Haruki Murakami: Vieterilintukronikka

Miksi minä synnyin tähän maailmaan niiden pöhköjen vanhempien lapsena? - - Samanlaisia epäloogisia juttuja on paljon lisääkin. Esimerkiksi se, miksi kaikki ympärilläni alkoivat inhota minua. En tehnyt mitään erityisiä virheitä. Elin ihan normaalisti. Siitä huolimatta eräänä päivänä vain huomasin, ettei kukaan pitänyt minusta. En millään kyennyt ymmärtämään, miksi niin kävi.

Olen lukenut Murakamilta romaanit 1Q84 ja Pimeän jälkeen. Kun Vieterilintukronikka julkaistiin suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa, tiesin haluavani lukea kirjan. En tohtinut pyytää siitä blogiin arvostelukappaletta, koska epäilin lukunopeuttani ja ehkä sinnikkyyttänikin. Olin oikeassa epäilyissäni, vaikka loppuun asti ryöminkin. Aloitin lukemisen vuoden alussa ja nyt kirja on luettu. Lukemisen aikana koin kaikenlaisia tunteita aina ihastuksesta vahvaan turhautumiseen asti.

Lukeminen alkoi lupaavissa tunnelmissa. Tässä IG-postaukseni aiheesta 24.1.2022:

Murakamin paksukaisen lukemiseen tarvitsen hyvän kynän, riittävästi muistiinpanopaperia, lukulasit ja kirjanmerkin. Toivon todella, että Vieterilintukronikka lähtee vaivatta liikkeelle. Sieluni kaipaisi nyt voimakasta tarinaa ja palavaa kirjatunnetta noin [tarkistaa sivumäärän] 870 sivun verran.

Helmikuussa olen ollut vielä ennen kaikkea innokas: 

Murakami on kyllä varsinainen taikuri. Ja varmasti myös suomentaja Antti Valkama toinen samanmoinen.

Melkein neljäsosan teoksesta Vieterilintukronikka lukeneena mietin, miksi ihmeessä luen tätä. Argh. Ja sitten, aivan Ulko-Mongolian puskista, tempaistaan hieno ajatus minuuden purkautumisen tunteesta ja olen jälleen täysin hereillä ja motivoitunut lukemaan tätä tiiliskiveä.

Sitten maailma painoi jarrua. Teos ei vetänyt, ei sitten yhtään. Katselin Murakamin paksukaista yöpöydälläni maaliskuusta alkaen ja jupisin itselleni, että luen kirjan sitten ihan kesän alussa. Heinäkuun toisena päivänä kirja on nyt luettu.

Jouduin palamaan lopuksi muistiinpanoihini, koska teos on niin täynnä kaikkea, etten voi palauttaa mieleeni keskeisimpiäkään paikkoja tai tapahtumia. Henkilöitä muistan ehkä muutaman. Onneksi tein muistiinpanot kirjasta. Hämärästi muistan, että samanlainen lukukokemus minulle oli sekä Murakamin 1Q84 että Miki Liukkosen O.

Teoksen keskeinen henkilö on Toru Okada. Mies on naimisissa, mutta tilanne avioliitossa ei ole kovin auvoisa. Mies kokee vaimonsa olevan etäinen. Murhetta tuotta myös pariskunnan kissa, joka on kadonnut. Vaimon, Kumiko Okadan, veli on julkisuuden henkilö ja vetovoimainen taloustieteen asiantuntija Noboru Wataya. Arvostetun aseman lisäksi veli kuvataan hyvin ikävänä ihmisenä, jonkinlaisena öykkärinä. Pariskunta on nimennyt kissansa tämän spesialistiöykkärin mukaan. Teoksessa on näiden jo mainittujen lisäksi paljon muitakin henkilöitä, joista osasta kerrotaan laajastikin romaanin aikana. Melkein 900 sivun aikana ennätetään aika paljon.

Teoksen tapahtumapaikkoja ovat mm. pariskunnan talo, eläintarha sodan aikaan ja kuivunut kaivo. Kaivo näyttäytyi minulle mystisenä meditaatiopaikkana, johon henkisesti ja sosiaalisesti eksynyt mies voi eksyä hyvin konkreettisestikin. Ymmärtääkseni tarinan nykyhetki on lähimenneisyydessä. Välillä teoksessa kerrotaan toisen maailmansodan tapahtumista, välillä ollaan tarkemmin määrittelemättömässä hotellihuoneessa. Teoksessa on salaperäisiä naisia, tikkaita, kuolemaa, ahdistusta, baseball-maila, odottelua ja oman ulkomuodon muutoksien ihmettelyä. Jos seuraan konkreettisesti tapahtumia, läkähdyn lukijana. Minun täytyy katsoa tätä kauempaa. Ote kirjasta: 

Kuule, Vieterilintu. Minä uskon, että se laikku on antanut sinulle jotain merkittävää. Mutta samalla se on riistänyt sinulta jotakin. Kuin hintana. Ja jos kaikki riistävät sinulta jotakin samalla lailla, aikanaan sinä saatat kulua pois.

Teoksessa mainitaan vieterilinnut monta kertaa, aivan teoksen nimeä myöten. Ne ääntelevät puissa aivan kuin vietereitä virittäen. Niiden poissaoloa ihmetellään ja niitä kaivataan. Linnuilla on tehtävänä virittää maailman vieterit, joten ilman niitä maailma ei toimi ja pysy liikkeessä. Murakamin teoksen maailmassa on selkeästi ainakin kaksi tasoa. On tämä meille tuttu todellinen maailma, jonka lainalaisuudet kuvittelemme ymmärtävämme. Sitten on unenomainen taso, jossa tapahtuu asioita, jotka eivät voi tapahtua reaalimaailmassa. Usein ihastelen lukijana tuota unitasoa, joka irtoaa tosimaailmasta. Mutta jossain kohdassa en enää jaksa pidellä kaikkea sitä ihmeellistä ja outoa mielessäni ja koko rakennelma romahtaa. Niin kävi minulle muutamia kertoja Vieterilintukronikan kanssa. Loppu painui tuskalliseksi, joten päädyn nimittelemään tviitissäni kirjaa ärsyttäväksi möhkyräksi. 

Kuten jo tiedättekin, tämä on verenhajuinen ja väkivaltainen maailma. On tultava vahvaksi, jotta selviäisi hengissä. Mutta samaan aikaan on todella tärkeää terästää kuuloaan niin, että havaitsee pienimmätkin äänet. Ymmärrättekö? Hyvät uutiset kerrotaan usein hiljaisella äänellä.

Ehkä Murakamin teoksia ei tarvitse ymmärtää tai edes muistaa. Ehkä niissä kellutaan ja uidaan läpi uskomattomien näkymien. Teoksen oudot kuvat eivät aina ole ihania tai kauniita, mutta ei ole elämäkään tai maailma. Minulle Vieterilintukronikan viesti on lohdullinen: Et voi paeta tai väistää. Kaikki mikä on sinulle tarkoitettu, tulee ja osuu. Ole aivan rauhassa. Ihmettele. Olet pieni ja mitätön.

Teos: Vieterilintukronikka
Tekijä: Haruki Murakami
Suomentaja: Antti Valkama
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Tammi