kirjamessujen paikaksi.

  

Pihalla tulijat ottaa vastaan pieni muumi. Minä ja muut lapset kiersimme sisään Sorsapuiston kulmalta tästä syystä.

  

Elegantti sisääntulo on tärkeää. Lapoin aulan säilytyslokeron täyteen villasukkaa, säärystintä ja muuta varustetta, koska talvi on saapunut paikkakunnalle. Samalla jätin säilytykseen ohjelmalehden, johon olin merkinnyt reittini. Onneksi uusia ohjelmalehtiä löytyi joka puolelta festareita. Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden pöydästä ostin haalarimerkin, jolla koristan työreppuni.

Kuvassa vasemmalla Tiitu Takalo, oikealla Ville Pirinen.

Ensimmäisenä hönkäisin Duetto 1 -saliin, joka on nuortenkirjallisuuden ja sarjakuvan sali. Siellä sarjakuvataiteilija Tiitu Takaloa haastatteli Ville Pirinen. Takalo on tehnyt yhdessä tutkija Tiina Männistö-Funkin kanssa sarjakuvateoksen Polkimilla. Teoksen on kustantanut Suuri Kurpitsa. Teoksessa yhdistyy tutkimustieto ja henkilökohtaiset muistot ja kokemukset.

Teos pääsee ehdottomasti lukulistalleni.

Kuvassa vasemmalta oikealle Edith Arkko, Artemis Kelosaari, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa.

Ainoa messukirjahankintani ensimmäiseltä päivältä.

 

Viereisessä historiaan ja faktaan keskittyvässä salissa tarjoiltiinkin päivän ihanin keskustelu. Duetto 2 -saliin rantautui Osuuskumman väkeä esittelemään uutta teosta. Molemmat teoksen toimituksesta vastanneet kirjailijat olivat paikalla: Edith Arkko ja tuore Finlandia-voittaja Magdalena Hai. Lisäksi keskustelemassa olivat J.S.Meresmaa ja Artemis Kelosaari, jotka molemmat olivat kirjoittaneet novellin kokoelmaan Sydänten salonki - queer-romanttisia tarinoita. Arkon johdolla osallistujat saivat käytettyä heille varatun ajan todella hyvin. Kuulijana koin olevani osallisena keskustelussa.

Sitten hölkkäsinkin Aamulehtisaliin, jossa haastateltavana oli Ann-Christin Antell, jonka Puuvillatehdas-trilogia on valmistunut. Antellia haastatteli Anne Flinkkilä. Kolmas ja viimeisin osa Gummeruksen kustantamasta teossarjasta on tänä vuonna valmistunut Puuvillatehtaan kilpailija. Pidin ensimmäisestä osasta, mutta en ole ennättänyt jatkaa näiden kirjojen parissa. Aion korjata tilanteen. Huomasin myös, että minulla on siis luettavana tai kuunneltavana kaksi osaa trilogiasta sekä kaksi joulutarinaa, jotka sijoittuvat samaan maailmaan. Lyhyet joulutarinat, Joulu Örndahlin ruukissa ja Loviisan joulu, löytyvät vain äänikirjoina ja e-kirjoina.

Kuvassa vasemmalla Ann-Christin Antell, oikealla Anne Flinkkilä.

Ennätin kuunnella lopun Juhani Branderin haastattelusta. Amerikka-romaani vaikutti oikein kiinnostavalta. Teoksen on kustantanut WSOY.

Vasemmalla Iida Turpeinen, oikealla hänen kustannustoimittajansa.

Sokerina pohjalla oli Iida Turpeisen haastattelu. Turpeisen esikoiskirja, Elolliset, on ilmestynyt vasta tämän vuoden syyskuussa. Sitä on vaikea ymmärtää, koska teos on jo herättänyt paljon kiinnostusta ja keskustelua. Teos on saanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja sen käännösoikeudet on myyty jo moneen maahan. Kirjan on kustantanut S&S.

Olen innostunut hankkimaan tänä syksynä uutuuskirjoja pinoksi asti. Turpeisen teos on siinä pinossa, joten haastattelun perusteella minua odottaa taattu lukunautinto.

Messuiltapäivän päätteeksi oli hyvä tavata kirjaystäviä hyvän ruuan äärellä.

Kiitos messulipusta tapahtuman järjestäjälle!

Viikonloppuna Tampereen Kirjafestareille

 

 

Vietän tulevana viikonloppuna aikaa Tampereen Kirjafestareilla. Tässä tärppini:

2.12. lauantai

📖 klo 15.30, Duetto 1, Tiitu Takalo
Polkimilla
Rakastan sarjakuvia! Takalon teoksessa pyöräillään. Teos pohjautuu historiantutkija Tiina Männistö-Funkin tutkimuksiin suomalaisesta pyöräilystä ja teoksen tekijän omiin kokemuksiin. 

📖 klo 16.30, Pieni sali, Ann-Christin Antell, Gummerus
Puuvillatehtaan kilpailija
Pidän paljon Puuvillatehdas-trilogian ensimmäisestä osasta, ja nyt Antell on jo päässyt loppuun. Myyntimenestykseksi paljastuneen trilogian kolmas osa sijoittuu 1920-luvulle.

📖 klo 17:30, Pieni sali, Iida Turpeinen, S&S
Elolliset
Turpeisen teos odottaa lukemistaan yöpöydälläni. Hengästyttävä seikkailu, joka keskittyy ainakin stellerinmerilehmään. Wau!

3.12. sunnuntai

📖 klo 10:00, Duetto 2, Anni Kuu Nupponen, Gummerus
Sydänmeri
Tämä kirja on lukulistallani. Vimmainen rakkaudentunnustus merelle houkuttelee!

📖 klo 15:30, Duetto 2, Pasi Klemettinen, SKS
Karhu – Pohjoisten kansojen myyttejä 

Karhun myyttinen historia kiinnostaa kovasti.

📖 klo 16:45, Sopraano, Anneli Kanto, Tiina Poutanen ja Anni Kuu Nupponen
Tutkiva kirjailija
Kolme kirjailijaa kertoo työskentelytavoistaan. Haluan ehdottomasti kuulla tämän keskustelun.

 

Kiitän Tampereen Kirjafestareita messulipuista.

Maggie O'Farrel: Lucrezian muotokuva

"Hyvästi, pikku Lucè, hyvästi", sanoo hoitaja. "Olkoon miehesi sinulle hyvä ja kiltti, sillä mitään vähempää et ansaitse. Älä milloinkaan unohda sitä."
- -
"Se on sinulle", Lucrezia saa sanottua ja työntää pikkuruisen maalauksen takaisin Sofian käteen. "Tein sen sinulle, omaksi."

Sofia nyökkää kiitokseksi, painaa poskensa Lucrezian poskea vasten, ikään kuin tahtoisi imeä itseensä tytön olemusta.

"Elä pitkä elämä", hän kuiskaa kiihkeästi Lucrezian hiuksiin, "ole onnellinen".

Kuva kustantajan sivuilta.

Maggie O'Farrelin romaani Lucrezian muotokuva on hallittu ja samalla hyvin kiihkeä tarina nuoresta aatelisneidosta, joka päätyy säätynsä mukaiseen avioliittoon. Historiallinen romaani sijoittuu pääasiassa 1550-luvun lopulle ja kertoo fiktiivisen tarinan todellisesta henkilöstä. Lucrezia di Cosimo de' Medici eli lapsuutensa Firenzessä ja päätyi naimisiin Ferraran herttuan Alfonso II d'Esten kanssa. Heti teoksen alussa kerrotaan, että 16-vuotias herttuatar kuoli oltuaan naimisissa vain vuoden.

O'Farrel on rakentanut romaanin, joka on kuin herttuattaren arvokkain koru; teos on täynnä kauneutta aina pienistä yksityiskohdista kokonaisuuteen asti. Rakastan teoksen yksittäisiä sanavalintoja, lauseita ja virkkeitä. Kaikki on niin viehkeää ja voimallista samanaikaisesti. Kiitos kirjailijalle ja suomentaja Leena Ojalatvalle.

Teoksen päähenkilö Lucrezia saa alkunsa kuumana iltapäivänä karttahuoneessa, jossa Lucrezian vanhemmat toteuttavat yhteistä suunnitelmaansa. Tulevan Lucrezian Eleanora-äidin katse ja ajatus eksyy merkittävällä hetkellä karttoihin ja "taivaan tähtikuvioihin, kartoittamattomiin meriin, todellisiin ja kuviteluihin saariin, vuoriin, joiden huiput peittyvät ukkosmyrskyyn". Niin saa alkunsa levoton ja taipumaton Lucrezia. Hän on ihana ja omapäinen nuori nainen, jonka puolella olen lukijana koko teoksen ajan.

O'Farrel kertoo Lucrezian elämästä liikkuen edestakaisin lapsuuden, nuoruuden ja Lucrezian viimeisten kuukausien herttuattarena ja vihittynä vaimona välillä. Medicit olivat aikansa vaikutusvaltaisin suku varakkaassa Firenzessä, joten teoksen lapsuuden kuvauskin on todella mielenkiintoista. Perheen lapsilla on useita opettajia, hoitajia ja muita palvelijoita.

Lucrezian merkittävin taito on maalaamisen ja piirtämisen taito. Hän elää ja hengittää tuon taidon kautta ja kokee maailman ympärillään kuvien ja niiden tekemisen kautta. Perheen, suvun ja puolison silmin Lucrezian ainoa arvo on vaimona ja mahdollisena äitinä. Jos hän ei sinetöi naimisiin menollaan sukunsa liittolaisuutta toiseen arvosukuun ja uuteen sukuun liitettynä saa aikaan perillistä, hän on tarpeeton.

Teoksen lähetessä loppua lohduttomuuteni tiivistyy, koska kohtaloaan vastaan ei voi taistella. Armoton ja voimiensa tunnossa oleva herttua Alfonso ei neuvottele, vaan tietää kaikkien tottelevan häntä kyseenalaistamatta. O'Farrel päättää teoksen tavalla, joka yllättää minut. Koen vapautuvani jostain raskaasta ja ahdistavasta.

Botticellin Madonna Del Magnificat (noin 1483), kuvattu Firenzessä pari vuotta sitten. 

Kuuntelin teoksen äänikirjana (lukijana Tuija Kosonen), mutta nyt blogitekstiä kirjoittaessani latasin myös e-kirjan. Olen selaillut nyt perusteellisesti kirjaa, koska jatkuvasti oivallan uusia yhteyksiä ja viittauksia tekstistä ja nautin sen lauseista. O'Farrelin Lucrezian muotokuva on hyvin tiivis ja merkityksiä rakentava romaani. Ote teoksesta:

Hän kohottaa leukansa pystyyn, ottaa kynttilän Emilialta ja ojentaa käsivartensa pimeyteen. Hän ei pelkää, ei pelkää. Hänen sisällään asuu peto, ja sen on vanttera ja rohkea. Niin hän toistelee itselleen sydämensä jyskeen yli. Tämän huoneen nurkissa lymyävät henget saavat nähdä, minkä kanssa ovat tekemisissä: hän on Toscanan hallitsijan viides lapsi, hän on koskettanut naarasleijonan turkkia, hän on ylittänyt vuorijonon päästäkseen tänne. Mietipä sitä, pimeys.

Ihana, ihana kirja. Kuuntelin teoksen muutama päivä sitten, mutta huomaan edelleen ajattelevani tyttöä, joka kosketti naarasleijonan turkkia.

Teos: Lucrezian muotokuva
Tekijä: Maggie O'Farrel
Suomentaja: Leena Ojalatva
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: S&S

Anne Tyler: Äkäpussi

"Miksi sinä puhut tuolla tavalla?" Kate tivasi ja pyörähti isänsä puoleen. "Mikä sinua vaivaa? Inhoan pikkulapsia, tiedät sen paremmin kuin hyvin."

Pjotr mylvähti toistamiseen. Hän virnuili Katelle. "Miksi sinä inhoat pikkulapsia?" hän kysyi.

"No ne eivät ole erityisen välkkyjä, olet ehkä huomannut."

Taas Pjotr mylvähti. Mylvintöineen ja banaaneineen hän muistutti Katen mielestä simpanssia.

Kirjahyllyni lukemattomista löysin Anne Tylerin romaanin Äkäpussi. Romaani on julkaistu sarjassa, jossa nykykirjailijat ovat uudelleenkirjoittaneet Shakespearen klassikoita.

Luin teoksen nauttien kepeän pinnan ja syvemmän merkityksen yhdistämisestä. Tiedän Anne Tylerin ja tiedän Shakespearen klassikkoteoksen Kuinka äkäpussi kesytetään. 

