Voi, kun on ihanaa olla väärässä. Minulla oli pahoja epäilyksiä tarttuessani Salman Rushdien (1947 - onneksi vielä elossa) novellikokoelmaan Itä, länsi (1994). Ensimmäinen vakava epäilys liittyi kirjailijaan. Puolisoni oli aikoinaan lukenut tuskan kautta Saatanalliset säkeet. Hän ei suostunut lopettamaan kesken, vaikka luku-urakka oli työläs. Jopa vierestä seuraten! Toinen epäilykseni liittyy novelleihin, jotka huijaavat innostumaan tai jättävät ihan haaleaksi.
Kirja jakautuu kolmeen osaan: ensin on itä, sitten länsi ja lopuksi itä, länsi. Olen nyt lukenut idän. Kokemus oli hieno, kukin novelli laukkasi eteenpäin kunnon ratsun lailla. Itse asiassa satuhan on sopiva novelli, koska siinä on alku, keskikohta ja loppu (ärsyttävimmät novellit alkavat jostain, päättyvät jonnekin ja lukijana en ymmärrä, että mikäs reitti tässä nyt mentiin ja miksi). Nuo idän novellit muistuttivat satuja tai hallittuja tarinoita, koska kunkin laukan päätteeksi olin lukijana tyytyväinen. Kiitos, tämä riittää. Minä ymmärsin jutun. Pääsimme loppuun saakka.
Nyt, kun olen lännessä, olenkin huomattavan paljon hankalammassa tilanteessa. Herra Rushdie olettaa, että tiedän lukijana yhtä sun toista mm. Shakespearen Hamletista. Kukas siitä ei tietäisi? Olen ehkä tiennyt jotain, mutta lukijana haparoin kirjoittajan käsipuolessa eteenpäin. Kompuroin vähän väliä. Luotan kirjailijaan, jatkamme matkaa.
Rushdieta on palkittu kirjoistaan ja myös äärimmäisesti uhattu kirjoitustensa vuoksi. Hän on koulunsa käynyt ja lukenut modernisti, joka käyttää satiiria ja maagista realismia viehättävällä tavalla. Otan kirjan kainaloon ja käytän vuorokauden viimeiset tunnit hyvän jutunkertojan kanssa.
Valitsen lukemisen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti