 |
| Kuva kustantajan sivuilta |
Minulleko muka voisi käydä niin, he ajattelevat ja nielevät valoa, joka on niin kirkasta, että sen täytyy olla puhdasta onnea, ja se lupaa, että ikuisesti voi tanssia. Kuulen musiikin ja sen miten homot laulavat toistensa korviin, If I told you, that this couldn´t get better baby. Vartalot kiemurtelevat ja violetti valo puhdistaa ajatukset, tekee mielestä kevyemmän.Luin hitaasti ja kompuroiden Otto Lehtisen Wurlitzerin. Kiinnostuin kirjasta jo kustantajan katalogista ja ihastuin kanteen. Itse romaanista muodostui minulle sitten ristiriitainen lukukokemus.
Wurlitzerin kertojina ovat mm. Henryk, Poika, Mies, Nastassja ja Äiti. Minulle tärkeimmiksi romaanin henkilöiksi tulivat Nastassja ja Äiti. Nastassja on ollut vähän aikaa sitten Nikolai, mutta nyt hän haluaa tulla naiseksi ja luopua olemasta poika. Sairas äiti ja hänen aikuistuvan lapsensa kasvu omaksi itsekseen puhuttelivat minua ja herättivät eniten ajatuksia ja tunteita. Minussa heränneet tunteet eivät olleet pelkästään myönteisiä, mutta se lienee hyvä asia.
Wurlitzer sijoittuu nykyaikaan ja suomalaiseen kaupunkiin. Henryk, Poika ja Mies ovat nuoria tai vähän vanhempia homomiehiä. Kirjassa miehiä riittää näitä tässä nimeämiäni enemmän. Wurlitzerissä varsinkin miehet ovat baarissa viihteellä, viettävät aikaa asunnolla, etsivät kumppania, menevät sänkyyn mahdollisten kumppanien kanssa, harrastavat ajantapposeksiä, kaipaavat ja kokevat ahdistusta ja yksinäisyyttä. Tämä on siis minun tulkintani tapahtumista. Ote kirjasta:
Ensimmäistä kertaa Henryk tajusi, että heitä oli huoneessa kolmen sijasta neljä. Mytty patjalla ei ollutkaan paksu täkki, vaan laiha poika. Harmaa ja helmeilevän kalpea, hikinen. Haisi samalta kuin näytti - raadolta. Nastassja nyrpisti nenäänsä, mutta Henrykistä krapulaiset homot olivat huvittavia. Juhlia nyt itsensä tuohon kuntoon.Wurlitzer on minulle kertomus lapsista, jotka kasvavat aikuiseksi. Vaikka ihminen on jo toisten silmissä aikuinen tai miltei aikuinen, sisäinen kokemus voi olla lapsen kokemus. Aikuisuus näyttäytyy pelottavana. Tarinassa rakkaus ja seksi häivähtävät lähellä toisiaan, mutta miltei aina ihmiselle jää vain seksi. Aikuistuva ihminen ei pääse eroon perheestään, äidit ja isät vaikuttavat poissaolevinakin. Ihminen kaipaa jotain tietämättä mitä se on tai miten sen voisi saavuttaa. Ote kirjasta:
Mies tutkii tilannetta, tulee siihen johtopäätökseen etten minä karkaa, nuolaisee tassuaan ja sukii sillä korvansa takaa. Antaa odotuttaa itseään. Katselee minua. Siniset silmät. Näen niistä kasvoni. Näen lapsen. - - Näen oven menevän kiinni.
Parhaimmillaan Lehtisen Wurlitzer koskettaa minua ja tunnen monenlaisia tunteita. Hankalimmillaan se jättää minut lukijana kohauttelemaan olkapäitäni välinpitämättömyyttäni. Harmikseni hankalia kohtia on minulle liikaa, lukukokemus kokonaisuudessaan jää sirpaleiseksi ja liian laimeaksi. Lehtinen kokoaa romaanissa toisilleen vieraiden ihmisten tarinoita yhdeksi tarinaksi. Tämä tuo loppua kohden jonkinlaista merkitystä yksittäisten ihmisten elämänkulkuihin. Lumoavan kaunis kansikin saa lopuksi oman merkityksensä.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Teos: Wurlitzer
Tekijä: Otto Lehtinen
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
4 kommenttia:
Minulle kirja oli liian outo. Kesken jäi. Olisi mukavaa lukea joskus homoista kertova kirja, jossa pestäisiin pyykkiä ja tehtäisiin ruoaksi makaronilaatikkoa - ilman symbolisesti latautuneita merkityksiä ja taiteellista outoilua.
Kiitos kommentistasi. Ymmärrän oikein hyvin sen makaronilaatikon kaipuun, podin sitä itsekin.
Täällä toinen, jolle tämä kirja oli outo. Jätin kirjan kertaalleen kesken, palasin siihen uudestaan - ja lopulta luovutin.
Minun oli vaikea saada otetta kirjan henkilöistä ja kirjan juonesta. Oliko siinä juonta? Tuntui, että luen yhtä ja samaa uudestaan ja uudestaan. Ja koko ajan penistä, kullia ja kalua. Seksi sinällään ei minua haittaa, päinvastoin tirkistelijänä seksi vetää minua puoleensa kirjoissa. Esim. Houellebeq on kirjoittanut minusta vetävästi näistä aiheista. Mutta tämän kirjan tyylilaji ei toiminut tälläkään tasolla.
Lisäksi minusta Otto Lehtisen kieli ja runsaat kielikuvat olivat outoja. Konkreettisuus, sitä ehkä kaipasin niin tarinaan kuin kieleenkin.
Kiitos kommentistasi. Nyt en enää muista juuri mitään teoksesta, onneksi on olemassa edes tuo blogiteksti itseä muistuttamassa.
Pitääpä muuten napata tuo Houellebeq luettavaksi jossain vaiheessa. Kiitos vinkistä!
Lähetä kommentti