Nautin ainakin kolmesta asiasta:

Teoksen päähenkilö on suorasanainen Kate. Melkein kolmikymppinen Kate on monella lailla kiinni perheessään ja kodin pyörittämisessä. Hän on myös töissä avustajana yksityisessä pienten lasten koulussa, vaikka työ ei häneltä kaikilta osin oikein sujukaan. Hän kokee sosiaaliset tilanteet itselleen vaikeiksi ja joutuu selittelemään sanomisiaan työpaikalla esihenkilölleen. Joku voisi luonnehtia häntä neuroepätyypilliseksi. Joku toinen voisi nimittää häntä vaikka äkäpussiksi. Ihastuin Kateen välittömästi.

Katen perheeseen kuuluu 15-vuotias pikkusisar Pupu ja isä, joka on ensisijaisesti tutkija. Jos Kate on erityinen, samaa erityisyyttä on myös isässä. Tohtori Lois Battista johtaa tutkimusta John Hopkinsin yliopistossa likaisissa haalareissaan ja pää täynnä tieteellisiä pohdintoja. Mikään arkinen ei tunnu isää hetkauttavan. Perheen äiti on menehtynyt sisaren syntymän jälkeen. Äitiin ja naiseuteen ylipäätään liittyy ainakin Katen mielessä paljon ratkaisematonta. Olin kotonani Katen perheen parissa ja luulin jotenkin ymmärtäväni Battistan perheen omalaatuista logiikkaa.

Anne Tyler on kirjoittanut teoksen täyteen ihania sanoja, jotka Tarja Lipponen on suomentanut minulle luettaviksi ja riemuittaviksi. Teoksessa on vanhahtava tyyli, joka tulee ainakin minäkertoja Katen sanavalinnoista, hänen isänsä ja vanhempien sukulaisten puheista ja teoksen merkittävän henkilön, tutkimusassistentti Pjotr Tserbakovin oppimasta kielestä. Teoksessa uumoiltiin, suotiin pienehkö kuvitelma, varjoisat silmät tummenivat ja seuraelämävaistot veivät voiton. Kaikki tämä ja paljon muuta, vaikka teos sijoittuukin nykyaikaan. Ai sentään! Ote teoksesta:

[Isä] otti silti kuvan ja sanoi: "Pjootor, sinä jäit nyt Pupun taakse piiloon. Mene istumaan Katen viereen, niin otan kuvan teistä kahdesta."

Pjotr vaihtoi ripeästi paikkaa, mutta Kate sanoi: "Mikä sinua riivaa, isä? Sinulla on ollut tuo apparaatti puolitoista vuotta etkä ole vilkaissutkaan siihen aiemmin."

"Minun on aika liittyä nykyaikaiseen maailmanmenoon", isä sanoi hänelle ja kohotti puhelimen silmälleen kuin se olisi ollut laatikkokamera. 

Katen isä taluttaa tutkimusassistenttinsa tyttärensä luo toivoen rakkailleen kaikkea hyvää. Isän toive on yksinkertainen, mutta ihmisen väliset suhteet ovat hyvin monimutkaisia. Pieni muutos johtaa moneen uuteen asiaan. Jos kepeä sanailu ja ihmisten väliset suhteet kiinnostavat, teos voi olla hyvä lukukokemus. Minä rakastin Tylerin pastissia.

Teos: Äkäpussi
Tekijä: Anne Tyler
Suomentaja: Tarja Lipponen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Johnny Kniga

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)

Kun olemme kadonneet meitä ei enää ole, ei edes poissaolona eikä kadonneisuutena, eikä kenenkään muistona. Kaikki mitä muistimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme, rakastimme ja kaipasimme on kadonnut kanssamme, olimme täällä vain täyttääksemme täällä olemisen tarkoituksen, joka oli kadota.

Kun lukuhaluni koheni, poimin hyllystä Claes Anderssonin (1937–2019) fiktiivisen teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa ja aloin lukemaan vailla epäilystä. Sain kirjan Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2016. Joulukuu 2016 on yksi elämäni rajakohta, joten lasken saaneeni kirjan ennen suurta surua. Näin kirjoitin marraskuussa 2016 kuultuani Anderssonia: 

Lauantaina minulla oli ilo kuunnella myös kirjailija Claes Anderssonia. Hänen sanansa elämästä, vanhenemisesta ja väistämättömästä kuolemasta jäivät mieleeni. Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen muutenkin. Andersson kertoi, kuinka hän kokee ruumiin rapistuvan ja muuttuvan möhkäleeksi. Elämä on hyvä, mutta kuolemankin on tultava aikanaan. Aion lukea Anderssonin teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on omaelämänkerrallista fiktiota.

Ei ihme, että kirja jäi tuolloin hyllyyn. Kun suru tuli henkilökohtaiseksi, en voinut lukea väistämättömästä kuolemasta. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.

Olen lukenut aiemmin Anderssonin runoja ja kuunnellut yhteiskunnallisesti aktiivista kirjailijaa useita kertoja. Olen aina arvostanut hänen moninaista asiantuntemustaan, erityisesti psykiatrian tietämystä ja kokemusta yhdistettynä kaikkeen muuhun. Suomessa on siis joskus ollut kulttuuriministeri, jolla on ollut käsitys sekä kirjailijana että muusikkona toimimisesta.

Romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa alaotsikko on Oton elämä 2. On varmasti olemassa myös Oton elämä 1, mutta en nyt tarttunut siihen. Lukemani teoksen päähenkilö Otto on hyvin kirjailija Anderssonin kaltainen ikääntyvä mies, joka pohtii yhteiskunnan epätasa-arvoa, omaa ikääntymistään ja kuolemaa. Teos on kuitenkin fiktiivinen, joten luen sen sellaisena.

Teoksen kannen kuva on vanha valokuva, jossa kaksi ihmistä matkaa skootterilla. Romaani alkaa Oton työhuoneen sisustuksesta, ylevä taidekokemus sekoittuu arkiseen ihmettelyyn naapurin nuoren parin äänekkäästä rakastelusta. Teos liikkuu menneen ja teoksen nykyajan välillä. Otolla on sanottavansa Suomen ja erityisesti Helsingin nykytilasta ja myös Putinin toimista. Oton vanheneminen ja rapistuminen on kuitenkin teoksen päävirta. Ote teoksesta:

Kun hän tarttui poikansa käteen ja poika puolestaan tyttärensä käteen, syntyi voimakas kuva ajan kulusta, siitä miten me synnymme toistamme ja kasvamme ja olemme yhdessä jonkin aikaa kunnes ketju katkeaa ja ketjun vanhin muuttuu muistoiksi ja ketjuun syntyy vähitellen uusia lenkkejä jotka puolestaan tavoittelevat uusia käsiä.

Teoksessa Otto puhkeaa itkuun tätä ajatellessaan. Minä, yli 50-vuotias lukija, ymmärrän kyyneleet oikein hyvin. 

Viihdyin Oton elämän ja pohdintojen äärellä. Huomasin ajattelevani omia ajatuksiani teoksen minäkertojan ajatuksia vasten. Sain uutta ajateltavaa ja paljon lohtua elämääni. Näinkin kaunokirjallisuus voi toimia.

Kustantajalle kiitos vapaakappaleesta vuosia sitten.

Teos: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)
Tekijä: Claes Andersson
Suomentaja: Liisa Ryömä
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY

Aino Kivi: Joutonainen

Herään Porkkanatalossa hytinään. Ulsteri on kastunut hiestä, takki ja verhot pudonneet yltä. Lämpöpatteri on toiminut turhankin tehokkaasti, sohvannurkassa on yhtä aikaa hiostava ja jäätävän kylmä. Kännykän kello näyttää varttia vaille viittä. Äiti on tuikannut taas tekstarin. Olen tehnyt syntiä, josta saan rangaistuksen. Minun pitää heti pyytää anteeksti ja katua, muuten tapahtuu kauheuksia. Voi äiti äiti. Eiköhän tässä ole kauheuksia omastakin takaa.

Aino Kiven Joutonainen on raju romaani. Teos pitää lukijan otteessaan alun kaaoksesta lopun sekasortoon. Romaani on hulvaton tai ahdistavan kuristava, riippuen lukijan mielenmaisemasta. Onnistuin saavuttamaan molemmat näkymät, vaikka jälkimmäinen taisi jäädä päällimmäiseksi.

Joutonainen alkaa vielä humalaisen minäkertojan heräämisestä uuteen arkiaamuun lokakuussa. Takana on yö uuden miehen kanssa, edessä työpäivä, josta on jo myöhässä. Työ koulunkäyntiavustajana jää siihen aamuun.

Päähenkilö Annun elämä on väärillä raiteilla, ja Annu itse ei saa tilannetta paremmaksi millään. Ailahteleva minäkertoja tekee huonoja ratkaisuja yksi toisensa perään. Asunnoton päähenkilö yöpyy veljensä tai kaverinsa luona, ellei ole lapsuuden kodissaan salaa veljeltään. Suurin eksyminen tapahtuu rakkauselämässä. Harha-askel johtaa ajatusharhaan, virheajatus totaalijumiin ja koston kierteeseen. Mahdollinen oivallus häivähtää hetkellisesti, mutta kohta mennään taas.

Suurin kipu ja ehkä toivokin liittyy lapsuudenperheeseen. Lapsuudenkoti Porkkanatalo on junaradan varrella, kaukana tapahtumisen keskipisteestä. Homeinen muistojen arkku on naulattu kiinni, mutta jotain kaipaava Annu hakeutuu vanhaan kotiinsa ja lapsuuden ajatuksiin uudelleen ja uudelleen.

Pidän Kiven teoksen päähenkilön pakkomielteisyydestä ja ehdottomuudesta. En haluaisi teoksen maailmaan, mutta silti kudelma, jonka Kivi on sommitellut, on melkoinen hillittömyydessään. Joutonainen ei ole kuitenkaan höttöä, vaan kannanotto ulkopuolisuudesta ja osattomuudesta. Ote teoksesta:

"Onkssiulla ikinä semmoinen olo että mieluummin räjäyttäisit ittes ilmaan kuin jatkaisit elämääs?"
"Päivittäin. Mut minkäs teet, on elettävä."
"Mie en tiiätssie jaksa."

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Joutonainen
Tekijä: Aino Kivi
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Into

Riikka Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe

Ruusujen takana kasvoi ihmepensas Klonk, klonk. Sen kukat olivat sinisestä sokerista. Pensaasta satoi marsipaanisuudelmia. Ne loistivat kuin värikkäät lyhdyt. Valtava jäätelötötterön näköinen kukka alkoi soida hiljaa, kun sitä kosketti. Kukasta pursui hedelmiä, persikoita, viikunoita, aprikooseja.

Kannen kuva on Kätsyn.

 

Sain luettavakseni Riikka Szalain romaanin Paratiisi on täällä ettekö te näe. Viime yönä luin romaanin loppuun. Teos on runollinen ja fragmentaarinen tarina nuoresta parista, jonka elämä on muuttumassa. Välillä romaani avautuu unenomaiseksi maagisen realismin suuntaan, mikä on mielenkiintoista. Ote teoksesta:

Kaadoin maitoa kattilaan ja annoin sen lämmetä hellalla ihonlämpöiseksi. Pikkuinen ikkuna-aukko oli muuttunut kokoaan suuremmaksi. Siitä kai johtui, että taikina paisui niin valtavaksi, ettei se mahtunut enää ämpäriin vaan alkoi juosta ulos ruusutarhaan, aukeamistaan odottavien kukkien keskelle. Naiset tulivat ja repivät taikinaa ruusunoksista ja veivät omaan kotiinsa paistumaan.

Szalain romaani kertoo minäkertojan ja hänen puolisonsa Mikin elämästä Unkarin maaseudulla. Kertoja, suomalainen nainen, on raskaana. Miki on ollut työn vuoksi Suomessa, ja siellä pari on tavannutkin alun perin. Mikin jo edesmennyt äiti oli myös suomalainen. Teoksessa on useita muitakin henkilöitä: Mikin sisar Mariska, hänen puolisonsa Tamás, heidän poikansa Tibi ja Tivi, majatalon keittäjä Aranka ja hänen miehensä Ödon.

Ruoka on teoksessa merkittävässä asemassa. Naapurin Aranka oli auttanut Mikin äitiä laittamaan unkarilaista ruokaa pojalleen. Minäkertoja puolestaan oli alkanut pitää ruuasta vasta Unkarissa. Savuhillo, täytetyt paprikat, pullollinen Pálinkaa (hedelmäviina) ja kuumennettu tomaatti-paprikapurkki kananmunilla ja dipatulla leivällä jäivät ainakin mieleeni teoksesta.

Teos koostuu pääosin lyhyistä tarinoista talossa, puutarhassa, metsässä ja rannalla. Välillä kerrotaan tapahtumista vuonna 1994 ja 1995. Pääosin teos kuitenkin sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonka ajattelen olevan noita vuosia myöhemmin.

Nautin romaanista eniten teoksen keskitietämillä. Silloin teoksen luvut pitenevät, ja pääsen hyvin lukemisen vauhtiin. Toisaalta Szalain romaanin runolliset kuvat ovat kauniita ja tunnelmaltaan vahvoja.

Suojassa ihmisten katseilta muurin rakoon hypännyt kaskas päästi sahaavia, sykkiviä ääniä. Ne loppuivat äkkiä. Sypressikuja odotti selät kääntyneinä. Puut mumisivat omaa käsittämätöntä kieltään.

Miki harppoi ulos kellarista.

Ai täälläkö sinä olet, hän sanoi. Hän oli muurannut kasvonsa umpeen.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Paratiisi on täällä ettekö te näe
Tekijä: Riikka Szalai
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Basam Books

Pirjo Toivanen: Rooleja vai rakkautta?

 

Pirjo Toivasen romaani Rooleja vai rakkautta? kertoo keski-ikäisen naisen elämästä ja sen vaihtuvista haasteista. Näyttelijä Mirja Mustasaari oli minulle ennestään tuttu romaanista Siskoni Italiassa. Tuon teoksen tapahtumien jälkeen kaikenlaista on tapahtunut Mirjan elämässä. Romaanin alussa Mirja toivoo löytävänsä töitä näyttelijänä Italiassa ja erityisesti uudessa asuinkaupungissaan Milanossa.

Teoksen nimi kertoo jo tarinan asetelmasta; Mirja etsii itseään niin ammatillisesti kuin yksityiselämässään. Mirjan elämään tulee ihana Carlo, jonka työ on kovin monialaista. Kannen kuvaa pohdin kirjaa lukiessani, mutta sekin saa selityksensä. Carlo asuu rakennuksessa, jota kuvataan pystysuoraksi metsäksi, Bosco Verticaleksi.

Toivanen kirjoittaa sujuvasti, ja viihdyn teoksen parissa. Pysyin hyvin mukana Mirjan käänteissä, vaikka teoksen loppupuolella tarina olisi voinut edetä nopeamminkin. Mirjan ikäkriisi osuu minuun, samanikäiseen lukijaan, vain osin. Ote teoksesta:

Viisikymppinen on vanha kaikkialla, se on tosiasia, vaikka olin kuvitellut vaalean ihoni ja valkaistujen hiusteni tehoavan Italiassa paremmin kuin Suomessa. Rooleihin valitaan vielä nelikymppisiä, muttei enää minun ikäisiäni huolimatta siitä, että tanssin ja laulan.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Rooleja vai rakkautta?
Tekijä: Pirjo Toivanen
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Stresa

E.L. Karhu: Veljelleni

Kun veljeni lähtee, on kuin aurinko sammuisi, kaikki muuttuu latteaksi, pieneksi, epämääräiseksi, lattian tahrat ja kainaloiden hikiläikät tulevat äkkiä näkyviin, kaikki on masentavan jokapäiväistä ja ihmiset ärsyyntyvät, muuttuvat vihaisiksi toisilleen. - - Arvelen, että tässä on syy siihen, miksi jotkut ihmiset eivät halua tavata veljeäni usein, vaikka hän kiistatta on niin upea: hänen lähtönsä on vaikea, on vaikea palata omaan surkeaan todellisuuteen, tuhkakasoihin ja himmenneisiin timantteihin, jotka ovat osoittautuneet lasisiksi tekokiviksi.

Elän outoa lokakuuta. Yleensä olen tähän aikaan vuodesta aivan nuupahtanut, mikä näkyy lukemisen vähenemisenä. Tänä syksynä tilanne on toinen, jaksan lukea. Otin luettavien pinon pohjalta E.L. Karhun esikoisromaanin Veljelleni muutama päivä sitten. Nyt kirja on luettu.

Muistelen kuulleeni Karhun esityksen teoksestaan kirjabloggariyleisölle pari vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla. Teos onkin julkaistu syksyllä 2021.

Teoksen kauniista ulkoasusta vastaa Milena Huhta.

Veljelleni-teoksen minäkertoja on veljeään ihaileva nuori nainen, joka kuvaa itseään rumaksi ja lihavaksi. Hän asuu yhdessä veljensä kanssa ja seuraa ärtyneenä veljensä ympärillä pyöriviä naisia, joita hän nimittää mahkuilijoiksi. Kauniit mahkuilijat vievät veljen ajan ja huomion.

Karhun teos on minulle upottava lukukokemus, todellinen vyörytys. Hukun minäkertojan arjen ahdistukseen ja päädyn hengittämään samaan tahtiin kaoottista elämää ja vaihtuvia ihmisiä. Veljen tyttöystävät, minäkertojan rassukka poikakaveri Leo Stenberg ja kaikki nimettömiksi jäävät olennot ovat osa teoksen voimakasta virtaa.

Minäkertoja on hukassa elämässään, mutta myös todella ärsyttävä tyyppi. Hän on myös epäluotettava kertoja, joten en millään voi uskoa kaikkea hänen kertomaansa. Osassakin on riittävästi ja yli tarpeen.

Halusin kuitenkin jatkaa loppuun asti ja jatkoinkin. Karhun teos palkitsi taitavalla kielellään ja omanlaisellaan maailmalla. Ote teoksesta:

Näen heidät ovenraosta, molempien silmät loistavat luonnottomasti ja kehot ovat ylivirittyneessä säpsähtelevässä tilassa, he ohittavat minun oveni ja alkavat tehdä leipää keittiössä, vuohenjuustoa ja suolakurkkua, metkuilija kaipaa taas kiihkeästi omaa perverssiä leivänpäällysyhdistelmäänsä. Minut täyttää musta viha jollaista koen harvoin, harvoin silmissäni näin tahdottomasti sumenee raivosta.

Teos: Veljelleni
Tekijä: E.L. Karhu
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Teos

Richard Powers: Hämmästys

En osannut olla vanhempi. Ensimmäkseen tein vain niin kuin muistin hänen äitinsä tehneen. Tein joka päivä niin paljon virheitä, että sellainen jättäisi pysyvät arvet. Ainoa toivoni oli, että virheet jotenkin kumoaisivat toisensa.

Kuulin kehuja ensin Richard Powersin romaanista Alkupuut ja sitten romaanista Hämmästys. Jälkimmäisen kohdalla ennätin ostaa kirjan heti tuoreeltaan. Siispä oli loogista makuuttaa sitä kirjahyllyssä vuoden verran. Tässä eräänä päivänä nappasin kirjan korkeasta lukemattomien pinosta ja käänsin ensimmäisen sivun luettavaksi. Alku oli jotenkin tuskallista ja ajattelin lopettavani kirjan kesken. Noin sivulla sata tilanne muuttui ja ahmin kirjan vauhdilla loppuun. Powersin Hämmästys on surullinen ja ahdistava kirja, mutta samalla erittäin hyvä.

Minäkertoja Theo Byrne on astrobiologi ja sielultaan tutkija. Hän asuu yhdessä yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa. Robin on erityisherkkä ja hyvin älykäs. Robin äiti, Alyssa, on ollut perheen keskeinen voima, mutta hän on kuollut onnettomuudessa. Sekä Theo että Robin surevat menetystä. Theo-isä ei saa perheen arkea pysymään kasassa, mikä ei ole ihme. Koululta painostetaan Theoa etsimään pojalleen apua, kenties lääkitystä, arjen sujumiseen. Theo suhtautuu ehdotuksiin epäilevästi.

Romaani Hämmästys tapahtuu yliopistomaailmassa ja sen liepeillä. Lähipiiristä löytyy tutkija, joka ehdottaa Theo-isälle Robinin päästämistä erityiseen valmennukseen, joka olisi osa tieteellistä tutkimusta. Aktivoiva neurovalmennus, jota Robinille tarjotaan, muuttaa kaiken.

Ensimmäiset sata sivun olin vihainen Theolle, joka ei saa poikansa ja perheensä arkea kuntoon. Ärsyyntymiseni on aivan turhaa, koska elämä ei ole millään lailla yksinkertaista. Alun kiukun jälkeen koin myötätuntoa sekä Robinia että Theoa kohtaan. Teos olikin minulle varsinainen tunteiden vuoristorata.

Powersin romaani katsoo rohkeasti tieteen ja tutkimuksen maailmaan. Teos on kriittinen ajallemme ja väistyvälle uskolle asioiden etenemisestä parhaaseen mahdolliseen suuntaan. Se kritisoi myös rahan ja vallan voimaa. Teoksen maailmassa kansalaiset saavat valtakunnallisesta tiedotuspalvelusta viestejä ruuduilleen. Maan presidentin maaniset uhoviestit vaikuttavat hyvin tutuilta heille, jotka muistavat Donald Trumpin tviitit Twitterissä.

Theo ja Robin lukevat teoksessa Daniel Keyesin scifi-klassikkoa Kukkia Algernonille. Romaani on suomennettu 1985. Teos kertoo kokeesta, jossa koehenkilön ja -eläimen älykkyyttä kohennetaan keinotekoisesti. Hieno teos, vaikkakin pohjattoman surullinen. Jos suunnittelisin nauttivani Hämmästyksen, saattaisin lukea pohjalle Keyesin teoksen.

Powersin kirja näyttää tunteiden koko kirjon: rakkauden, innon, toivon, surun ja luopumisen. Theo rakastaa perhettään ja pyrkii tekemään kaikkensa poikansa eteen. Lukija näkee Alyssan ja Robinin Theon silmin ja he molemmat ovat ihmeellisiä. Ote teoksesta:

Aly [Alyssa] lauloi elämän kaikkia perusmelodioita täyteen ääneen, mutta valppaus oli hänen kansallislaulunsa. Hänen koko elämänsä oli variaatioita samasta teemasta: pystyivät kätesi sitten mihin työhön hyvänsä, tartu siihen nyt, sillä siellä, minne olet menossa, ei työtä ole tarjolla.

Hämmästys on alusta loppuun luonnon ylistystä. Luonto on ihmeellinen ja täynnä moninaisuutta. Ihminen tuhoaa ymmärtämättömyyttään luontoa ja vaarantaa samalla oman lajinsa tulevaisuuden. Sekä Alyssa että Robin ovat puhuneet ja puhuvat luonnon hyvinvoinnin puolesta, mutta valtaapitävien ja viranomaisten vastaanotto ei ole ymmärtävä. Powersin romaani on häkellyttävä ja runsas. Minut teos sai otteeseensa ja olin aivan lumoutunut. 

Rakastan ruohoa. Se kasvaa alhaalta, ei ylhäältä. Jos jokin syö sen kärjet, kasvi ei kuole siitä. Se vain kasvaa silloin nopeammin. Suorastaan nerokasta!!!

Teos: Hämmästys
Tekijä: Richard Powers
Suomentaja: Antero Tiittula
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Gummerus

Anneli Kanto: Punaorvot

 – Penikoota ei saa vielä vierä äiteeltänsä liian varhain. Se on vahingollista. Kissistä tuloo paremman luontoonen, kun se saa olla äiteensä kans kolmikuukautiseksi. Äitee sille opettaa, kuinka kissinä ollaan, Sofia neuvoi.

Anneli Kannon romaani Punaorvot kertoo Johanssonin perheen tarinan alkaen sisällissodan alusta. Jo romaanin nimi osoittaa, että tarina tarkentuu perheen lapsiin. Romaanin alussa perheen isä Arvo ja äiti Helmi ovat vieneet koko perheen harvinaiseen perhepotrettiin työväentalolle. Mukana on Aarre, Lahja ja Ilona. Äiti on viimeisillään raskaana. Ilmassa on auvoa ja suuren muutoksen väreitä. Työläisellä on vihdoin ihmisarvo.

Synkät tapahtumat alkavat vyöryä alun onnen pysäytyskuvasta. Sota kutsuu rintamalle, vaatii uhrinsa, ja Johanssonin perheen tasapaino on mennyttä.  

Jo teoksen nimi, Punaorvot, lupaa menetyksiä ja kuolemaa. Osa Johanssonin perheen lapsista viedään pois kotoaan. Pakkosiirtoa Helsingistä Pohjanmaalle perustellaan lasten edulla. Sisarukset erotetaan toisistaan, koska vahingollinen aatteellisuus pitää nitistää.

Johanssonin perheen tarina on kerrottu hyvin toteavasti ja lakonisesti. Se auttaa lukijaa, joka kokee suurta surua pienten lasten mykän ikävän ja kauhun pissalammikon äärellä. Kenenkään henkiin jääneen perheenjäsenen tilanne ei ole helppo. Murhe salpaa niin kotoaan viedyn kuin tyhjään kotiin jääneen mielen. Ote teoksesta:

Anna anteeksi Ilona, että mut vietiin pois enkä mä ole sun kanssas. Anna anteeksi äiti, että en ole pitänyt huolta pikkusiskosta eikä tultu kotiin vaikka lupasin. Mun on siitä paha mieli.

Kannon romaanissa ääneen pääsevät myös vastaanottajat ja siirtoja valvovat henkilöt. Asiat eivät ole mustavalkoisia, heilläkin on omat surunsa ja vihansa. Sodassa kärsivät kaikki omalla laillaan. Vaikeneminen on yhteistä kauheita asioita kokeneille. Se myös erottaa ihmisiä, koska vaietessaan jokainen jää yksin. Ote romaanista:

Nyt en saa sitä näkyä mielestäni yhtenäkää päivänä, kun tuo flikka tuijottaa aiva niinku ne hamekaartilaiset ja jotenki se on samannäköneenki kun on punikkisukua. Niinku ne housupoijat olis haurasta noussu ja tullu mua tuijottamahan ja syyttämähän, vaikken minä sen suurempi syyllinen oo ku kukaan muukaan.

Romaanin kieli on mahtavaa. Teoksen murteet ovat minulle vieraampia, mutta nautin niistä todella paljon. Käytetyt murteet asettavat sanomiset ja ajatukset paikalleen kartalle. Matka Helsingistä Pohjanmaalle on pitkä.

Anneli Kanto on tehnyt tarkan taustatyön romaaniinsa. Teoksen lopussa on lista taustateoksista, joista romaanin lukija voi halutessaan jatkaa omaa tutkimustaan. Ensin pitää kuitenkin saada sureva sydän asettumaan.

Teos: Punaorvot
Tekijä: Anneli Kanto
Kustantaja: Lind & Co
Julkaisuvuosi: 2023

Rottien pyhimys Hämeenlinnan teatterissa

Kävin katsomassa eilen Hämeenlinnan teatterin uutuusnäytelmän Rottien pyhimys päivänäytöksessä. Lähtökohdat olivat erittäin suotuisat. Olen lukenut Anneli Kannon samannimisen romaanin keväällä 2021 ja lumoutunut teoksesta. Ostin liput esitykseen jo tammikuussa, joten intoa on piisannut. Kävellessäni seuralaiseni kanssa rautatieasemalta teatterille huomaan ihmisvirran vievän kohti teatteria. En ole innostukseni kanssa yksin. Näytös oli loppuunmyyty.

 

Näytelmä juhlistaa myös Hämeenlinnan teatterin juhlavuotta. Tänä vuonna teatteri on ollut toiminnassa 120 vuotta. Onneksi olkoon! Hämeenlinnan teatteri toimii kauniissa ja hyvin yleisöystävällisessä rakennuksessa. Päänäyttämön katsomon rivit nousevat jyrkästi, katsomme näytelmän kolmanneksi viimeiseltä riviltä. Näkymä lavalle on erittäin hyvä.

 

Näytelmän Rottien pyhimys on ohjannut Milko Lehto. Näytelmän dramatisoinnista vastaavat Milko Lehto ja Katja Krohn. Rooleissa ovat mm. Antti Virmavirta ja Mikko Nousiainen.

 

Näytelmä kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauksesta 1500-luvulla. Kirkko maalattiin sisältä kuvittamaan Raamatun tapahtumia ja vahvistamaan lukutaidottoman kirkonkävijän uskoa Jumalaan ja kirkkoon organisaationa. Pieneen kylään tulevan maailmanmiehet, maalauksen suorittavat pictorit, herättävät ihmetystä ja ihailuakin. Onnettoman tapahtuman seurauksena myös paikallinen outolintu, orpo nuori nainen, saa mahdollisuuden osallistua suureen luomistyöhön.

 

Yhteisönsä syrjimä Pelliina on minulle näytelmän päähenkilö. Sonja Silvander-Valo esittää Pelliinaa voimalla ja herkkyydellä. Näytelmää seuratessani ennätän ajatella monta kertaa, kuinka alkuperäisessä tekstissä Kanto on kirjoittanut Pelliinan aktiiviseksi toimijaksi, joka ei jää toisten jalkoihin. Pelliina on myös katsojan (lukijan) väylä maalausten kauneuteen ja rakkauden mahdollisuuteen. Kiitos, Anneli Kanto, tästä kokemuksesta ja tunteesta. Sama välittyy myös näytelmässä, ja liikutun kyyneliin asti.

Näytelmä Rottien pyhimys on nautinto. Roolitus on hyvä, Andreas Pictor ja mestari Martinus ovat uskottavia. Paikallisyhteisön omat voimahahmot käyvät valtataisteluaan, mikä heijastuu myös kirkon seinien sisällä tapahtuvaan yhteiseen urakkaan.

Nautin lavastuksen ja puvustuksen tarjoamasta näkymästä koristeltavaan ja kuvitettavaan kirkkoon ja keskiaikaiseen suomalaiskylään. Erityisen onnistuneita ovat kirkon seiniin syntyvät maalaukset. Kiitokset lavastussuunnittelusta vastaavalle Juha Mäkipäälle, pukusuunnittelusta vastaavalle Anne Laatikaiselle ja valosuunnittelusta vastaavalle Jari Vuorelle.

Ilahduin väliajalla lämpiössä myynnissä olevista Pelliinan keramiikka-astioista. Keramiikkapaja Potier on valmistanut Kannon romaanin inspiroimana käyttöastioita suomalaisesta punasavesta. Ostin kaksi puurokuppia, jotka otan käyttöön välittömästi. Toivon tämänkaltaista kirjallisuuden ja laajemminkin taiteen inspiroimaa tuotantoa. Tiedän monen Kannon romaanista innostuneen lähteneen paikan päälle Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon. Toivon, että siellä myydään sekä romaania että keramiikka-astioita. Kirjamessuillakin hankkisin mielelläni kirjallisuuteen liittyviä tuotteita kirjojen kaveriksi.

Syksyni teema taitaa olla Anneli Kannon tuotanto. Olin kuuntelemassa häntä Työväen kirjallisuuden päivillä Tampereella elokuussa. Hänen uutuuskirjansa, Punaorvot, on juuri julkaistu. Nyt Hämeenlinnassa on katsottavana Rottien pyhimys ja lokakuussa pääsen kokemaan koskettavan Veriruusut Valkeakosken kaupunginteatteriin.

Oletko lukenut kaikki kirjahyllysi kirjat?

Tarvitsen kirjahyllyni kaikki kirjat puskuriksi minun ja maailman väliin.

Kohta pois muuttava kuopukseni kysyi minulta eilen, olenko lukenut kaikki kirjahyllyni kirjat. Vastasin kysymykseen, mutta aihe jäi pyörimään mieleeni. Aamulla valmistauduin tutkimaan asiaa tarkemmin.

Koko kuopuksen elämän ajan kotonamme on ollut kirjoja, paljon kirjoja. Viimeisimmässä muutossa pohjustin muuttomiesten tulevaa työmäärää kertomalla heille, että meillä on kirjoja pienen sivukirjaston verran. Ehkä liioittelin, mutta pelkään puhuneeni totta. Meillä on useampia kirjahyllyjä ja -pinoja, mutta aamun tutkimuksessa keskityin pääkirjahyllyymme, josta kuvassa on osa. Hyllyt on todella tungettu täyteen kirjoja.

Pyysin puolisoani valitsemaan yhden numeron annetuista (1–12) ja hän teki työtä käskettyä. Päädyin siis purkamaan seitsemännen hyllyn tai osion kirjat tarkempaan tarkasteluun.

 

Osa pääkirjahyllystä

Hyllyllä on 55 kirjaa. Mukaan oli eksynyt yksi lasten kuvakirja, jonka paikka on toisaalla, mutta nyt se pääsi mukaan laskentaan. Jaoin hyllyn kirjat kahteen pinoon: luettuihin ja lukemattomiin. Muutaman kirjan kohdalla jouduin miettimään tarkemmin. Kokoelmateosten kohdalla päädyin siihen, että katson kokonaisuutta. Näin Maiju Lassilan ja Aleksis Kiven kokoelmateokset joutuivat lukemattomien pinoon, koska olen lukenut heiltä vain osan kokoelmateoksen teksteistä. Hyllyltä löytyy myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka puolestaan päätyi jaossa luettujen pinoon. Toki Kiven kokoelmateoksesta löytyy myös Seitsemän veljestä, mutta on siinä muutakin. Luin Seitsemän veljestä viimeksi tänä keväänä. Loistava teos!

Hyllyn kirjoista olen lukenut 43 (78%), lukematta on 12 (22%). Eilen illalla päädyin selittämään kuopukselle, että kaikki kirjat hyllyissämme eivät ole minun, hyllyssä on myös hänen isänsä kirjoja. Luemme pääosin eri kirjoja. Puoliso vieressä selitti, että hänen kirjojaan hyllyssä on vähän. Pahkeinen, hän oli otoksen perusteella oikeassa. Vaikka hän on lukenut merkittävän osan kirjahyllymme kirjoista, miltei kaikki hyllyn kirjat ovat ensisijaisesti minun.

Esittelen hyllyn luettuja kirjoja kahden kuvan kautta:

 

Hyllyn luetuista kirjoista osa on todella paneutuen luettuja. Valitsin kuvaan näitä moneen kertaan luettuja teoksia. John Irving on ollut minulle rakas kirjailija erityisesti nuorena. En oikein uskalla palata Irvingin kirjoihin enää nyt, koska pelkään tunteen haalenneen. Silti voin suositella kaikkia kuvan kirjoja. John Irvingin tuotannosta pidän erityisesti romaaneista Ystäväni Owen Meany, Välisarjan avioliitto, Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma. Ken Folletin Taivaan pilarit ja Daniel Keyesin Kukkia Algernonille ovat myös todella hienoja lukukokemuksia.

 Näistä hyllyn luetuista löytyvät myös tarkemmat blogikirjoitukset:

• Olli Jalonen: Taivaanpallo
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (osa 1, osa 2 ja osa 3)
  
• Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku

Olin varma kuvaa ottaessani, että olen kirjoittanut sekä Abdulrazak Gurnahin Loppuelämät-romaanista että Haruki Murakamin 1Q84-kimpareesta. Enpä olekaan.

Lukemattomiakin löytyi, mikä ei yllätä minua lainkaan. Kerron hyllyn lukemattomista kolmen kirjan kautta: Yashar Kemalin Ohdakkeet palavat on ohdaketrilogian toinen osa. Olen lukenut ensimmäisen osan, Haukkani Memed, mutta sitä pidemmälle en ole ennättänyt. Kirja odottaa siis lukemista. Toisena kirjana kuvassa on klassikko, Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita. Olen ostanut kirjan luettavaksi ja hyödynnettäväksi opetuksessa. Olen suunnitellut kirjan lukemista hävyttömän pitkään. Jatkan suunnittelua. Kolmas on Peter Høegin Kertomuksia yöstä. Minulla ei ole mitään järkevää syytä, miksi kirja on edelleen lukematta, joten nostin sen nyt yöpöydälleni mahdollisten luettavien joukkoon.

Palaan minulle esitettyyn kysymykseen. Ensimmäinen vastaukseni on, etten halua olla tilanteessa, jossa kaikki kirjat olisivat jo luettuja. Tavoite on, että kirjahyllystäni löytyy luettuja hyviä kirjoja ja mahdollisesti hyviä lukemattomia kirjoja. Tarvitsen kirjahyllyni kaikki kirjat puskuriksi minun ja maailman väliin. Jos kolmen minuutin päästä minulle kerrottaisiin, etten voi hankkia elämässäni enää yhtään kirjaa ja minun tulisi selvitä loppuelämäni kotonani olevilla paperikirjoilla, selviäisin mainiosti. Selviäisin, vaikka eläisin pitkään ja lukisin vielä elämäni viimeisenä päivänä.

Toinen vastaukseni on, että tarvitsen kaikki kirjani. Luultavasti tarvitsen enemmän kuin minulla nyt on, mutta tarvitsen ainakin nämä. Osa hienoista kirjoista häviää kaupoista hyvin nopeasti. Koska haluan lukea tiettyjä kirjoja nyt ja tulevina vuosina, minun on viisasta ostaa ne itselleni. Jokunen vuosi sitten perheessämme riehui Ready Player One -polte, jonka seurauksena ostin meille riittävän monta kappaletta samaa kirjaa. Keskustelin kirjasta ja lukukokemuksesta viimeksi jälkikasvuni kanssa tänä vuonna, joten Clinen loistavaa romaania luetaan perheessämme vieläkin. Myös miltei kaikki Kaari Utrion kirjat ovat hyllyssäni pysyvästi, koska lukuhimo voi iskeä keskellä yötä ja/tai lumimyrskyä. Tällä viikolla lonkka juili ja piti minua yöllä hereillä, joten yöllinen lukuhalukin on tuoreessa muistissa. 

Kotikirjahyllyni on lohtuturvani, virkistykseni ja varastoni. Vaikka käytän sähköisiä lukuaikapalveluita ja kirjastoa, en luovu kirjahyllystäni ja paperikirjoistani. Saatan luopua osasta kirjojani ja olen niin tehnytkin useammankin kerran elämässäni. Mutta itse hyllystä ja sen lukuisista aarteista en koskaan.